keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Dekadentit kureliivit korsetit ja saapikkaat

Kiiltäviä saappaita, syrjäisiä kartanoita, cureliivejä, dekadentteja aatelisia,

 

Kiiltäviä, pohkeita hiveleviä saappaita,

kureliivejä,

mustia pvc -takkeja,

syrjäisiä kartanoita,

dekadentteja aatelisia, nahkaruoskia,

hevoskiesejä, sidontaa ja hautajaisseppeleitä

Eli Buñuelin annos herrojen sadomasokistista

ja goottilaista symboliikkaa, kiitos

Muistan, kun tilasin Espanjassa Buñuelin nimikkodrinkin. Karseammalle on maistunut vain eestiläinen mustaherukkalikööri, jonka mukaan oli kai joutunut sairaitten sikojen käynyttä virtsaa. Parempi suutarin pysyä leivissään..

Juan Buñuel niminen elokuvaohjaaja tiesi ammattinsa olleessaan isänsä erinomaisen täydellisen elokuvan Päiväperhon tärkeässä ja vapaassa kohtauksessa, jossa päähenkilö Severine on sidottuna ja häntä heitellään mm. mudalla, jonka Juan paljasti olevan jugurttia. Nami nami.

Juan Buñuelin elokuvan nimi ei ollut ensisijaisesti alusta alkaen erittäin fetisishtinen Nainen punaisissa saappaissa, vaan loppusuoralla annettu - elokuvan nimeksi tarkoitettu nimike oli jo käytetty.

*

Mikä on filmin  Nainen punaisissa saappaissa synopsis?

Päähenkilö Francoise Le-Roi (Catherine Deneuve) kulkee kauniin syksyisen elokuvan lävitse tummanpunaisissa saappaissa.

Hän on boheemi, turhasta hätkähtämätön kirjailijaa, joka eräässä kohtauksessa kirjakojulla seuraa kaunista kustantajaa (Adalberto Maria Merli), joka on hänen [kirjojensa] suuri, ahnas fani. Mies nauttii ollessaan metsästäjä, mutta kun kirjailija stalkkaa, väijyy häntä, ja on aktiivinen - mies kavahtaa kauemmaksi… Mies on kiinnostunut vain mystisestä naisesta, kirjailijasta, jostain tavoittamattomasta, mutta kun sattumalta, tai paremminkin naisen (vapaasta) tahdosta johtuen, he törmäävät jatkuvasti, ja mies hämmentyy.

> vrt. Luis Buñuelin surrealistiseen 1930-luvun nerokkaaseen klassikkoon Andalusialainen koira, jossa mies ahdistelee pelkäävää naista jahdaten tätä ympäri taloa, mutta kun nainen ottaa vihaisen ilmeen ja kättä pitempää - niin mies peräytyy.

*

Francoise, ties mistä oikusta, kahvilassa huijaa kuin kesiaikaisilla markkinoilla yks kaks rahaa rikkaalta istuvalta harmaalta mieheltä Perrot´lta - setelistä nainen näyttäisi tälle jotain. Illuusiossa nainen näyttää riisuutuvan alastomaksi, ja Perrot alkaa seurata tätä kiikarein ja shäföörinsä kuljettamana seikkailuista toiseen.

 

 

Mikä tekee leffasta goottilaisen?

Perrot on

rikas / vanha / irstas hirviö

joka kutsuu

hehkeän kirjailijan kaunottaren / viattoman uhrin

komeaan kartanoonsa

kirjoittamaan.

Linnan kaltaisessa pömpöösissä

on tietysti

pelottava taloudenhoitaja

( kuten Danny teoksessa Rebekka,

Frau Blücher kauhukomediasta Frankesten Junior, iihahaa )

Miksiköhän muuten taloudenhoitajat kuvataan noitamaisina? Kattiloissako samankaltaisuus??

*

Mutta Perrot ei ole kiinnostava seksuaalisestikaan kuten Dracula tai muut vanhat herrat jotka kaunottaria / viattomia kutsuvat kotiinsa. Ei ollenkaan.

Perrot vihaa taidetta.

En oikein ollut selvillä, miksi. Oliko se Stendhalin syndroomaa, jossa taiteen rakastaja, katsoja menee sekaisin teoksen nähtyään - se vaikuttaa niin vahvasti, kuin kohtauksen tai orgasmin tavoin.

Vai oliko se samaa kuin

Night of the Generals

filmin Peter O´Toolen näyttelemän natsiupseerin kohtaus,

kun tämä katselee pieneen huoneeseen kerättyä

"rappioitunutta" taidetta

mm - Van Goghin omakuvaa?

Perrot menee galleriassa sekaisin, hänelle pitää laittaa musta huivi silmille, ja hän ostaa gallerian tyhjäksi. Mutta miksi? Kartanonsa uumenissa on valtavat kasat tärveltyä taidetta ( ainakin Miroa ), ja kun Severine saa kirjoitettua muutaman sivun Perrot ampuu näihin sivuihin luodinreikiä.

*

Kuten sadismiin ja aikuisten peleihin ( sama asia ) kuuluu, on paikalle kutsuttu myös kustantajamies - jonka vaimo on yllättäen kuollut, vai erosivatko he? Vaimon suku heittää miehen ulos - myös lehtikustantamosta. Mies jää tyhjän päälle. Tämä oli juoni.

Kuvat, symbolit, kaikki muu

Verkkokalvolle paljastuu

Kiinnostavaa on myös elokuvassa pelattava konkreettinen kolmiuloitteinen siis -kerroksinen shakin kaltainen peli, jota hirviö ja kaunotar pelaavat, mutteivät kuitenkaan kuin viikatemiehen kanssa.

*

Katsoin Päiväperhon, taas kerran. Kuka oikeastaan onkaan sadisti!

Oikeastaan joka kohtauksessa kun kaksi ihmistä toisensa tapaavat, alkaa sadistinen valtapeli.

Aviomies on sadisti kinutessaan seksiä frigidiltä vaimoltaan, jonka lapsuusmuistot kummittelevat lähimuistissa. Vaimo Severine on sadisti soutaessaan ja huopatehtaan - siis kieltäen miestään jyrkästi, sitten yht äkkiä lähentyen, sitten taas kauas kavahtaen. Aviomies on puhtoinen partiopoika, kuin rasvatonta kevytmaitoa, joka hyväksyy kaiken nurisematta, ja antaa naisen tätä pallotella ( vaikka ammatissaan lääkärinä hänen on pakko ollut nähdä elämää, ja tehdä ratkaisuja ). Severinen ja lesbon bordellin pitäjän valtataistelua on hauska seurata. Sadistinen, nekrofiilin herttuan yrmeä, aurinkolaseja sisätiloissa sateellakin pitävä koukkunokkainen palvelija heittää Severine -huoran ulos sateeseen tämän isännälleen ruumisarkussa antamien omituisten palvelujensa jälkeen.

On hauska seurata,

miten valta vaihtuu kahden ihmisen välillä

Buñuelin tuokiokuvissa.

Kun bordellissa sängyllä valkoiseen alusasuun pukeutunut Severine katsoo läheltä mustiin pukeutuneen Marcelin ovat tittelit turhia. Kuin Päivänsäde ja Menninkäinen - Marcelhan kuuluu alamaailmaan, hän on roisto, murhaaja, kun taas Severine kuuluu yläluokkaan, tai ainakin ylempään keskiluokkaan..

-- jotain samaa kuin Tim Burtonin elämänkerrassa stillkuvassa jossa mustiin pukeutunut, viaton Saksikäsi-Edward seisoo valkoisiin pukeutuneen bimbon huutosakkilaisen konservatiivisen keskinkertaisuuden vieressä. --

*

Marcelia näyttelevä Pierre Clementiä katsoessaan unohtaa vilkaista tekstitystä.

Hän on varsin sopiva rooliinsa kauniina pahana poikana, koska hänessä on särö: metalliset hammasproteesit ja sukassa oleva reikä.

- Pierre Clementi on tuttu mm. Pasolinin visioista.

