keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Goottilainen kielletty rakkaus

Jemina Staalo: Goottilainen rakkaus on pahaa, kiellettyä ja --

Gotiikassa on kyse tuosta hipaisusta kiellettyyn;

Kauhuromantiikkaa on se suljettu huone jonne on kielletty menemästä, konkreettisen tämän kuvaa Angela Carter Verinen kammio -kokoelmassaan. Kielletty huone voi olla myös Pandoran lipas, Oopperan kummituksen naamio jonka tyttönen riuhtaisee auki nähdäkseen asiaan todellakin paneutuvan tutorinsa ja palvotun kaukorakkautensa oikeat kasvot, tai Eevan omena. Asetelmineen se on seksistinen - mies [ plantasinomistaja, pehtoori ] omistaa jonkun talon, paatin, säkin tai omenapuun - johon nainen [ orja, palkollinen ] ei saa koskea.

Myös romanttisessa musikaalissa Sound of Music on vastaava: yrmeä linnanherra sanoo aivan ensimmäiseksi uuden kotiopettajattaren nähdessään [ tuo tytönheitukka tanssii yksinään komeassa salissa vaikka on tullut vakavaan työpaikkahaastatteluun ] :

" Muistakaa jatkossa, että talossa on huoneita, joissa ei käydä."

[ dvd-version suomennos ]

Naiselliseksi eläimeksi mielletty notkea ja vihreäsilmäinen kissa, tuo noitien apuri ja egyptiläinen jumalatar siis itsekin, on hokeman mukaan utelias, ja juuri tuo uteliaisuus tappaa kissan. Mutta viekö se kaikki yhdeksän henkeä??

reunahuomiona:

Kaunotar ja hirviö - tuosta Disneyn ( 1991 ) samannimisestä animaatioelokuvan BEAUTY AND THE BEAST: Special Edition, Kaunotar ja hirviö – Juhlajulkaisu

(1991/2002) löytää netistä hauskan artikkelin

= > Mari Verho: Rytmikäs oidipaalidraama vailla vertaa. Hän kirjoittaa: " Temaattisesti Kaunotar ja hirviö käsittelee narsismia sen eri muodoissa. Hirviö itsehän on muuttunut kauniista prinssistä rumilukseksi rangaistuksena ylpeydestä, kun taas Belleä kosiskeleva korskea, mutta tyhmä Gaston luulee ilman muuta olevansa oikeutettu kylän näteimpään tyttöön."

*

Salaisista suhteista, kielletystä rakkaudesta

Tim Burtonin Corpse bride poikkeaa virkistävästi totutusta kaavasta jossa mies on hirviö, joka on kuollut, muuttunut eläväksi kuolleeksi: vampyyriksi, Frankensteinin kokoamaksi "uudeksi" mieheksi tai muumioksi, ja hän kiusaa varsin elävää, normaalia naista. Tarkoittahan elokuvan nimi Morsmaikun ruumista.

.... joka kestää satoja, tuhansia vuosia

Gotiikka ja kauhuromantiikka ovat hyvin sensuaalisen intohimoista; 1990-luvun Muumio elokuva, [joka ei ole kauhua, valitettavasti, vaan toimintaseikkailua] alkaa ylipappi Imhotepin ja prinsessan kielletystä suhteesta: prinsessa surmataan, ylipapilta katkotaan kieli, hänet kääritään muumioksi ja elävältä haudataan pillerinpyörittäjien kanssa samaan arkkuun rangaistukseksi. Tuhansia vuosia myöhemmin muumio herätetään henkiin vahingossa, ja hän puolestaan tekee kaikkensa että saisi rakastetun prinsessansa elävien kirjoihin - mikä muu on intohimoa! Kaikkien noiden vuosisatojen ajan mies rakastaa samaa naista, ja päinvastoin. Käsittämätöntä. Vaikka Muumio lainaa Bram Stokerin Dracula elokuvasta kohtausta jossa [ puoleksi egyptiläinen nainen, tarinan sankaritar, tai ainakin egyptologiaan perehtynyt, hieroglyfejä ratkova ] kaunotar nukkuu vuoteella sujahtaa muumio Imhotep hienoisena hiekkana naisena makuuhuoneen avaimenreiästä ja materialisoituu intohimoisesti vuoteelle koko valkokankaan peittäen kuin 50-luvun lopun Christopher Lee Draculan roolissaan.

Heidän suudelmansa keskeyttää tietenkin elokuvan sankari, plyääh ja komediallinen epäsankarillinen aisaparinsa jotka ryntäävät koputtamatta seinän lävitse. Vai oliko se oven.

*

Siksi uudenlainen

kaunotar on hirviö

tai ainakin kuollut

-ajattelua edustava Corpse Bride esittelee meille hemaisen morsmaikun mullan alta, joka on vain pikkiriikkisen mädäntynyt.

*

Groteskissa mustassa huumorissa

samaa tematiikkaa on käytetty niin ikään brittiläisessä sarjassa Gimme gimme gimme ( 1999-2001 ), jossa cockneyn slangia vetävä moraaliton lihava hirviö-nainen

[ aina erinomainen Kathy Burke joka on tuttu kuningattarena Elisabethissa, punkkarina

Sid & Nancy
ssä, übertehokkaana muotialan jakkupukuisena pomona Todella upeeta -

sarjassa, sekä nuoren finnipäisen pojan [!] ja jopa vauvan roolistaan Harry Enfieldin

tähdittämissä komediasarjoissa. ]

tekee ja on kaikkea mitä nainen ei saa olla: lihava, rääväsuu, holtiton seksin ja alkoholin kanssa, rillipää jne. Hyvällä maulla ei ole siis mitään tekemistä tämän anarkistisen lajin kanssa. Eräässä jaksossa hän rakastuu niin ikään avoimeen vankipoikaan [ Phil Daniels joka on tuttu nuoruudestaan eritoten Quadrophenian päähenkilönä ] ja treffeille mennessään ahtautuu neonvihreään piukkaan PVChaalariin. Tosi elämässä siis true crimessä Nikitan aka Juha Valjakkalan naiset muistavat kirjeillään, ja haluavat jopa naimisiin.