*

Mutta katsoessani omalta videokasetilta Päiväperhoa, en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Elokuvan lopussa tekstien päälle tulee väärän elokuvan tekstit. Jonkun lastenelokuvan! Tai ainakin siinä lauletaan ja puhutaan keinuhevosista.. Se tuo, tietenkin, oman absurdin lisänsä videon katseluun, ja näyttää kuinka sattumanvaraista taiteen tekeminen on - ainakin teoksen siirtyessä valmiina taiteilijalta kuluttajalle.

*

Beigeen pukeutunut passiivinen Severine on pukeutunut sensuaaliseen punaiseen tavatessaan innoissaan Marcelin seuraavan kerran.

Sensuaalista punaista väriä ei saa sekoittaa huoranpunaiseen joka on miehille tehtailtua typeryyttä.

*

Symbolisoivatko värit jotakin?

Huomasin, vasta tällä katselukerralla, tosin näin suurelta valkokankaalta ahmien, kaikki yksityiskohdat rekstöröiden, kuinka paljon lasia rikotaan Päiväperhossa:

Severine rikkoo olohuoneessa vahingossa (?) vaasin, jossa on punaisia hehkuvia ruusuja inhottavalta - silti / siksi fantasioissa usein aktiivisena osapuolena näkyvän - mieheltä. Sitten Severine rikkoo vahingossa kylpyhuoneessa hajuvesipulloin kysyen mikä häntä vaivaa.

vrt. Night Porterin kohtaus jossa nainen tarkoituksella rikkoo

hajuvesipullon, että mies kävelisi sirpaleisin.

Aviomies kysyy elokuvan alussa, sekä tietenkin lopussa, mitä sinä ajattelet Severine. Katsoja saa itse päätellä, mikä tapahtuu todella, mikä on pelkoa, fantasiaa ja mikä lapsuuden traumoja. Jos verrataan teokseen Amerikan Psyko, jossa oli vaihtoehtoina joko tyhjäpää juppi kuvittelee sadisminsa, tai sitten kylmästi toteuttaa sen, eikä lukija tiedä, kumpi vaihtoehto on inhottavampaa. Päiväperhossa on enemmän vaihtoehtoja - sehän on surrealismin suola ja talkkunajauho!

*

Joutilailla rikkailla on aikaa ja varaa toteuttaa itseään…

Päiväperhossa on selkeä unijakso, jossa logiikka on tuttua, kuten pöydän alle piiloutuminen laskettelukeskuksen baarissa, jossa pöydässä normaalisti istuva nainen kertoo uteliaalle Severine aviomiehelle, mitä pöydän alla tapahtuu mies antaa Severinelle kirjekuoren, jossa on siemeniä... Selkeä seksuaalinen fantasia on häpäisykohtaus, jossa Severine on sidottu mutaiselle pellolle puettuna valkoiseen marttyyrin / neitsyen / kuolleen kaapuun, ja hänen päälleen heitetään lokaa huoraksi haukkuen…

Juanhan kertoi tuon kohtauksen vuoksi hänen halunneen elokuvaohjaajaksi, ja minustakin se symboloi hauskasti taiteen tekemistä ja katselua - paskaa silmille. Mutta se mikä näyttäisi olevan törkyä paljastuukin silmänkääntötempun tai ajatuksen avulla joksikin muuksi, suureksi taiteeksi. Kohtaus ei ole konkreettisen turkkalaisen autenttinen kuin apinahäkissä tai Jumalan teatterin näytöksessä, vaan tuo loka / törky / alkumuta on symboli, osa fetisististä leikkiä..

Elokuvan ajan katselen ensin herpaantumatta, milloin lasi särkyy - Buñuel tuntuu oikein leikkivän katsojan kanssa - aina kun näyttelijä sijoittaa lasin tai pullon pöydälle katsoja odottaa -- ….

Marcel rikkoo raivoissaan bordellin seinästä kävelykepillään ovaalin muotoisen eroottisen typerän maalauksen lasipinnan - mikä satumainen symboli. Vai roiviko hän vyöllään peilin rikki, hm...

Jos juutalaisissa häissä polkaistaan valkoiseen kääritty lasi rikki, se tuo onnea. Mitä tapahtuu prinsessan lasikengälle? Onko se neitsyyden menettämistä? Meneekö elokuvassa peili rikki tuoden 7 vuoden epäonnen??

Muutenkin elokuvassa luurataan lasin takana, tai lotrataan tirkistysreikien kanssa.

Aviomies on liian kiltti, ja huomaavainen, hän kertoo vievänsä Severinen yllätyslomalle, ja sadistinen vaimo taas hyppyyttää kieltäytyen, sitten lupautuen, kun mies alkaa jo muuttaa suunnitelmiaan, taas kerran. Heillä on liian kaunis koti josta orjatar siis palvelija huolehtii - joutilaalla rikkaalla Severinellä ei ole mitään muuta tekemistä kuin ristipistotyöt, ja joutilas makuuhuone - kummallakin omat sängyt, mikä ennen vanhaan oli tarkoituksellista - oi, näytettäisiinpä joskus elokuvan lattian tasolta, lattian, joka on täynnä ärhäkkäitä uria ja naarmuja, johtuen sänkyjen siirtämisestä yhteen..

 

Minulle heidän rakkaustarinansa on kuten

Pessin ja Illusian kohtaaminen,

Päivänsäteen ja Menninkäisen vastakkaisuus,

ja mikseipä tosielämän Sid & Nancy,

1970-luvun lopun apokalyptisten,

nihilististen punkkareiden tuhoon tuomittu,

rappioromanttinen riippuvuussuhde

Sex Pistols bändin basistin nimeltä

Sid Vicious ja bändäri- sm-työläinen-

tyttöystävä-manageri Nancy Spungenin välillä,

tehty myös mainioksi elokuvaksi,

pääosissa Gary Oldman ja Chloe Webb,

ja tuossa elokuvassa näyttelee mm Courtney Love

jonka oma pirstaleinen ja huuruinen rock´n roll -elämä

Kurt Cobainin kanssa ja tämän itsemurhan jälkeen on

myös tummaa tarua. Mitä sitähän me ahneena yleisönä

haluamme Entertain us kuten Nirvanan laulussa toistetaan

mm erinomaisen Moulin Rouge spektaakkelien spektaakkeli

-elokuvan äänimaailmassa traagisesti.

 

 

Mitä Severine ajattelee?

Elokuvan ajan käyden läpi perversioitaan, sitten palaten takaisin auvoiseen avioliittoonsa, jossa hän on niskan päällä? Ovatko perversiot miehen vai naisen??

Buñuel näyttää:

mitä joutilaampi / rikkaampi / koulutetumpi / yläluokkaisempi / ylhäisempi mies on, sitä perverssimpi hänellä on mahdollisuus olla.

Asiakkaan statuksen kohotessa hänen halunsa muuttuvat sairaalloisemmiksi. Kuinka naurettavaa. Mutta vapauttaako nauru? Ja mihin?

Herttua on nostanut kuolleen naisen jalustalle mielikuvissaan - tämä on tuttua mm. Poen toistuvana teemana, sekä teoksista Twin Peaks, CSI, Kova laki, porrrnosta ja saatananpalvonnasta. Mutta miksi tämän palvelija haluaa päästää kissat irti?

Mieleeni ei tule, konkreettisesti, muuta kuin kidutuskeino Angelika elokuvasta, jossa päästetään kissat irti - tuhoamaan Angelikan meikki. Vai oliko se kasvot? Ranskalaista sadismia, kuitenkin.

Olihan millenium vaihtumassa. Ainoastaan torakat olivat virkeinä. Kyse oli iljettävästä dekadentista nihilismistä, ja uuden ajan flanööreistä joidenka näyttämö oli kloaakit. Mutta oliko George Michael aikamme paheksuttu dandy - vielä Bowietakin enemmän - jäätyään kiinni puiston vessassa tapahtuneen seksiaktin takia?

Toisaalta vastaavanlainen ajankohtainen rappio käännettiin huumoriksi elokuvassa Joen asunto (1996) jossa liian pienessä, ahtaassa kaupunkiyksiössä asuu 50 000 laulavaa torakkaa.

Kellot kilisevät merkitsevästi hevosvaljakossa,

mutta Severinen ylemmän porvarislukaalin viktoriaanista tuttua melodiaa ( ding ding - ding dong) toistava kello lyö kerran väärin, miksi. Rikkaan, itämäisen, sadiiistisesta sekkksistä maksavan plösön asiakkaan käsissä kilisee kulkuset - kuin alleviivaten narriutta. Houkkahan on narri, joka haluaa olla kuningas yhden päivän - tämän jälkeen hänet mestataan.

Lopun äänimosaiikissa kellot kilisevät, kissat naukuvat ja valjakko ratsastaa kauemmaksi kuin venäläisessä sadussa kauniiden, kuolevien lehtien kehystämänä kohti talvea, kuolemaa, vapautta, runoa tai loppua…

*

Sadomasokistisia, normaalissa elokuvateatterissa pyöriviä sekä tavallisessa televisiossa esitettäviä elokuvia alkoi syntyä suuria määriä 1980- ja 1990-luvulla, sensuurin höllennyttyä - puhumattakaan uuden vuosituhanteen elävistä kuvista. Erroottiset trillerit 9 ja ½ viikkoa, Vaarallinen suhde, Basic instinct, Hyytävä syleily, ja Kuoleman viettelys

ottivat sadomason koristeeksi ja provosoinnin, vallan välineeksi - oli se sitten fyysistä tai psyykkistä.

Minulle sadomasoimmat elokuvat äkkiseltään ovat nämä:

Night Porter, Kaasuvalo, The Whip and the Flesh, Katkera Kuu, Neiti Julie.

Elokuvien ja sarjakuvien kuvastoon ( ja sitä kautta katumuotiin ja oheiskrääsään ) on ilmestynyt ensisijaisesti sadomasokistisia naisia fetisistisine kumivaatteineen - nörtit pojat ovat taas piirtäneet ihannenaisiaan, ne raukat…

Lontoossa sai juuri ensi-iltansa loistavan Mary Hannonin ohjaama varsin kiinnostava Betty Page -elokuva, jonka pääroolin esittäjälle ainakin brittiarvostelut lupaavat Oscaria.. Tämäkin Betty

on kiinnostava kulttihahmo. Vaikka Betty oli aikakautensa tuhma pin up -tyttö, niin silti hän oli Gootti, aivan selvästi. Aina kun leikkaa lyhyen otsatukan se on Betty Page -mallia, ja siitä saa kuulla. Mikäs siinä. Betty kuitenkin pukeutui mustiin alusasuihin, korkokenkiin, sukkanauhoihin ja muihin fetisistisiin, jo ikoneiksi muodostuneisiin asusteisiin ja värjäsi hiuksensa mustiksi - ei siis mikään tusinaplonti.

 

 

Batman - paluu

Irma Vep

Matrix

Lone Gunmen

Dark Angel

Sin City

Angel-A

Mikä yhdistää? Ainakin yksi hymytön nainen mustissa kumivaatteissa.

 

 

Jatkaakseni… Niin ikään Buñuelin fetisistinen ja sadomasokistinen filmi

Kamarineidon päiväkirja

alkaa jaksolla jossa kaunis nainen ( Jeanne Moreau )

matkaa palvelijattareksi hevosen vetämillä kiesillä

synkkään kartanoon…

Tällä kertaa mustavalkoisessa filmissä siirrytään tarkoituksella etäisyyttä hakien syrjäiseen kyläpahaseen ja sen linnaan.

Sadismia Buñuelilla näkyy hyönteisten litsaus, ja mm. puudelin potkiminen elokuvassa Kulta-aika, jossa myös sotketaan mudalla, ja nainen imee patsaan varpaita. Kulta-aika käsittelee perversioita ja pakkomielteitä - kuten uskonto ja seksi niin, että se piti unohtaa pitkäksi ajaksi. Skandaali! Suurimmat naurut saa aikaan, kun kovasti de Sadelta kuulostavan orgioitten / ajanjakson jälkeen ( 120 päivän ) jälkeen linnasta astuu ulos iljettävin sadisti - joka näyttää kiiltokuva-jeesukselta valkoisessa kaavussaan, pitkine hiuksineen ja aseteltuine partoineen…

Elokuvan teksteissä kerrotaan, kuin uskonnollinen aatelinen ( hah ) piilotteli arkussaan kyseistä palon arkaa filmiä 50 vuotta - vai miten se menikään…

 

 

Mutta palatakseni Kamarineidon päiväkirjaan

- meillä on selkeä goottilainen / fetisistinen kaava:

kaunotar on tietenkin mielleyhtymänä kuten miesten fantasioitten ranskalainen sisäkkö,

ja hirviöitä ovat oikeastaan jokainen elokuvan mies:

kartanon vanha herra, jolla on kaappiensa kätköissä upea kokoelma naisten saapikkaita, joita kamarineito kokeilee, sitten kartanon nuori herra, jolta taas kerran frigidi vaimo ( joka on pelottavan / yrmeän taloudenhoitajattaren oloinen kopeudessaan ) kieltää seksin, jolloin "nuori" herra turhautuneena tarttuu tussariin ja ampuu mm perhosia.

Myös muut kaksinaamaiset palvelijat, rengit, kuskit, papit, poliisit ja kylän miehet ovat kaikki vastenmielisiä antisemitistejä ja fasisteja. Kuka tahansa heistä voi olla murhaaja.

*

Buñuel käy sadun puolella,

- kovasti Punahilkan oloinen pikkutyttö kerää koriinsa sieniä yksin

metsässä, vaikka hänelle varoitetaan susista

( kuten teoksissa Päiväperho, Dracula, Nosferatu johdatetaan uhrinainen

sadomasokistiseen / uhrimies biseksuaaliin suhteeseen masterin kanssa

tai kohti mahdollista kuolemaa )

mutta lopettaa realismiin. Ukkonen jyrisee uhkaavasti kuten kauhuromanttisessa kuvastossa pitääkin, ja elokuva loppuu pelottavalla, karmealla tavalla.

Tätäkö on poliittinen historia ja tulevaisuus?

Ei! Haluan palata goottilaiseen lumemaailmaan. Edes puoleksi toista tunniksi..

- Tässä elokuvassa vähämielistä alempaa, hyväksi käytettävää piikaa

näyttelevä Muni oli mukana myös Päiväperhossa bordellin siivoojana, ja

äitinä.

Pasolinin 120 päivää oli selkeästi siirretty 1700-lopun markiisi de Saden perversioitten ryöpytys nykyajan fasismiin. Symboleja ei sen kummemmin tarvittu. Pasolinin 120 päivää ei ollut viihdelukemista, ei parodiaa eikä pornoa.

Buñuelista kirjoitetuissa teksteissä välkkyy aina kuinka Franco häntä vainosi. Hiippakuntien kultaan käärityistä johtajista sen sijaan ei puhuta halaistua sanaakaan - ei ainakaan nimillä. Eihän Franco yksin ollut Buñuelin nerouden tukkeena, vaan tukahduttava uskonto, joka edustajineen kätteli fasisteja.

 

Kartanoromantiikkaa

Minä pidän dogma-kirjoista, luen mielelläni kartanoromaania kartanossa. Sen sijaan en ihastunut ollessani laivaristeilyllä kun kanssamatkaajat katsoivat innoissaan tv:stä teosta Titanic.

Linnaisten kartanon viheriä kamari (Gröna kammarn på Linnais gård ilmestyi vuonna 1859, ja suomennettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1881). Elokuvaksi se tehtiin vuonna 1945, ja kiinnostavan kreivi Spiegelbergin roolin teki Ture Junttu… joka on näytellyt mm barokkiteoksessa Sadan miekan mies, jossa hän on "tarinan paha poika"..

Ture Junttu oli inkvisiittori keskiaikaisen kohtalokkaassa teoksessa Risti ja liekki (1957),

Ei ruumiita makuuhuoneeseen (1959, ohjaus & kässäri Aarne Tarkas) hän on rahanväärentäjä Benito Soto, jolla on peräti Hitlerin tuottamat 100 dollarin painolaatat. Mikko Niskasen klassikossa Pojat Ture Junttu on Kuolemaantuomittu – Imdb ilmoittaa hänen roolikseen " German driver of delivery van" eli saksalainen suuremman luokan auton suhari. Hän on ollut myös jalokivikauppias Morelli, ja Paroni Heimonheimo.