= > katso aiheesta Jan Troellin elokuva Il Capitano (1991), joka kertoo tutun 80-luvun kammottavan tarinan, rikoksen, murhan. Ja kammottavinta on se, miksi murhaajalla riittää hellyyttä tuhoon tuomitulla pakomatkallaan kaneille, mutta pystyvät silti murhaaman ihmisen, ihmisiä. Eikä ole pitkäkään aika siitä kun, niin ikään todellisessa elämässä, kannibaali sai tilata netistä halukkaan rakastajan iltapalaksi. [ JOS tämä olisi audiovisuaalinen spektaakkelien spektaakkelin tuntuvine kattavine budjetteineen niin tähän kohtaan leikattaisiin hirtehisesti musiikiksi pätkä ( 5 sekuntia ) Bon Jovin poppilaulua You give love a bad name. ]

Toisaalta kukapa meistä ei mielellään vierailisi hengityksen salpaavan eksoottisen Bela Lugosin luona joka esitteli Poelta perittyjä kidutusvälineitään kuten elokuvassa Korppi. Niin, katsoessani DVD:ltä Bela Lugosin Dracula dvd:n ekstroja, niin mieleenpainuvimpina kommenttina kuulen naisen sanovan, ettei hän koskaan ollut tavannut niin seksikästä miestä kuin Bela.... Ed Woodin Bride of the Monster elokuva herkuttelee myös aiheella. Itse asiassa aika monessa filmissä - tai ainakin kahdessa - Bela on yhtä aikaa pelottava ja kiihottava runsaskätinen talonherra, loistava seuramies, ja hänellä on hinku majoittaa kauniita naisia luokseen...

The Raven / Korppi
nimisen elokuvan ohjasi Louis Friedlander ( Lew Landers ) vuonna 1935 sen enempää ei Musta peili – järkyttävän tärkeä kirja vuodelta 1985. Onneksi leffa tuli Suomen televisiossa, muistaakseni juuri 2000-luvun alussa kakkosella pyörineessä mustavalkoisten kauhuelokuvien klassikkojen kavalkaadissa. Tässä Lugosi näyttelee tohtoria nimeltä Vollin, ja Boris Karloff on ruma roisto Bateman, joka haluaisi plastiikkakirurgian avulla muuttaa persoonallisuuttaan, ja Vollin huijaa hänet katalana hulluna tiedemiehenä palvelijakseen muuntaen roiston kasvot hirviön naamavärkiksi. Batemanin [ samanniminen kuin Amerikan Psykon päähenkilö, muuten ] on pakko auttaa hullua tiedemiestä jotta hän tuonnempana palauttaisi tämän kasvot normaaleiksi.

Alussa näemme taas nukkuvan naisen alttarilla, kuten teoksissa:

Alien, Twin Peaks, Lumikki, Mullan alla,

Prinsessa Ruusunen, Yli synkän virran,

Päiväperho, Kamelianainen, Yö voodoosaarella

/ I Walked with a Zombie liittyvät Muumio, House of

Wax, Taste of fear, Dracula A D 1972.....

ja mikä tahansa saatananpalvontameno

jossa nainen on huumattu uhriksi,

sekä Poen toistuva teema - nainen joka on menetetty ),

hän makaa sairaalan laverilla auto-onnettomuuden jälkeen liuta toimettomia olkapäitään nostelevia lääkäreitä ympärillään. Lopulta he keksivät ottaa yhteyttä tohtori Volliniin, vain hän voi pelastaa naisen. Ja hän pelastaa! Kiitollinen nainen omistaa tanssinsa Poen hengessä juuri komealle ja hypnoottiselle, mutta muiden mielestä hullulle Vollinille, tämä kun on intohimoinen Poe-keräilijä - kirjastossaan on täytetty korppi tärkeällä paikalla. Vollin on niin fanaattinen Poe-friikki, että hän on rakennuttanut kellariinsa Poen novellien kidutusvälineitä. Hm... Kukapa ei antaisi Lugosin hahmon sitoa itsensä laverille.

Seuraava näkemäni Lugosin hullu tiedemies- elokuva oli Ed Woodin Glen or Glenda, joka elokuvana on hybridi, siitä ei tiedä onko se postmoderni, hullu, avantgardistinen, halpa,humoristinen, höttöä. Koska sekä raha että aika loisti poissaolollaan, niin elokuvissa tehdyt ratkaisut näyttävät hätkähdyttävän tuoreilta, ne on yhdistelmiä unia, haluja, viettejä, sadomasokistisia sessioita ja mykkäelokuvan teatteri- tai karnevaalimaista ilmaisua, se on myös ekspressiivinen saksalaisen mallin mukaan.

Se voi olla myös dokumentti, koska siinä on selostus päällä koko ajan, ja koska elokuvan nimi tulee päähenkilön nimestä, tai nimistä koska tämä on transvestiitti - ohjaaja Wood oli myös transvestiitti, hän piti naisten alusvaatteita univormun alla sodassakin, ja vapaalla hän toisinaan pukeutui ihanaan angora-puseroon. Mikä tästä tekee kauhua tai paremminkin pelkoa herättää tässä sukupuolenvaihdosleikkaus, joka muuttaa Alanista Annin. Woodin käsikirjoituksessa puhutaankin tuon leikkauksen olevan nykyajan Frankensteinin työtä: tehdä parempaa ihmistä. Marginaali-ihmiset ovat ihmisiä, mitä suuremmassa määrin.

ð kuten Tod Browning: Freaks – kummajaiset.

Niin tässäkin 50-luvun elokuvassa, kuin myös Ed Woodin Bride of Monster näytti Lugosin jo iäkkäänä, ja sairauksien ja aineiden käytön kuihduttamana. Leffassa Bride of Monster Lugosin silmät kuitenkin vilkkuvat tutulla, vastaan panemattomalla tavalla. Lugosi on tohtori Vornoff. Hän mm ruoskii hirviö-apulaistaan [ painija Tor Johnson ]. Mikä on sitten elokuvan morsian? Tietysti temperamenttinen toimittaja, joka uteliaana lähtee tutkimaan hirviö-myyttiä: läheisellä suolla kun ihmiset katoavat kuin seinään. Tuolla suon laidalla hän ajaa kolarin, ja hirviö-apuri vie hänet tohtorin lymyilemään hylättyyn taloon... Elokuvan alkuperäinen nimi oli Bride of the Atom eli Atomimorsian, koska tarkoituksena oli atomin voimalla tehdä hänestä supernainen...

Plan 9 from Outer Space
nimisessä maailman huonoimmaksi tituleeratussa leffassa ehti Bela Lugosi näytellä vampyyriä vain hetken - ennen liian aikaista kuolemaansa. Lugosi haudattiin suosikki-viitassaan. Mutta Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta - kuten samainen raina suomeksi tunnettahan Lugosin muutaman sekunnin otot eivät riittäneet - piti saada - ja tilalle tuli sopivan mittainen kiropraktikko, [ By the way - tästäköhän johtuu lepakoiden latinankielinen nimitys on Chiroptera? ] joka kulki elokuvassa - luonnollisesti - kasvot peiteltyinä - käden peittämä viitta silmillään.

*

Kiellettyä rakkautta

Hirviöt

ja

Norma[aali]t:

Druidipapitar rakastuu kohtalokkaasti roomalaiseen sotaherraan. Mitä, kerronko Xenan viime jaksosta? En, vaan oopperasta Norma. Kielletty rakkaus on ehtymätön aihe korkeakulttuurissakin. Petetty, jätetty ja nöyryytetty tuntee sammumatonta vihaa. Eikö tämä ollutkaan ikuista? Rakkaus saa tärkeää virkaa hoitavan druidipapitar Norman hairahtumaan työstään jolle on koko elämänsä pyhittänyt, ja nelistämään pyhästä selibaatista vapaana intohimon villeille, vehmaille kentille. Mikä kielletyssä hedelmässä kiehtoo? Ns. tavoittamattoman kohteen valloittamisessa on haastetta! Jos herra kyllästyy ja alkaa hakkailla nuorempaa neitsyttä? Onko Norma laittanut itsensä, henkensä ja tulevaisuutensa liriin turhaan? Korkeakulttuurissa helmojen perässä ryntäilevä paha mies saa aikaan vain tragedioita, köyhiä äpäröitä ja komeita aarioita. Roviot palavat ja tabut poksahtavat rikki.

*

Myös oopperassa Katja Kabanov oli pääosassa kielletty rakkaus, jota Karita Mattila tulkitsi kumisaappaat jalassa Volgan ja oopperan näyttämön lattian tulviessa. Rakkaus on yllättävää kuin luonnonmullistus. Kukaan ei tunnu tottuvan realiteetteihin: jossain vaiheessa myrsky laantuu ja arki palautuu.

Tunteiden verkko
tv-sarjassa aviovaimo Karen näkee siskonsa poikaystävän bestiksen [!] Dougin ihka uudessa valossa. Sormenpäätkin kihelmöivät, kun hän astuu huoneeseen sädekehä ympärillään, hänen lämmin vartalonsa huokuu läheisyyttä, vain hän jaksaa kuunnella, nauraa ja keskustella - ja juovut hänen tuoksusta, palat halusta tutkia sormenpäillään tatuointeja hänen hikikarpaloisella vartalolla, joka kutsuu.. Onko kellään oikeus sekä intohimoon että onneen? Mistä tiedät, ettei tämäkin ole virhe? Uskaltaako ottaa riskin? Kuinka monta ihmistä siitä joutuu kärsimään? Intohimoissaan ei ajatella. Vaan vasta jälkeen päin, kun lakanat ovat kylmenneet, työ- tai keittiönpöydälle laitettu hajukynämukit ja banaanikulhot takaisin paikoilleen, ja siivouskomeron tai lentokoneen vessan ovi suljettu. Sarja yhdistää Karenin sarjakuvahahmo Olkaan joka seurustelee Kippari-Kallen kanssa, mutta vilkuttaa vihreätä valoa köriläälle nimeltä Brutus, jonka nimi kajahtaa machoa ja petturia, sinäkin Brutukseni. Populäärikulttuurissakin rakkaus säkenöi. Buffy vampyyrintappaja tv-sarjassa maa tärähtää, salamat räiskyy, hautakivet kaatuvat, helvetin tulet leiskuvat ja demonit ärjyvät kun puhtoinen vampyyrintappaja Buffy rakastuu tuhokohteeseensa: arjalaiseen billyidol-vampyyriin, laihan jäntevään & lihaksikkaaseen Spikeen, jonka kroppa on pop-kulttuurin trimmatuin [rasvaprosentti on Iggy Popin luokkaa] eikä häviä Michelangelon Daavid -patsaallekaan - kalpeuskin on samaa makaaberia kaliiberia. Ylimaallinen, täysiverinen, paheellisen goottilainen romanssi on nykyajan tärähtänyt Romeo + Julia. Onko meidän pakko olla vihollisia? Voittavatko vaistot? Pelkäätkö sielusi puolesta? Kestääkö rakkaus hämärästä aamunkoittoon? Pitääkö sen kestää? Postmoderni vampyyritaru kuljettaa mukanaan aidsin syntitaakkaa. Elääkö ikuisesti? Kyllästyykö? Eikö? Niin, rakkaus on ainutlaatuisen huumaavaa, dekadenttia, intensiivistä, tajuntoja räjäyttävää, kiihkeää, hellää ja verevän intohimoista, eikä koskaan tiedä, milloin se kohdalle pärähtää, kannattaako polttaa siipensä vaiko pysyä kuivilla? Onko nykyään yltiö-hedonistisena aikana pakko tyydyttää jokainen mielihalunsa?

Vähäpukeisessa pukudraamassa Vapaamieliset valistusfilosofi / häntäheikki Diderot yrittää vimmatusti kirjoittaa moraalin määritelmää saaden aikaan vain paperitolloja.

Kieli poskella - ja vähän muuallakin ;)

*

Modernin [m]oraalisen eläimen homo sapiensin usko monogamiaan horjuu - uskaltaako jättää elämyksen suorittamatta? Voinko elää ilman [s]extremejä kokemuksia? Ensimmäistä kertaa se iskee ja kiduttaa tuhansin voltein: romanssin alku, nautinnollinen piiritys ja flirttailu, leikitään saalista ja saalistajaa, vokotellaan ja vongataan. Löysin sielukumppanin! Hallelujaa! Kadehdittavinta on Muumion ylipappi Imhotep`n ja pyhän prinsessa Ank-es-en-Amonin kielletty, kuolemankin voittava rakkaus, joka kestää tuhansia vuosia - faaraoiden ja jumalten temppelien sortuessa. Liian tasapaksu-hetskua?

- The Mummy, ohjannut Karl Freund (1932).

Elokuvassa Monster kysytään, miksei kaksi naista saa rakastaa toisiaan [olematta perusheteromiesten tehtailemat teeskentelevät pseudolesbot á la t.A.T.u.]? Ahdasmielisen kaksinaismoralistisessa Amerikassa rekkamiehilläkin on taskuissa ylimääräistä rahaa ja naisilta se puuttuu. Elokuvan asenne kammotti: lapsenakin hyväksikäytetty Aileen joutuu tienaamaan rahat prostituutiolla kustantaakseen hotellihuoneen jossa voi tavata tyttöystävänsä, koska tämän amerikkalaisessa unelmakodissa lesbinen rakkaus on sairasta, kiellettyä. Tästäkin huolimatta, tai juuri siitä johtuen: suvaitsevaisempaa syssyä, te kaikki sussut + sulevit! Suuntaatte sitten Lesbos-saarille, San Franciscoon tai Kutemajärvelle..

* Monster - Aileen Wuornos: käsikirjoitus & ohjaus Patty Jenkins

* Norma: sävellys Vincenzo Bellini, ohjaus Renata Scotto

Suomen Kansallisoopperan sivuilla kerrotaan:

"Vincenzo Bellinin suosituin ooppera kertoo muinaiseen Galliaan sijoittuvan tarinan druidipapitar Norman ja roomalaisen sotilaan kielletystä rakkaudesta. Bellini oli aikansa johtava oopperasäveltäjä ja hänen kykynsä luoda koskettavaa melodiaa on edelleen ylittämätön – Norman laulama Casta diva on yksi oopperahistorian upeimmista sopraanoaarioista. Norman ohjaa Kansallisoopperalle sopraano Renata Scotto, Norman roolin tunnettu tulkitsija."