Topelius on kirjoittanut lipevä ja ylimielisen, kovinkin ranskalaistapaisen kreivi Spiegelbergin roolihahmon tietystikin mustatukkaiseksi – eihän roisto voisi olla blondi muualla kuin natsiteoksissa! Satusetä kirjoitti kolmikymppisen Spigelbergin olevan keikari ja mustanverevä.

→ Satusetämme taisi keikarilla ennakoida / karikoida tyyppejä flanööri [ ranskankielestä väännettynä sanasta flâneur, joka tullee verbistä flâner tarkoittaen päämäärätöntä kuljeskelua, keulakuvanaan Charles Baudelaire (1821 –1867)] ja dandy [ esim. Oscar Wilde (1854 –1900), George Bryan "Beau" Brummell (1778-1840), lordi Byron ( 1788 –1824)].

Kameliat hehkuvat harvinaislaatuisina symbolisinakin kukkasina vain Linnaisten kartanon ikkunalaudalla. Special guest villain kreivi Spiegelbergin on hahmona älykäs, mutta jotenkin epäilyttävä, rappeutunut. Odottamaton lumimyrsky yllättää kilpasilla olevat luistelijat – Littowin sisaruksista se kiinnostavampi on myös nopea luistelija ei ole ihan yhtä hurja hahmo kuin Angelina Jolie omassa elämässään ja filmeissään, mutta kuitenkin pelottomana ottaa haasteen vastaan, ja härkää sarvista.

Tulee tietenkin lumimyrsky, eikä vastarantaa näy. Hyvin goottilaisessa hämärässä valkeudessa ( joka joskus tiheästi ympäröi Suomenlinnaa oikeassa elämässä tai kuten teoksessa Others ) luisteleva sisar törmää outoon muukalaiseen – joka tietenkin on arkkitehti Lithau, joka on tulossa taloon töihin… Lithau majoitetaan tietenkin kummittelevaan vihreään kamariin, koska hän on salskea sankari. Vanhat palvelijat epäröivät lähestyä kummittelevaa huonetta, jossa jopa Mefisto [villakoira] ulvoo…

Vanhojen akkojen jutut – näitä yleensähän kertovat vanhat ukot halveksuen – kertovat asessoori von Littowin myyneen itsensä vanhalle vihtahousulle… Kirjan sivuilla hehkutetaan paholaisen kanssa kenties tehdystä sopimuksesta, ja viitataan jopa alkemiaan!

Kirjoittaja on halunnut muistuttaa menneestä maailmasta, joka hukkuu vanhojen ihmisten poismenon myötä – eritoten vanhan palvelijan repliikeissä – kun nuoret eivät enää kuuntele vanhoja, eikä varsinkaan näiden tarinoita….

Olemme kovin Kotiopettajattaren romaanin tunnelmissa – tuo vanha äijä, joka on " ilkeä kuin synti " on syyttä lukinnut vaimonsa ullakolle…

Yhä vieläkin hänet nähdään liihottelevan mustat hiukset valtoimenaan ja valkoisessa, liehuvassa yönutussaan itsemurhansakin jälkeen…

Arkkitehti Lithau on sankarina tavanomainen: kohtelias, huomaavainen ja puuduttavan hyveellinen.

Mutta jos palaisin Linnaisten viheriään kammariin, tuon impivaaramme satusedän nimeltä Sakari Topelius alun perin Talvi-iltain tarinoihin kuuluneeseen teokseen. Tämä kirja kuuluu hauskaan SiniSet –sarjaan [ jota olen kerännyt mm Sax Rohmerin Fu Manchu teosten ja yksittäisen klassikon Keltainen kynsi osalta ]. SiniSet sarjaan kuuluvan Topeliuksen kannen on tehnyt itse Martta Wendelin, jonka hauraat ja nostalgiset kuvitukset kertovat menneestä, nyt kadotetusta ajasta, kyseessä on neljäs painos vuodelta 1975. Tämä "kummitusjuttujen romanttinen klassikko" esittelee tietenkin kartanon, sen vanhan isännän, ja tämän kaksi täysin toisestaan poikkeavaa prinsessan kaltaista tytärtä – tumman ja vaalean.

Dorothy Eden niminen kauhuromantikko julkaisin vuonna 1964 teoksen Bella, jossa niin ikään kaksi sisarusta, tumma ja vaalea, tuliluontoinen ja ujo seikkailevat viktoriaanisessa Lontoossa häväistysjuttujen ja mm. Ravenscroftin linnanherran kanssa… Teos julkaistiin impivaarassa metkassa Otavan Salamanteri sarjassa ainakin vuonna 1981 ( kolmas painos, pokkari ). Jos jotenkin luovisin Topiliukseen enkä katoaisi yllättävään lumimyrskyyn – myös tässäkin kotomaisessa teoksessa luonto ja sään odottamaton muutos luovat sekä vaaran että romanttisen elementin…

Linnaisten kartanossa on oltava romantiikkaa, rappiota ja jännitystä. Ja vähintäänkin yksi kielletty huone. Jossa kummittelee.

→ Netistä löytyy myös aito Linnaisten kartano, mutta sen salaisuuksia en tiedä tuota helvetillistä – tämäkin kartano on yksinomistuksessa.

Elokuvaversio on niin tiuhaan tullut tv:stä, mutta videoteekistäni sitä ei löydy.

Apropå – aloitin juuri impivaarassamme kuumassa kirjakaupassa vierailleen kiinnostavan portugalilaisen kommunistisen ateistin José Saramagon omistuskirjoitetun teoksen Toinen minä, jossa repsakka päähenkilö elää toivottoman vanhan aikaisena kaiken maailman uusien keksintöjen edessä – hän alkaa juuri koota videoteekkiä kiinnostavista tai klassikkofilmeistä, vaikka meidän pitäisi jo olla DVD- tai missä lie teräväpiirtoajassa… joka tuottaa ja tuottaa ja tuottaa jatkuvasti kehittyvää tekniikkaa ilman sisältöä…

Linnaisten viheriä kamari esittelee köyhtyvää aatelistoa kuihtuvine aateloistoineen…. Pokka pitää, ja kulissit pysyvät pystyssä vaikka rystyset valkoisina, että kaikki käytöstavat muistetaan – nehän erottavat "aateliset" tavallisesta rahvaasta… Tämä luo tietenkin niin vaaran kuin huumorin tuntua – kun aatelinen esimerkiksi juopuu….

*

Ihana nautinto. Keskityin Zorron uusimpaan tarinaan jossa Alejandro oli niin letkeä latino (Antonio Banderas), ja oi kuinka sorron yöstä oikeus taas nousee!

Elenan (Catherine Zeta-Jones) veistokselliset, smaragdin vihreät tai kuparinhehkuiset silkkipuvut olivat aivan täydellisiä, ja mitä parasta niissä oli aina reilu ripaus mustaa ja niissä voi miekkailla! Katsoin kuinka western estetiikka muuttui silkaksi kauhuromantiikaksi kun aiheen goottilaisin hahmo, tietystikin ranskalainen dekadentti kreivi Armand astui parodiselle valkokankaalle täydellisine luustoineen, poskipäineen, aistillisine liiveineen, ja järkyttävän kauniine piirteineen, joissa oli häivähdys jotain irstasta – häntä näytteli antaumuksella vihreine silmineen upea Rufus Sewell joka on tuttu ainakin kummallisesta, erinomaisesta visiosta Dark City (jossa näyttelee mm Rocky Horror Picture Show´n sielu Richard O’Brien), ja mietityttävästä "boheemielämän", taiteen, sukupuolen ja seksuaalisuuden merkitystä - jos ei pohtivasta, niin hitaasti vilauttavasta filmistä Carrington, jota olen tiirannut rauhalliselta kotimaiselta kanavalta.

- Martin Campbell: The Legend of Zorro, 2005.

- Jim Sharman: Rocky Horror Picture Show, 1975;

-kuulapää Richard O’Brienin käsialaa on alkuperäinen näytelmä, ja musiikki kera Felix Mendelssohn-Bartholdyn, leffan käsikirjoituksen Richard teki yhdessä ohjaajan kanssa, ja näytteleehän hän mm Riff Raffin roolin.