Juuri kun olin saanut artikkelini valmiiksi, ( muistin, että vuosikronikasta puuttuu tietysti Bad girls brittiläisen tv-sarjan naisvankilasta jossa siloposkinen heroninisti-mies [vanginvartija] rakastuu aika kovikselta vaikuttavaan siis vankien pomoon nais-vankiin [!] - kuinka kuuma tämä rakkaustarina onkaan! Onhan vankila aikalailla goottilainen linnake, josta ei todellisen elämän jonathanharkerit hevillä vapaaksi pääse. ) ja polkenut kylälle, ostanut leipää, omenia ja pullon kotipolttoa, päätin samalla myös lukea lehden. Niin ruotsalaisessa vankilassa oikeassa elämässä naisvartija rakastui miesvankiin, ja auttoi pakoon. Ei muuta kuin artikkeli uusiksi. Totuus on harhakuvaa ihmeellisempi.

*

Naiset vaativat ruusuja ja ornamentiikkaa

Huvittavaa - iltapäivälehtien otsikoissa oikeat, elävät naiset vaativat ruusuja ja romantiikkaa – ja samaan aikaan muualla samoissa lehdissä mässäillään seksistisesti naisen esineellistämisellä, ja varsinkin esineellistämisen arkipäiväistämisellä joka kirjoitetaan joko humoristiseen muotoon tai sitten kyse on "suvaitsevaisuudesta". Lehtien sivuilla nämä naisraukat, salarakkaat, ja hallitsevat missit, tilittävät mormonisaarnaajapoikaystäviään ja yllättäen jatkuvasti väkivaltaisiksi heittäytyvistä puolisoistaan.

*

Minä keskustelin kulttuurikanavien ja yöelokuvien kanssa, katsoin kanavalta ö Amerikan Psyko elokuvaa, jossa juppi sosiopaatti repii irti kasvonaamiotaan, ja kun vaihdan kanalle x niin Catherine Deneuve irrottaa siellä mustavalkoisessa kauneushoitolassa naamiota juoksutyttönä Roman Polanskin elokuvassa Inho.

Minä pidin näistä yhdistelmistä, kaikki kumpusi kaiken kautta, eikä se sittenkään ollut pelkkää rautalankaa kirvesvartta. Kuinka mukavaa - elokuvan sisällä muistuneen katsojaa,

kuinka tärkeää elokuviin meno on:

elokuvassa Inho olemme tuon kauneushoitolan takahuoneessa, Deneuven näyttelemä nuori nainen on masentunut, kuin zombie. Hänen työtoverinsa yrittää piristää Chaplin -imitoinnilla. Ja työkaveri on - ei kukaan muu kuin Rouva Ruumissäkki ( Sylvia 'Bodybag' Hollamby eli näyttelijä Helen Fraser) tv sarjasta Bad Girls!

*

Mikä perverssissä kiehtoo?

Catherine Tate Showssa ( BBC 2004) viljellään kammottavassa sketsissä [ siksihän me tätä katsomme ], todella överiksi menevää mustaa huumoria, jossa ns. dokumentissa haastatellaan naista joka rakastuu kannibaaliin sarjamurhaajaan, joka istuu teksasilaisessa kuolemansellissä, kuonokoppa kasvoillaan.

Kammottavinta tämän sarjan mainostamisessa on lause: Saako naiselle nauraa? Joka on niin korni, koska tässä on kyseessä show joka kantaa naisen nimeä ja tuo nainen näyttelee kaikki pääroolit [ ja nyt pitää tarkistaa, kirjoittaako hän puoleksi tätä sarjaa ] ja koska kyseessä on selkeä moderni komedia, niin on etikettien mukaista, että komediaa katsottaessa yleisö nauraa, se itse asiassa on komedian tarkoitus, että yleisö nauraa. Suurin piirtein oikeissa kohdissa ja melkein yhtä riehakkaasti kuin tuottajat tilipäivinä.

> vrt. Quentin Tarantino: Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta, 1995 > jossa nainen kertoo näytelleensä pilottijaksossa [ joka ei ottanut tulta ] sankaritarta jonka ase on huumori. Nainen hieman vierastavaa vitsin ääneen miehensä juoksupojalle ja deitilleen [ aika plösähtänyt Travolta ]. No, sano, lupaan etten naura, miekkonen sanoo. Ja sehän se oli se pointti. Kamoon ketchyp.

Tai ehkä mainoksen tarkoitus on ärsyttää, siis kiinnittää huomio.

*

Jemina Staalo: Romangoth, osa 7;
kauhutautologinen esseevirtualia v. 2002-2007.

JeminaStaalo:

ROMANGOTH

hypertekstuaalinen goottikyberromaani kronikka dekadentista viehtymyksestä

groteskiin phantasmagoriaan

*

Hyvät naiset, ja pahat naiset - olkaapa hyvät

Pahat naiset kiehtovat koska heihin ei voi luottaa. He rikkovat rajoja, kulkevat hiukset hiukset valtoimenaan. He raakaavat hiuksensa kokonaan pois. He kulkevat paljain jaloin. He pukevat jalkaansa sandaalit. Kumisaappaat. Saapikkaat. Piikkikorot. Terveyskengät. Lumikengätkin.

*

Goottilainen rakkaus on pahaa,

kiellettyä ja mitä vielä...

Margit Sandemon Jääkansan tarina

-nimisen yli 40-osainen kirjasarja on takaliepeiden ylisanojen mukaan Pohjoismaiden luetuin romaanisarja. Sarjan 29. osa Luciferin rakkaus ( Oy Kirjaviihde - Booknöje AB, 1997 ) osui käteeni euron kirjakorista. Taru kertoo " pahan Tengelin jälkeläisistä, joiden esi-isä on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa..". Teoksen 1. luku alkaa mielenkiintoisesti:

" Dimmuborgir on muuan alue pohjoisessa Islannissa."

Dimmuborgir merkitsee "Mustaa linnaa", [ tiedämme musikantin Dimmu Borgir erinomaisine mustine liehuvine hapsuhihaisine puseroineen, black metal -musiikista nyt puhumattakaan ].

Alueen sumuisen sadepäivän kivimuodostelma muuttuu satumaiseksi, pelottavaksi ja tuoksi toiseksi maailmaksi kirjan alkusivuilla, että mieli tekee lähteä siltä istumalta Islantiin.

Mutta miksi mennä merta edemmäs kuutamouinnille.