- Christopher Hampton: Carrington, 1995; kertoo kuvataiteilija Nora Carringtonin ja kriitikko Lytton Stracheyn suhteesta, ja rakkaudesta juuri viktoriaanisen ajanjakson päätyttyä. Nora on hetero nainen ja Lytton ei ole kumpaakaan.

 

Tuo kreivi Armandin rooli ei ole helppo, sen on oltava vivahteikas, ja itseironinen, luisumatta saippuaan – petollisten vihreitten silmien katseen toimiessa softcorena. Tämä uusin viihdyttävä Zorro-pläjäys on kokoelma kauhuromantiikkaa, lännen filmiä, säilän säihkettä, fetisististä korsettidraamaa ja tutkielmia naamioinnin ja maailmanpelastamisen tarpeesta. Vaalien aika on käsillä, ja suuria suunnitelmia punnitaan suuren pöydän äärellä – ollen ritareita eli ei.

Samana yönä tulee televisiosta Takaikkuna jossa myös nainen (kaunotar-toimija) haluaa lopussa muuttaa miehen ammatin vähemmän kuolettavaksi. Toisaalta se yhdistyy vastatulleeseen Madonnan dokumenttiin (Madonna: Salaisuuteni) jossa Kabbalaan perehtynyt, valaistunut tabujen rikkoja, popin naamioitaan vaihtava Diiva miettii miten taiteilla perheen ja työn kanssa tasapainoisesti. Tämäkin Zorro elokuva voisi olla Zorro ja poika, sillä niin suuri merkitys jälkikasvulla on. Näin Zorrosta tullee entistä haavoittuneempi. Kuka tahansa valtaa pitävä korruptoitunut pamppu käyttää tätä hyväkseen.

Jonas Åkerlund: Madonna: Salaisuuteni, (I'm Going to Tell You a Secret, 2005).

Kabbalaa, tuota juutalaista mystiikkaa, on esitelty mm Skeptikko-lehdessä, katso myös viralliset sivut netistä Kabbalah. Modernina aikana osa planeettamme kansalaisista hakee balanssia, ilmaisuvoimaa ja juuriaan juuri Kabbalasta tai pakanuudesta, alkuperäisestä uskonnosta, noituudesta tullakseen paremmaksi ihmiseksi, ja halutessaan elämään merkitystä, tai ainakin kyseenalaistaa sitä.

Zorron legenda
ssa on tehtailtu paljon poikamaisia kujeita jotka uppoavat nuoreen kohdeyleisöönsä. Se voi olla myös herkkä tutkielma mitä avioero ja on/off -suhde merkitsee pienelle nappisilmäiselle lapselle.

Samalla se on osittain tirkistelyä ja kumppanin lojaaliuden mittaamista kuin tosi tv:n sarjoissa, mihin tyrkätään paratiisisaarille sinkut ja huorat ja pariskunnat sikin sokin, ja sitten juhlitaan, ja riekutaan, mutta lopuksi itketään kun nähdään videonauhalta kuinka partneri saaren toisella puolella on ollut yhtä uskoton.

Toisaalta, kun luen Rouva Oraakkelia, en voi muuta kuin riemastuneena eläköön -huutoja päästellä, kun sankaritar-kirjailijatar pettää kääpätylsää miestään täysin estottoman taiteilijan kanssa. Onhan naisen ja puolisonsa suhde kuivahtanut täysin – jos se koskaan oli mitään muuta kuin kämppäkaverismia ollutkaan.

Hirvittävän mielenkiintoista Zorron legendassa oli tuo nitroglyseriini -jakso! Olinhan itse löytänyt laatikollisen kilisevää nitroglyseriiniä pottukellaristani, mutta luulin sitä vanhan ajan saippualaatikoksi.

Niin ikään Bond -seikkaluita tehtaillut Martin Campbell on ujuttanut tähänkin filmiin arkkikonnan tyypillisen oddjobahtavan vaitonaisen, pahan apulaisen jolla on muutama selkeä, toistuva piirre ja omituinen ase – tässä filmissä se on jokin kirurgisen kynsikouran tapainen viiltoväline.

 

*

- Martin Campbellin ohjaamat James Bond –filmit:

Kultainen silmä (1996) ja Casino Royale (2006)

- Oddjob on Kulta-Into Piitä muistuttavan, harakan lailla kultaa rohmuavan, agentti James Bondia ja koko hyvää maailmaa vastustavan Goldfingerin knallihattuinen apuri mm. tarinassa Kultasormi.

- Hän on eräänlainen Igorin jatke kun kauhu- ja tieteiselokuvista siirryttiin "realistisiin",

nykyaikaisiin jännäreihin ja agenttitarinoihin – onhan hän suhteellisen rotvakka, korea[lainen] palvelija tyylipuvussa, jonka knallia frisbeen lailla heittäen voi käyttää tappavana aseena –

hatun reunasta kun paljastuu viiltävät terät…

=> vrt Xenan käyttämä metallikeikula.

Palvelija nimeltä Igor on kyttyräselkineen ollut ainakin näissä elokuvissa:

- 50-luvulla elokuvassa House Of Wax

(skrode ja kirveellä tyylitelty nuori ja hehkeä Charles Bronson)

-70-luvulla: mustassa komediassa Young Frankenstein, ja Woody Allenin komediassa

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää seksistä - episodielokuvan kauhujaksossa hullun

tiedemiehen tohtori Bernardo kyttyräselkäinne palvelija oli kukapa muu kuin Igor.

- ja 2000-luvulla: ekstaattisessa elokuvassa Van Helsing.

- Se on tuttu myös sarjakuvista kuten Count Duckula,

ja loputtomista variaatioista: palvelija Riff Raff Rock Horror Picture Show:ssa.

 

 

Itse Mary Shelleyn Frankensteinista "Igor" puuttuu - tohtori Frankensteinin kyttyräselkäinen apuri on Fritz, jota näyttelee Dwight Frye jolle Alice Cooper on omistanut haltioituneen balladinsa.

Nykyajan Dwight olisi ehkä Crispin Clover - niljakkaita, pikkunilkkejä sivurooleja ( Paluu tulevaisuuteen trilogian nörtti-isästä Charlien enkelit elokuvien laihan Creepy Crawlerin rooliin, käymällä välillä Nurse Bettyssä ), ja tietysti pääroolissa "uuden vuosituhannen Psykossa" eli elokuvassa Willard.

The son of Frankestein elokuvassa taas on kyttyräselkäinen Igor (kirjoitettuna Ygor), jota näyttelee upea Bela Lugosi erinomaisesti, ja samassa lauseessa jopa yli. Lisämakuna Frankenstein poika Basil Rathbone ja eriskummalliset mittasuhteet omaavat lavasteet

 

 

Gremilins 2
elokuvassa irvaillaan naurettavalle nykyajalle: juppien valtaamalle 1980-luvulle, jota kiihkeästi diskojumputuksen mukaan sykkivä New York symboloi sopevasti: olkatoppaukset, suuret silmälasit, sileät mittatilauspuvut, mikroaaltouunin pelottavuus; ja yhtä lailla abstraktimmat käsitteet: uskottomuus, kyynärpäätöniminen, kiipiminen, perseen nuoleminen - kaikkien on pakko menestyä, sama se muille. Suuri metallinen hopeanhehkuinen, kolea yhtiö Clamp on tämän kaiken ruumiillistuma jossa kaikki uudet hullutukset - kuten vinhasti pyörivät pyöröovet joista ei pääse ulos, ja äänikäskystä toimivat hissit - släpstikkaavat pienivireisesti, mutta milteipä chaplinmaisia ajatuksia herättävänä (Nykyaika). Kaiken ajan isoveli valvoo, ja monitoreista havaitaan kuinka työntekijä polttaa sätkän - hän saa heti potkut, ja hänen vakanssinsa ilmoitetaan heti vapaaksi. Kaiken on oltava tehokasta, robottimaista.