Anu Kaipaisen Kaarinan veriballaadi ( WSOY, 2004 ) on historiallisuutensa kieltävä / alleviivaava historiallinen romaani; "naiseuden" - puhun tässä nyt naiseudesta, en naisellisuudesta koska kyseinen termi on nykyään samankaltainen merkityksiltään kuin keinotekoinen, typerä, epäkäytännöllinen ja mulkkupalvova. Siis - romaani on aktuelli aikana jolloin naiseutta uudelleen arvioidaan, ja " naisen paikkaa" eli virallisemmin asemaa [ tai sen kokonaista puuttumista ] kotimaisessakin historiassa aletaan valottaa. Koska nainen toimijana ei saa olla nuori vihainen nainen [ vaihdevuosissakaan ] on ironia ainoa hyväksyttävissä oleva kirjallisuuden laji. Naisen merkitys on lakaistu ja vähätelty historian kirjoitusten mattojen alle. Nykyään mitä monilaatuisimmissa taiteen projekteissa nainen on pyhä, hänen arvonsa on huomattu.

Mm. Freijan kirjoittaja Johanne Hildebrandt hehkuu pirteän mutkattomasti feminismiä ja pakanuutta niin historiallisten romaaniensa sivuilla kuin esiintyessään helsinkiläisillä kirjamessuilla, tässäkin maailmassa. Varsin ajankohtaista kun lehtien sivuilla ruotsalaiset feministit haluavat oman virallisen poliittisen puolueensa - kunhan eivät vain puhuisi ensin niin ja menisi sen jälkeen kotiin passaamaan avuttomia miehiään. Poikamaisen huolimaton miekka tanassa jatkuva ja jatkuva ja jatkuva yhden sormuksen perässä rellestys ei meitä kaikkia lukijoita ikuisuuksia viehätä, ei. Toisenlaisiakin taruja ja balladeja on.

Sandemon ja Kaipaisen tyyli viehättää, se on hehkeyttä kuvata kaunista miestä - se ettei jatkuvasti katsota vain miehen tylsästä näkökulmasta puusilmän lävitse, se, ettei katse ole aina pelkästään miehen, eikä kohde objekti aina nainen. Mikä Kaarinan veriballaadista tekee goottilaisen? Tragedia. Vuonna 2004 ilmestynyt romaani ei ole pelkkää historiaa, että kuinka ennen oli hirveätä kun ei saanut rakastaa ketä haluaa, vaan aina vain omaa säätyänsä edustavaa.. Kirja yhtyy mielessä järkyttäviin, ajankohtaisiin tyhjänpäiväisten miesten tekemiin 2000-luvun tyttäriensä murhiin, [ "kunnia"murhiin ] ja osoittaa kuinka patriarkaalinen, valtaa pitävä höpötys miehen ja uskonnon palvonnan kanssa saa aikaan. Kaipaisen ironinen feminismi vihloo rivien välistä muistuttamaan tasa-arvosta, että kuinka nainen on yritetty hiljentää, raiskata ja orjuuttaa miesten ja kirkon hallitsemasta "keskiajasta" lähtien, ja sitä ennenkin, mutta ei tietenkään ikuisesti. Me kaikki feministit ja mytoloogit tiedämme Pyhän Naisen, Äiti Maan ja Suuren Jumalattaren hallinneen aikoinaan - tästä muistuttaa mm bestselleri Da Vinci koodi. Naisten harjoittama pyhä noituus oli lääkitsemistä joka oikeasti paransi, mutta asiaan puuttui sekä mies että kirkko, ja näin naiselta otettiin tämä lahjakkuus ja ammatti kokonaan pois, julistettiin "saatanalliseksi", naiset kidutettiin ja poltettiin, ja tilalle "parantajaksi", "lääkäriksi" tuli mies joka ei höykäsen pöylähtävää yrteistä, kääreistä eikä parantamisesta ymmärtänyt kun oli aiemmin vain kähertänyt hiuksia.

=> Lue lisää vaikkapa Kaari Utrion ja Jan Guilloun historian kirjoista.

Kaarinan veriballaadi
romaanin äänenä on runoileva, ihastunut kisälli joka poikkeaa matkan varrella, ja koskettaa kevät, josta purskahtaa kuin verta, mitä se onkin, nimittäin viattomien verta. Kirjan polttavimmassa keskipisteessä paahtuu Kaarina joka alkulehdillä ei sinänsä ole mitenkään kiinnostava, pelkästään kaunis neitsykäinen jota jokainen lahjepari palvoo haluten vietellä ja hameväki kadehtii. Mutta Kaarina on noita, väkevä parantaja, jonka rinnalla kulkee Valkea Neito, tuo kiusoitteleva henki joka ei muille ihmisille näy, se on Kaarinan kaksoishahmo, pimeämpi puoli utuisine kylkiluineen, osin enkeli, osin boheemi piru, joka houkuttelee kaikenlaisiin riettauksiin. Kaipaisen kilei on mehevää, niin ikään ironista, kansanomaista - kuin kunnianhimoista halua poimia aitoja havaintoja ja merkityksiä, meille kaikille kollektiivisesti tallentaen vanhaa legendaa, joissa toistuu vääjäämättömästi puhtaat, ja makaaberin kaikenkattavat alkuvärit: valkoinen, musta ja punainen.

Turhan tiedon ruutu: Kaarinan vaakunassa on

" miekkaa pitelevä ja kirjaa kohottava Pyhä Kaarina on Kaarinan keskiaikaisen kirkon suojelija; alla on teilausratas. "

Vesa Mäkinen: Kotimaan matkanähtävyydet, WSOY 1988.

Kaksikymmentäneljä silmänviiltoa plagiaatiota agitaatiota ennen kuolemaa

Aloin suunnitella aloittavani kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojani. En lähestynyt kirjaa niinkään tulkiten sieluttomasti, olemattomiksi atomeiksi pilkkoen kravatit kuristaen samoin nuivin kuivin lauseenkääntein kuin muutaman sadan vuoden ajan asiasta on naristu, vaan sieltä täältä kuvaavia ja/tai toistuvia elementtejä haistellen, maistellen ja syrjään pannen. Minä astuin alitajuntaan ja kosketon rohkeasti symboleja.

Victoria Holtin Paholaisrakastaja [Tammi 1982] sisälsi mehevimmät goottilaiset elementit - niin hyvässä kuin pahassa. Jo nimi kertoi kaiken. Kyseessä on mies joka pelottaa vonnegut -maisesti pöksyt jalasta. Ja kyllä pöksyt jalasta lähtisivät muutenkin nopsaan. Ennen kaikkea kyse on seksuaalisuudesta, joka verhoillaan monogamiseksi romantiikaksi. Passiivisen androgyyni, mutta silti hyvin seksuaalinen goottirock pe[i]laa myös tällä myytillä - joka voi välillä muuntua nekrofiilistelyksi asti. Kuoleman kalpea iho, luurangonlaihuus, pimeät tyrmät, kiitos ei päivänvalolle, heroine sankaritar / heroiini, riippuvuus, energian imeminen, henkinen vampirisimi..

*

Goottilaisen romanttinen keitos

- Paholaisrakastajan malliin:

Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle:

henkisen ja konkreettisen miljöön ja tunnelman hahmottaminen =

kuten esimerkiksi toistuvat sanat: kiesit, linna, kierreportaat, kuunpuolikas, askelmat, utuinen, piiskat, kaariholvit, epätoivo, vaara, kalteri-ikkunat, synkkyys, kauhu ja raakuus.

Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = nuori kaunis taidemaalari-nainen, hirviö, rakastaja, kreivitär, piru, merirosvo, noita ja aave.

Adjektiivit = vanhentunut, rappeutunut, mystinen, synkkä, irstas, sulkeutunut, ylhäinen, kolkko, outo, häikäilemätön, jyhkeä, kyyninen, torjuva, jännittävä, musertava, äkillinen, uupunut, massiivinen, jykevä, epäilyttävä, röyhkeä, kummallinen, petollinen, ylimielinen, omapäinen, tuohtunut, kammottava, karkeapiirteinen, hysteerinen, haikea, vetoinen, kopea, syrjäytetty, uhkaava ja kalpea.

Verbit = tempaista, paljastua, aprikoida, halveksia, janota, kelpuuttaa, horjahtaa, pakottaa, värähtää, temmeltää, lietsoa, nauttia, kiduttaa, sävähtää, livahtaa, tempoilee, vetäytyä, kiihottaa ja purskahtaa.

Mutta millä tavoin = ikipäiviksi, kiihkeästi, murskaten, armottomasti tai halveksien.

Muu tilbehööri subst. = illallinen, hovi, miehusta, pielus, elämys, karahvi, kellonnyörit, ahneus, pergamentti, aarre ja himokkuus.

Sekä tietysti kliseekimarat = kalvakkaat kasvot, ottaa valtaansa, vavahdella pidätetystä raivosta, vääntyneet kasvot, olla vangittuna, ammottava tyhjyys, synkkenevät kasvot, olla kiihdyksissä, kuolema iskee viikatteella, punastua hiukan, mennä levolle, verestävät silmät, vastenmielinen värähdys, riivaajan vallassa ja pimeys sulkeutuu...

Ja, oih, interjektiot ja huutomerkit! Älä unohda kolmen pisteen keimailevaa arvostuksellisuutta...

Värit = teräksen harmaa, safiirinsininen, lumivalkoinen.

Mitkä materiaalit tuntuvat parhaiten ihoa vasten = > samettia, sifonkia

ja toinen paljas iho, koska gotiikka on aistillinen kirjallisuuden laji.

Muista kirjoittaa minä -muodossa ja imperfektissä!

Ja tietysti kirjassa mennään Pariisiin, Notre Dameen [ Victor Hugon Pariisin Notre Dame lukuisine filmatisointeineen Notre Damen kellonsoittaja on yksi syvällinen versio kaunotar ja hirviö -myytistä, jossa kaunis, showbisneksessä viihdyttävä, tamburiinia soittava köyhä mustalaistyttö tulee kyttyräselkäisen mykän kellonsoittajan palvonnan kohteeksi. Kuka on tarinassa hirviö?]. Kirkon liepeillä ja katoilla sijaitsevat vesinokat joita myydään myös turistikrääsänä tosin miniatyyri-koossa [ kuten Spinal Tapin Stonehenge-veistos ] ovat pelottavia siksi että niillä on hirviöiden kasvot, mutta miehen lihaksikkaat jalat, jotka ovat jännittyneinä hyppäämään. Mielikuva. Kielikuva.

Voimakkaat tunteet tukahdutetaan korsettiin, siveysvyöhön ja / tai lukittuun neitsytkammioon. Tunteet eivät pääse purkautumaan vaan kiihottavat, ärsyttävät ja tuovat jännitettä ja painetta tarinalle. Lukija jaksaa lukea. Kauhun ja romantiikan - kivun ja nautinnon - kanssa vedetään köyttä. Kirjailija voi paiskoa vaakakuppiin mitä tahansa kliseitä koska ilman niitä ei genreä tunnistettaisi. Nykyään on pakko puhua ironiasta. Ettei otettaisi todesta.

Ja toisaalta - ironian kanssa voi leikitellä niin moneen suuntaan, varsinkin vakavien kirjallisuuskriitikkojen ummehtuneeseen kuppakunnan suuntaan. Anteeksi, kuppikunnan piti kirjoittaa, miten se lipsahti. Kauhuromanttinen tarina on selkeän sadomasokistinen ja fetisistinen. Päähenkilönä on nainen joka haluaa aidosti tai post-modernisti tulla alistetuksi ja kidutetuksi - mutta vain täysin oman halunsa ja salaisen kaavan mukaisesti kuten "oikeassakin" sadomasokismissa jossa tärkeintä on etukäteen sovittu sana, jonka lausumisella masokisti haluaa kidutuksen loppuvan. Näin ollen S/M Partya ei saa harrastaa dementikon kanssa eikä missään nimessä henkilön johon ei luota. Missäs minä olinkaan? Kadotin mieleni labyrinteissä täysin Ariadnen langan.

Rakastua kiduttajaansa, tätä sadomason aluetta voisi sanoa Tukholma -syndroomaksi, jossa rakastutaan kidnappaajaansa -teemaa jota hipaistaan mm. elokuvassa Crying game. Vanhan kaavan mukaan kiduttaja = hirviö = mies.

[ => juuri Bela Lugosin esittämän kiduttajan luona voisi viipyä pitempäänkin ;)

Backyard Babies orkesterin eräs pitkäsoitto oli nimeltään tietystikin Stockholm

syndrom - poijjaat kun ovat Skånesta kotoisin... ]

Koska tärkeintä on, että mies on

paholaisrakastaja!

Samanniminen romaani on selkeästi romanttista viihdettä - jos on pakko rautalangasta vääntää kirjat eri lokeroihin.

Kauhuromanttisen kirjallisuus tuli tienhaaraan

josta erkani 1800- ja 1900-lukujen välillä kauhu-, rikos-, fantasia-, tieteis-, ja

romanttinen kirjallisuus, ja sittemmin postmodernin ironian polut omille teille.

Jos romanttiseksi kirjallisuudeksi lasketaan vuodesta 1980 kuvioita jossa seikkailujen ja vastoinkäymisten kautta kaksi elävää rakastavaista rakastaa yhtäaikaa toisiaan julkisesti ja tasa-arvoisesti ja hääkellot soi. Kun mitä romanttisin kertomus oli se jossa ainakin toinen kuoli tai lähti kauas pois [ Tuulen viemää, Casablanca ] tai ettei heille ainakaan tervettä yhteistä tulevaisuutta luvata [ Humiseva harju, Monster, Natural Born Killers, ja eritoten Eclipse joka on Rimbaudin ja Verlainen rakkauskertomus joka on tarpeeksi gootti eli paheellinen tositarina boheemien runoilijoiden välillä, oppilaan ja opettajan, ja kuten paroni Frankenstein ylittää opettajansa, myös tässä oppilas kurkottaa korkealle ja peräti aloittaa modernin runouden.. ].