Rakennus on nykyinen Metropolis, jossa pikkukaupungin ihmiset koettavat pärjätä suuren kaupungin vaatimalla tavalla. Kantaa otetaan niin eläinten oikeuksiin kuin muihinkin oikeisiin, pehmeisiin arvoihin. Kaiken keskellä pörröt (joista elokuvan nimikin tulee) muuttuvat riiviöiksi, ja tuhoavat kaiken esimerkiksi ruokaa heittämällä (niin ikään vanhan ajan slapstickin mukaan), mm majoneesia pursuttamalla. Christopher Lee näyttelee hullua tiedemiestä, jonka geenilabrassa peltihattu-lehmien ajatukset tulkataan englanniksi. Huumoria tuo pullea luonnenäyttelijä Robert Prosky joka esittää vanhaa vampyyriä joka show:n juontajana esittelee ja kommentoi goottilaisessa studiossa vanhentuneita kauhuelokuvia, ja täydessä vampyyrikreivin roolipuvussa valkoiseksi puuteroidun pullein poskin ja viittoineen kaikkineen lohvertaa kävellä rakennuksessa - kenenkään kiinnittämättä huomiota. Sisäänrakennettuna lisävitsinä rakennuksen tv-studiossa filmiarvostelija haukkuu lyttyyn elokuvan Gremlins, että mitä hauskaa siinä on.... Ja riiviöt tietenkin valtaavat hänen studionsa.

=> Gremlins 2 - The New Batch (1990)

Mutta mikä siinä Draculassa viehättää? Jos vertaa tunnollista, sinisilmäistä, pikku virkamiestä (jonka pitääkin miellyttää asiakasta t ylempiään) Jonathan Harkeria, niin ei ihme, että Mina kallistuu välillä vampyyrimonarkin puolelle, onhan tuolla pahalla pojalla satojen vuosien elämänkokemus.

Lue lisää:

Loyd Michales: The Phantom of the Cinema - Character in modern Film, State University of New York Press, 1998 jossa esitellään mm Werner Herzogin re-make Nosferatu, sekä huomioidaan,

kuinka Gary Oldmanin esittämä Dracula oli aurinkolaseissaan kuin puoleksi Charles Manson ja puoleksi John Lennon, joka on sopiva metafora gotiikan hyvä/paha -asettelussa, tuosta hullusta luovuudesta, pimeän vetovoimasta. Varsinkin Lennon oli myöhäishippiyden letkeä älykkö, ja tasapainon perikuva, rauhallinen Vapahtaja, kun taas Manson oli kaikkea muuta.

Ja ihmisistä jotka heitä sokeasti seuraavat - luullen jokaisen olevan absoluuttisen oikeassa.

*

Loris Curci: Shock Masters of the Cinema, Fantasma Books, 1996 jossa haastatellaan "modernin" kauhun tekijöitä mm: Dario Argento, Kenneth Branagan (Frankensteinin versioinnistaan) ja tietysti Jorg Buttgereit (jonka nimikin jo viittaa jonnekin [b]anaaliin) joka taiteili Nekromantik -filmit.

 

Minä istuin makuukamarissani, suuren kampauspöydän äärellä, johon olin nostanut suuremman tietokoneeni flatron -näyttöineen. Tuleeko muodon latteudesta myös sisällön latteutta?

Niin kuin ennen 60- ja 70-luvuilla sisustettiin naisen makuuhuoneeseen kauneuspöytä. Vai oliko se kampauspöytä, jossa on vähintään kolme taitettavaa peiliä, että kaunis nainen saa katsoa, siis tarkastella, kritisoida, ja aina vaan parannella luomustaan joka puolelta.

Kauhuelokuvissa kaunotar katsoo aina mustavalkoista kuvaansa, ja kirkuu kun huomaa peilissä hirviön tuijotuksen – oli tämä sitten Frankensteinin hirviö, Diego Rivera, Dracula tai King Kong. Kerro kerro kuvastin, kuka selkäni takana luuraa.

Nykyajan nainen ei tarvitse kampauspöytää – hän katsoo kannettavan tietokoneeseensa, ja näkee sieltä toistuvasti hirviön, valitettavasti.

Tietokonepöydäksi sopii myös vanhan ajan ompelukonepöytä.

Minä pidin, valokuvaajana, noista vanhan aikaisista peileistä, ja katsoin ihastuneena löytämiäni seepian sävyisiä muotokuvia jossa nainen istuu tummassa puvussa, kireässä korsetissa, selin kameraan, mutta kuudesta peilistä hänen kuvansa heijastuu hänen kipeät kasvonsa.

 

 

 

 

Katsoin myöhäisnäytöksenä Paul Verhoevenin Starship Troopers nimistä tieteisparodiaa, ja huomaisin kuinka ohjaaja käyttää töissään toistuvasti harmaan eri sävyjä. Hopeasta muodostuu satiinisen metallinen pinta, johon heijastuu kaikenlaista.. Vaikka väri olisikin hillitty, persoonaton, militantti ja kulahtanut niin Verhoeven tuntuu lataavan siihen myyttejä - kuten Hitchcockin vaaleine viileine naisineen harmaissa kävelypuvuissaan, niin urheiluauton kuin Sharon Stonen ( Basic Instinct ) sileältä pinnalta tuntuu kiiltävän, kiitävän katsojaa kohti jokin viileä, ironinen merkitys.

Verhoeven kamppailee töissään orgaanisen ja keinotekoisen välillä ( esimerkiksi Robocop ) - ja kriitikot arvostelevat tätä muodon ylikorostamisena käsikirjoituksen ja sanoman jäädessä toisarvoiseksi. Tässä sotakomediassa Starship Troopers jättikokoiset syöpäläiset ahdistelevat kunnon militantteja kansalaisia fasistisessa herrankukkarossa. Vain sota-arvo - anteeksi, sotilasarvo tekee ihmisestä kansalaisen, muut ovat roskasakkia. Teos näyttää ( ei liian räikeältä eikä itsestään selvältä ) Technicolor -elokuvalta, joka hehkuu urheitten arjalaisten pellavapääsotilaitten isänmaallisella hipiällä.

 

 

Jemina Staalo: Romangoth, osa neljä, kauhuromanttinen esseetrilogia virtualia

tehty verellä, selkäydinnesteellä ja erinäisillä kirjallisuuden apurahoilla lineaarisena jatkumona 2002-2013

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

trilogian neljäs osa

hypertekstuaalinen goottikyberromaani kronikka dekadentista viehtymyksestä

groteskiin phantasmagoriaan

*

.

Jokaisella naisella tulee olla linna jossa kirjoittaa.

*

Kuollut nainen jalustalla - ei taas!

1990-luvun Melrose Placessä esiteltiin lääkäri joka palvoi koomassa olevia naispotilaitaan.

Peter von Bagh lainaa Poen sanoja Rikoksen hehkussaan:

" kauniin nuoren tytön - jonka kauneus on intensiivistä ja tuskaisaa - kuolema on kaikkein täydellisin aihe." von Baghin konteksti oli Lynchin Twin Peaks. Me kaikki muistamme tuon sinistä hohkaavaan kuolleen koulutytön sellofaanissa.

Kuvia herää myös saatananpalveluista, joissa alttarille on lätkäisty hoikan naisen ruumis, uhriksi.

*

Saksan tv-kanava mainosti Einsteinin juhlavuotta, jossa Einsteinin tukka oli kuin lampipolyypillä, kun taas Ranskan tv-kanava muistutti Holokaustista. Keskellä kirkasta päivää, aivan, sanon keskellä kirkasta päivää koska oli perkeleellisen kirkas päivä, häikäisee, en näe mitään, katson - - ranskalainen dokumentti sinisen sävyineen muistuttaa kasoista joissa oli jonkun sisko, opettaja, äiti, luistimien teroittaja, esikoislapsi, päiväkirjansolmija, isä, räätäli, isovanhemmat, onnikankuljettaja, loputon lista joka loppui kuitenkin - ihminen - kuvina - tuollaisissa kasoissa, kuin nuket jotka eivät läpäisseet kulutustestejä,

kiskot vievät kiskot vievät,

minä odotin innolla elokuvaa holokaustista jossa Sam Fuller puhuu, ranskalainen kulttuuri ainakin teki kaikkensa, ettemme unohtaisi. Jatkuvasti kuvia kiskoilta leirille. Kiskoilta leirille. Kiskoilta leirille.

Mutta junat eivät liiku itsestään.