Otan Paholaisrakastajan rinnalle aina erinomaisen häijyn, kuulaan ja barokkisen Margaret Atwoodin Rouva Oraakkelin joka ilmestyi vuonna 1976 mutta joka vaivauduttiin suomentamaan vasta 1993. Hyi teitä. Mutta parempi myöhään kun ei konsanaan. Rouva Oraakkeli / Lady Oracle on selkeä ja ilkikurinen parodia kauhuromanttisesta pastissista. Jos joku kirjailija ansaitsee Nobelin tai paremminkin jos joskus joku Nobel annettaisiin oikealle kirjailijalle jolle sen pitäisi joskus kuulua, tai jos Nobelin kirjallisuuspalkinto tarkoittaisi erinomaista lukemista eikä vain sitä, että joku on ollut keskitysleirillä tai yskii kravattinsa takaa, niin Nobelin seuraava kirjallisuuspalkinto kuuluisi Atwoodille. Pelkkä Booker-palkinnon saaminen ei riitä. Mutta koska joku Nobel- palkitun yksi ainoa kirja on oikeasti koskettanut, tehnyt kipeää, naurattanut, hävettänyt....

Tämä kirja saa aikaan monia tunteita. Pääroolissa huitelee Joan Foster joka vaihtelee identiteettejä, hiustenväriä, miehiä ja mantereita kuten Sydney 2000-luvun agenttisarjassa Alias, mutta Foster tekee vapaana naisena mitä lystää, ei siis työkseen kaksoisagenttina kuten Sydney. Joan Foster on viihdekirjailija, jota kustantaja ei ole koskaan henk. koht. tavannut, partnerinsa ei tiedä hänen kirjoittavan kauhuromantiikkaa pursuilevia fantasioita, ja tietysti sankarittarellemme tulee hetki jolloin hänen oma kuolemansa pitää lavastaa... Hänen oma elämäsäkin on kuin romanttista seikkailua. Pääsemme sisälle hänen kirjoihinsa tai varsiinkin tähän tuoreimpaan keskeneräiseen käsikirjoitukseen joka kursiivina verkkokalvoillemme lankeaapi. Päähenkilö nostaa alushameeseen

["Petticoat" = alushame = selkeä aistillinen symboli; Petticoat Lane, on

kiinnostava torialue Lontoossa; Pieni rumpalipoika teokseksessa hameen

alle piiloitetaan mielenkiintoisia asioita.]

piiloon käärityn romaanin alun, josta saamme irti ajatuskulun:

1. Isäntä palkkaa linnaansa köyhän, mutta siveän nuoren hyvän tytön - kirjan päähenkilön joka on ekspertti omalla alallaan.

2. Isännällä [= master, kreivi, markiisi, linnanherra] on yleensä jo tyttöystävä tai sille paikalle kärkkyvä omaa, samaa luokkaa oleva, -

yhtä korkealla arvoasteikolla itsensä arvonsa tietävä nainen, yleensä kreivitär joka on paha, ilkeä, itsekäs, kovasti meikattu, koristeltu, pinnallinen, kovaääninen [tms. epäaito verrattuna kirjan sankarittareen] joka inhoaa sankaritarta. Hän on siis kuten ilkeä äiti- tai sisarpuoli, jolle tietää huonon lopun koittavan.

= > vrt. lastensaduissa ja nuorten sarjoissa: Suositut ovat pahiksia häiriintyneiden normien mukaiset anorektikot blondit vastassaan toisenlaiset oppilaat: älykkäämmät, latinommat tai lihavammat brunetit; Pieni talo preerialla sarjan hemmoteltu, pikkumainen ja ilkeä Nelly, Angela Anakondan vastaava Nanette; heillä on aina vaaleat kiharat, kalliit vaatteet ja kovat mielipiteet, ja aina sankaritar joutuu taistelemaan heitä vastaan, mutta lopussa kiitos seisoo. Nämä sarjat opettavat että lopussa kiitos seisoo, kunhan sankaritarta on ensin kiusattu justinemaisella tavalla koko jakson ajan. Tarinoiden opetus on: ole kiltti, sosiaalinen, painetta hyvin kestävä tyttö.

*

Jokaisessa poika on erilainen -tarussa tämä poikkeava poika ( nörtti, gootti jne. ) rakastuu koulun suosituimpaan / kauneimpaan / kovimpaan tyttöön joka koskaan ei ole harmaavarpunen, ja tarinan lopussa joko tuo bimbo inhimillistyy ( Saksikäsi-Edward ) tai on ollut koko ajan älykkö ( Powder, Donnie Darko ), mutta yhtä kaikki poika rakastuu tytön ulkonäköön. Varsin yleistä on tehdä takarivin (tat)jaanasta muuttumisleikissä ( joka se vasta on kovaa peliä ) huomiota [ lue: ihastusta ja kateutta ] herättävän näköinen tanssiaisten kuningatar Tuhkimon lailla. Carrie ja Tulisilmä ovat lopulta aina yksin.

Tätä samaa kaavaa käytetään mm. komediassa Nanny, jossa köyhälistön suulas isotukkainen juutalaistyttö sattuu myymään meikkejä manhattanilaiselle äidittömälle äveriäälle kulttuuriperheelle jonka brittiläisen hillitty isä palkkaakin hänet heti lastenhoitajaksi. Tätä kuviota on käytetty tietenkin ainutlaatuisessa Kotiopettajattaren romaanissa koska sieltä se on keksitty, sekä historiallisessa romantiikassa mm Wieniläisverta sekä 1990-luvun alussa näytetyssä yltäkylläisen kauhuromanttisessa nykyaikaan sijoittuvassa kauhuromanttisessa tv sarjassa Yön vampyyrit.

*

Tässä kursiivilla

Rouva Oraakkelin

sisäisen romanssin lainauksia:

Kaavan kulku =>

kaunotar on nuori köyhä nainen = jalokivien entisöijä / kotiopettajatar / muotokuvamaalari saapuu linnaan ammattinsa vuoksi.

Hirviö on aatelinen mies joka hänet palkkaa upeaan linnaansa,

hirviö = luokkatietoinen ja ennakkoluuloinen mies joka yllättyy tilaamansa ammattilaisen sukupuolesta/taidoista/kauneudesta.

hirviön mielestä nuori viaton tyttö ei voi olla kuulu maalari tai ahkera käsityöläinen.

kaunotar => loukkaantuu, koska hän ylpeä työstään, jossa on erinomainen, eikä hänellä ole varaa pelleillä ts. menettää tuloja.

toinen nainen = oikea, pelottavampi hirviö = hän on miehen tyttöystävä kreivitär tms. joka ei halua päästää pitkistä kynsistään tällaista namupalaa, tai hän on hullu nainen ullakolla siis miehen laillinen aviovaimo kuten Kotiopettajattaren romaanissa. => komediassa Nanny tässä roolissa on C.C.

=> tullee kitkaa, jännitettä, vaikka yleensä päähenkilömme ei taistele naarastiikerinä kreivittäreltä miestä itselleen, vaan on nöyrä, vetäytyy syrjään jne.