*

Aika lailla goottilainen meikki, tummaa huulipunaa myöten, mykkäfilmin kasvojen on puhuttava, oltava ikuiset, Garbon silmät, vetoavat...

.. kuinka upeaa oli ruotsin kieli ennen: qvinna, hvar, af, öfver...

.. hiukseni ainakin olivat samalla lailla kuin Greta Garbolla joka mietteissään hiplaa sormusta irti sormesta, ja pujottaa takaisin paikoilleen, pörröinen nuttura, auenneet suortuvat....

*

Gavin Baddeleyn Gothic chic - johdatus pimeän puolen estetiikkaan -kirjaan kannattee tarttua törpöstä nimestä huolimatta - alkuperäinen koko oli suurempi, kuin Virginillä kirjaa katsoin, joten kuvat olivat isompia... ja kansi oli vanhemman goottilaisen kaavan mukaan hämärine nurkkineen ja kynttelikköineen. Oli jo aikakin suomentaa tämä vuonna 2005 tämä jo vuonna 2002 julkaistu kirja.

Tunsiko T. S Eliot näinkin hyvin Pohjoisen huhtikuun?

INFERNO, saksalainenkin kanava on vihdoin herännyt. Kyllä, sillä on omatunto. Hitler oli suurin bluffari - sitten Tsingis Khanin.

Voice of Mengele

*

Kun kelaa takaisin klassisen kauhu/inhoelokuvan Pelon kasvot (Peeping Tom, ohj. Michael Powell 1960) syitä, mikä teki tässä kuvitteellisessa tarinassa miehestä murhaajan - joka murhatessa halusi kameralleen tallentaa kuoleman sellaisenaan - kuolevan viimeiset ilmeet - olikin lapsuudessaan pikku poika jonka valokuvaaja-isä lukitsi pimiöön.

Vai oliko isä kuulu psykiatri joka teki pojastaan ensisijaisen, luotettavan koekanin?

Kuinka syvälle mennään pahuuden synnyssä?

En ymmärrä - siis ihm3ttelen ihmettelen - miksi nykyaikana tai milloin se oli, 1990-luvullako, kun ihmiset ihmettelivät, miksi nykyaikana nämä professorit ja tutkijat vääristelivät tilastoja pienimmiksi, ja vähättelivät holokaustia. Ettei sitä olisi ollut olemassakaan! Mutta ettekö te ihmettelijät muista, kuinka professorit, arkkitehdit, tutkijat ja lääkärit olivat ennenkin osa natsien verkkoa... Että miksi sivistynyt, koulutettu ihminen valehtelee ja vääristelee historiaa 1990-luvulla. Mutta siellähän he, kollegat, yhtä "sivistyneet" istuivat Nürnbergissä kuin kanat. Kuinka tuon taidekoulun on täytynytkään miettiä, ja tuntea syyllisyyttä, mitä olisi jäänyt tapahtumatta, jos pikku pirpana Adolf-poika olisi hyväksytty opiskelijaksi.

*

Luen par aikaa teosta Jean-Christophe Grangé: Purppuravirrat (1999), jossa ollaan niin ikään eristäytyneessä yliopistossa, joka sijaitsee goottilaisittain pelottavassa vuoristossa, tapahtuu kummia, kun yli-ihmisen väitöskirjaa tehdään....

*

Upea, rähjäinen viktoriaaninen talo oli elämys sinänsä, ja työnsin ylpeänä pääni ulos räppänästä.

 

 

 

Romantiikkaa, noitia, terrorismia, nudismia,

murhaajattaria, dj:tä ja herttakuningattaria.

Maailma menee menojaan, ja brittimediassa kohistaan kuninkaallisista häistä - joku pitää Camillaa sopimattomampana Dianan tilalle, koska Dianan tilalle ei saisi tulla ketään. Jo on aikoihin eletty.

Eihän kukaan paheksunut uuden kuningattaren valtaantuloa kun Henrik 8. mestautti ja / tai nai kuoliaaksi vaimojaan, jotta sai taas naida uuden.

Ø lue lisää:

Ø - Colin Wilson: Ovi tuntemattomaan 1-2, 1984

Ø - Merja Virolainen: Shamanismin ja noituuden käsikirja, luku MAGIAFILOSOFIT, Tammi 1994,

Ø -Jan Guillou: Noitien asianajaja, Johnny Kniga 2004.

*

Tärkeintä on se, ettei unohda, eikä anna anteeksi. Eikä anna sen toistua. Tai jos on voimaton niin edes kirjoittaa siitä historiaan. Näkee, mitä noitavainoja eri aikoina käydään. Tunnistaa. Merkit.

*

Pukeutua mustaan, siinä on jotain. Uudemmassa filmatisoinnissa Stepfordin kotirouvat elokuvasta kerrotaan että musta väri [naisen] pukeutumisessa on "neuroottisten työhullujen väri".

Kuka se lopuksi onkaan hullu tutkija?

Itse asiassa suomennoksesta puuttuu leffan lauseesta käsite bitch, joka tarkoittaa käsitettä akka / narttu. Eli lauseesta puskee esille asenteet: kuinka uranaisia pidetään jollain lailla epänaisellisina, häiriintyneinä ja heidän arvomaailmansa ei ole kohdallaan - he kun eivät passaa miestä.

Luettuani Rebekan, taas kerran, minun piti lukea sille jatkoa, Susan Hill: Rebekan varjo, ( WSOY 1994 ). Tarvitaanko jatko-osia? Itse asiassa, kyllä. Todellisia haamukirjoituksia, jotka ylittävät ajan. Niin kuin itsekkään, täydellisen itsevarman, arvostaan ja asemastaan kartanonrouvana täysin tietoisen, pahan naisen mustatukkaisen prototyypin Rebekan vene, jolla on pahaenteinen ranskalainen nimi joka tarkoittaa Minä palaan..

On aavemaista lukea, kuinka lähelle Susan Hill on du Maurierin maailmaa päässyt. Daphne du Maurier on kirjoittanut Rebekan lisäksi myös novellin josta Hitchcock filmasi Linnut.

*

Nauran kuin nauris purnukassa. Ehkä minä vain huomioin liikaa?

*

Miksi nainen ei saisi haaveilla linnasta,

kartanosta ja prameasta huvilasta,

joka sijaitsee syrjäseudulla, maagisesti,

miehen valvoman sivistyksen ulkopuolella?

Koska asuu kaupungissa, liian ahtaasti, reiän kokoisissa asunnoissa,

jotka on ylihinnoiteltu ja alivarusteltu. Joissa kuulee, valitettavasti,

kaiken mitä naapuri tekee tai jättää vetämättä.

Mutta jossa oih niin goottilaisesti sokkelit homehtuu,

rappaukset tippuvat, ja tapetit lepattavat vedossa....

*

Sä kaunehin oot

*

lumi on jo sulanut

kiskoilta jotka

johtavat johtavat Auschwitziin.

Vietimmehän Einsteinin juhlavuotta.

Unissani lausuin Óswiécim. Asemani nimeä.

- Hmm, mitä nämä ovat kysyn hajamielisesti kahvipöydässä.

- Schutzstaffeleita, Z vastaa.

- Öö, niin mitä?

Ehkä olin kuullut oikein. Saksa oli niin pelottava kieli, kun merkityksiä ei ymmärtänyt, kaikki oli visvaista kuin raivohullun räksyttävän koiran änkyttävä kuolaus, mutta toisaalta jokunen sana kuulosti ihan hekumalliselta.

Mein camp

Minä kirjoitin sanan camp historiaa. Miten niin pieni sana voi merkitä sekä keskitysleiriä että huvi- tai pakotusleiriä lapsille, vaikkapa lihaville lapsille. Kuinka camp tulee mieleen Mel Brooksin komedioista joissa mennään mauttomuuksiin, ja näytellään yli.

Kuinka Monty Pythoneitten homovitsit olivat silkkaa camppia, samoin South Parkin eräs homohahmo Gay Al tai jotain oli camp koska tämä oli esiintyjä. Järkevät ja järkähtämättömät [ selvät ] suomalaiset ovat aika ujoja campin ilmaisuvoiman suhteen, vaikka muuten pusikkofarsseja rakastavatkin, ja paljastavat tunteensa ja munansa vain humalassa karaokebaarissa tai juhannusaaton aikaan keskellä järkeä keikkuvassa veneessä seisten.

Minä hain valokuvat, kunnon paksulle paperille painettuina.

Vain pari filmirullaa kuvia, ja niissä oli koko elämän kierto, ja kierous, parin viikon ajalta, pitkäripsinen assyyrialainen lehmä syö apilaa paksun ruohikon seassa, sudet kerjäävät makupalaa, Yoko Onon suuri iskulause, se rakkaudesta kertova, palokärki puputtaa pihakoivua, keskitysleirien mustavalkoisia kuvia, luurankokasoja kuin käytöstä poistettuja lestejä, ihmiselämiä, hammaskasoja, Tuska-festivaalien paahteisia kuvia, Trafalgar Square brittiläisen sään harmauden ja kosteuden rehottaessa, kenkäkasoja, valkoista hiekkaa loputtomiin, likaisia parakkeja, suudelmia kahviloissa joidenka kupit ovat kuin nukkekodissa, käsintehtyjä hattuja, hopeisia naisten hirvittävän kalliita saappaita [ noin 15 £ ] , sairaalamuseon virallisia lasipurkkeja mutanttivauvoineen, gramofoneja, ruosteisia lusikoita, sängynlämmittimiä, ja miltei voi haistaa kookoksen tuoksun valkoisesta drinkistä. Mutta kyllä jokunen ihminen uskoi ja halusi hyvään. Olimme näyttelyssä jossa oli seinän kokoisina pienen pienistä pikseleistä koostuvat Che Guevaran ja Anne Frankin kasvot jotka katsovat kaukaisuuteen.

Olen tukholmalaisessa juutalaisuuden museossa, ja menen näyttelyyn, kovat äänet pajattavat tajuntaani, tärykalvojen ja kaikenlaisten suodattimien lävitse, kiväärit ja marssivat saappaat ja lasten itku. Ääniä ei pääse pakoon, ne yllättävät, tuntuvat tuoreilta. Museon kahvila on siinä mielessä erikoinen kahvila, ettei siellä tee mieli syödä baakkelsia. Tiedäthän, miksi. Kuvia, muistoja keskitysleireistä, kolhiintuneita pottoja, revittyjä asiakirjoja, rikkinäisiä silmälaseja, tukahdutettua, marssia, sukua, katsovat silmiin, ei, älä unohda… Värisin.

Victoria & Albert museossa

sai koittaa päällensä krinoliinia ja korsettia....

Minä uppouduin juuri juuri 1800-luvun lopulla kuvattuihin lyhytelokuviin,

jossa ihmiset tekivät rehellistä työtä, rikkaammat kävelivät puistossa, koneet höyrysivät, hevosten lavat kiilsivät, miltei kaikilla naisilla oli mustat vaatteet, vaikka filmi oli mustavalkoista tai kenties joskus seepian sävyttämää... Ja katsoin optisella laitteella stereofonisia kuvia että silmiä alkoi särkeä kun sammakko opetti toista koulussa. Kuningatar Victoria oli rakastanut miestään niin kovasti, että oli rakennuttanut tälle useita pyhättöjä, muistomerkkejä….

Tv näytti monenlaista sarjaa fiktiivistä ja faktaa kasvojen rekonstruoinnista, plastiikkakirurgiasta, ja ihmettelin, mitä viihdettä se oli, katsoa kun imuroidaan rasvaa ja leikataan isoja osia ihoa pois että läskiin päästään käsiksi? Kuinka paljon onnellisempia ovatkaan nuo ihmiset! Kun hampaat ovat tasaisesti hymyssä, ja nenä on huomaamaton eikä korvat ole kuten Dumbolla. Ja loppuhuipennuksessa tuo muuttunut, muutettu, ihminen laskeutuu kuningattarena tai kuninkaana portaat alas eivätkä ystävät tai suku usko silmiään. Oliko hän ennen niin hirveän ruma? Väritön? Pelkuri? Naurettava?

He haluavat julkisuuden henkilön kasvot. He haluavat tulla täydellisiksi, mutta massaksi. Meillä oli pieni matkatv, jonka alaosaan sai työntää videokasetin. Z käytti siellä monia työkasettejaan, ja minua kylmäsi. Olisiko Z kohta kuten James Woods Videodromessa? Jos sähköt olisivat poikki, kuten ne yleensä olivat, niin voisin työntää videokasetin Z:n vatsaan, ajattelin.

Onneksi minulla oli läppäri jonka sisälle sain työntää omia DVD-filmejä. Se vaikutti jotenkin irstaalta, slot machine, automaatti jonne viskataan kiekkoja tai kolikoita, mekaaninen masiina joka aloittaa toiminnan vasta maksun jälkeen.

 

 

Miksi kirjailija ei saisi tehdä

director´s cut

-versiota romaanistaan?

Missä viipyvät runokokoelman bonusraidat?

Entä nettien poilerit jossa joku paljastaa juonen?

Suttu- ja pilalle menneet versiot kirjoitusvirheineen, punaviinilasin puolikuineen, savukkeiden tekemät kuin luodinreiät, outtakes? Oliko Frida Kahlo ja Kurt Cobain edellä aikojaan kuvitettuine päiväkirjoineen?

Olimme perustaneet anarkistisen merirosvoradion, joka juhli John Cage -maratonia, se siis soitti vain hänen yhtä biisiään, ilman välispiikkejä. Koska emme halunneet puhua laulujen päälle banaalisti. Välillä painoerhebeelsepuubien vuoksi nimeksi muuttui John Cale, joten jouduimme tulemaan töihin vihaisten kuuntelijapalautteiden vuoksi. Toisaalta saimme erinomaista palautetta kuuntelijoilta joiden mielestä asemamme profiili oli mitä avantgardein tai rauhallisin.

 

 

*

Hunter S. Thompson
halusi tuhkansa ammuttavan taivahalle jättimäisesti tykinsuusta. Onko se makaaberia vai kunnioitus vainajan vimppaa toivetta kohtaan? Minä pidän hänen tulevistaan hautajaisista siinä missä Timothy Learynkin.

Viihde(!)uutisissa kerrotaan Johnny Deppin järjestävän ja rahoittavan tuon spektaakkelin. Onhan hän aikamme kärkinäyttelijöitä joilla on oma sielu, heppu näyttelikin Thompsonia elokuvassa Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa.

Mutta Hunter teki itsemurhan tässä helmikuussa. Hetkinen, helmikuussa, juuri kun löysin hänen kirjoittamansa artikkelin suomaalaisesta VALO -nimisestä lehdestä.

 

 

*

Pienenä minä luulin, että

Vaahteramäen Eemelin

isä on hitleri,

joka puhui ruotsia huonosti....

Tiettyä samankaltaisuutta oli: viikset, ja pinna joka paloi herkästi, ja sitten alkoi huuto. Viime vuonna oli eräs kaunis mainos jossa Eemelin kaltainen poika menee taas kerran suojaan vajaan, (jossa oikea Eemeli aina veistelee puukolla pikku-ukkoja "pahaa" tehtyään) kun isä huutaa raivossa pojan nimeä Eeeeeeee, mutta vajassa nyyhkyttää myös äiti. Mainos käsittelee perheväkivaltaa, ja mikä olisi tehokkaampaa kuin näyttää lapsuudesta tuttua elokuvaa, joka kuvaa idyllistä aikaa, kymmeniä, kymmeniä vuosia sitten, sarjaa, jossa on viehättävä nostalginen väre, kaikki tuo aika on takana, kun itse tehtiin kaikki käsillä, mutta sitten se yhdistyy perheväkivaltaan ja taas siihen mieheen joka tulee perheensä tuhoamaan.

Eemeli alkoi taas pyöriä Ruotsissa, se oli osa kansallisomaisuutta - vanhan ajan mustikkajäätelön, Vittulan, Bergmanin, apoteekkarin vadelmalimonadin, ABBAn, puolukalla maustetun ruisleivän, Lukas Moodyssonin, Arla-mainosten ja Toisen kerroksen laulujen Andersonin, Unni Drouggen ja Maraboun suklaan lisäksi. Onhan Astrid Lindgren maailman paras kirjailija - anarkisminsa ja toivonsa vuoksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.