< = Juuri tällä lailla hän voittakin itselleen miehen. Tai alistuu hänen valtaansa. Yhtä kaikki voittaa ja saa miehen ja linnan itselleen - se on kuin miltei puoli valtakuntaa...

Atwoodin ironisen postmodernin ansiokkaan kirjan sisällä on viihdekirjailija Joan Foster, joka suunnittelee mielessään jatkoa kauhuromanttisen romanttisen kirjansa sankarille Charlottalle, ja tällaisia elementtejä kirjan alun tulee sisältää:

päärakennus = naisellinen

tornit = miehekkäitä

koko kartano = ilmapiiri läpitunkevan paha

hovimestari = halveksiva vrt. Rebekan taloudenhoitaja joka oli kylmäkiskoinen noita Danny

Atwoodin kauhuromanttiset teemat liikkuvat kaunottaren ja hirviön sähäkästä kohtaamisesta kaksoisolennon teemaa, kaksoiselämän elämiseen.

Kuinka raskasta se on.

Erinomaisena kirjailijana Margaret on yhtä aikaa pistävän häijy ja hauska, kirjan sisällä oleva kirjailija Foster tuo ilmi, kuinka yleisesti kauhuromanttisia kirjoja halveksitaan, pidetään::

*

"kaikkein ala-arvoisempana roskana: niiden kansiin oli kuvattu synkkiä, pahaenteisiä linnoja ja yöpukumuunnelmiin verhoutuneita, pelokkaita neitosia, joiden hiukset lainehtivat tuulessa, silmät olivat pullistuneet kuin struumaa sairastavilla ja varpaat harittivat kuin lentoon lähtemäisillään. Niitä pidettiin pahempanakin kuin roska, sillä eivätkö ne riistäneet massoja, turmelleet ihmisiä johtamalla heidän ajatuksiaan harhaan ja vahvistaneet alentavia, stereotyyppisiä käsityksiä naisista avuttomina ja vainottuina olentoina? " [ suomennos Marja Haapio, Kirjayhtymä 1993 ]

Mutta kirjailija Foster ymmärtää lukijoittensa tarpeen pakoon, ja Atwood rinnastaa [kauhu]romanttisen kirjallisuuden muiden rohdoskaupan [hauskempi sana olisi alkuperäinen amerikkalainen drugstore, joka antaisi enemmän osviittaa kuin suomenkielinen rohdos] kivunlievittäjien kanssa. Kaltoin elämän kohtelemat naiset tarvitsevat niitä, henkireikiä, ollessan "liian väsyneitä keksiäkseen omat pakonsa", ja koska romanttinen kirjallisuus on siisteinä pakkauksina [=> voi ymmärtää monella tavalla: 1) = se ei ole naiselle ällöttävää miesten tekemää pornoa ja väkivaltaa, vaan se on naiselta naiselle, naisen ehdoilla tehtyä tilaustuotetta, ihanaa pakoa, 2) = toisaalta se ei näytä rumalta tai arveluttavalta, 3) = ja ennen kaikkea sitä myydään kaikkialla, netistä kioskeihin, ja sitä voidaan lukea & ostaa enemmän tai vähemmän huomaamattomasti, kädenojennuksella ostoskärryyn; se on esteettistä, seikkailunhakuista kirjallisuutta jota voi lukea ammeessa ja suurten hiustenkuivaajien alla, joko pelkästään nauttien ja rentoutuen vaahtokylvyssä useaa aistia käyttäen samppanjan kera, tai satiinipeitteisellä divaanilla budoaarissa, tai työn t. odotuksen lomassa kun pesukone pyörittää iänikuista käärme hakee häntäänsä -leikkiä, ja matkoillakin tämäntyyppinen kirjallisuus on mukavaa seuraa - se ei käyttäydy liian sopimattomasti.]

Mitä tärkeintä: " Tiesin paosta kaiken, minut oli kasvatettu siihen. "

Jotta jokainen nainen voisi samaistua Fosterin kirjojen sankariin, Atwood kirjoittaa: "heidän kasvonsa olivat kittiä" eli piirteitä "ei koskaan määritelty tarkasti". Mutta mikä on kiinnostavin näkyvä piirre romanttisen seikkailun sankarin Charlotten kasvoilla olevat muutamat rokonarvet - lukijalle ei tarkasti kerrota, missä ne ovat, ja kuinka näkyviä nuo "viat" t. poikkeamat täydellisestä kyborgi-ihosta sijaitsevat. Mutta yhtä kaikki arvet luovat karaktäärit, kertovat elämästä ja siitä, ettei hahmo ole silkkipaperia.

Kun Gösta Sundqvist laulaa suurin piirtein Näissä kasvoissa arpikin kaunistus olisi olemme gotiikan alkulähteillä.

Arpi kaunistaa, pelottaa, kiehtoo ja kiihottaa - kunhan se on oikeassa paikassa, ja koristeellinen kuin kauneuspilkku.

Angelikan aviomiehen Joffreyn kasvojen arpi on sopiva: Joffrey oli se kiehtova, ontuva kiusaaja-ostajamies, hirviö josta tulikin seksikäs aviomies ja huomaavainen rakastaja... Kun taas Ooperan kummituksen kasvot ovat pelottavat koska hänellä on naamio, maski. Samanniminen elokuva Naamio / The Mask sai nenäliinat märiksi 1980-luvulla; Cherin esittämän temperamenttisen äidin pojalla on sairaus jonka vuoksi hänen kasvonsa muistuttavat elefanttimiehen kasvoja. => Elefanttimieheksi kutsuttiin miekkosta nimeltä Joseph Carey Merrick - tuttu myös Helvetistä -sarjakuvista. Oikeassa elämässä ja viktoriaanisessa atmosfäärissä hän oli typerälle yleisölle näyttelyesine; hän on saanut myös oman elokuvansa - riipaisevan John Lynchin Elefanttimiehen, pääosassa John Hurt.

=> Naamio / The Mask elokuvan poikaa esittää Eric Stoltz joka on tehnyt maukkaita gootahtavia roolitöitä mm Kärpäsen poikana, Pulp Fictionin muroja raksutteleva kamanmyyjänä, ja epäonnisena kosijana elokuvasta Pikku Naisia.

Joseph Carey Merrick (1862-1890) vietti elämästään huomattavimman osan sirkuksen vetonaulana. Hän ei saanut kuolla rauhassa, vaan hänen luurankoansa säilytetään Royal London Hospitalissa. Mutta hetkinen, siellähän me kävimme!

Vanilla Skyssa Tom Cruisen näyttelemä mies käyttää liikkumatonta naamiota onnettomuuden jälkeen. Hänen "täydelliset" kasvonsa ovat tärveltyneet. Onko hän Kummitus? Tuuli ulvoo, suuristakin tummista ikkunoista, huokaisen, on yö, ja otan yöpöydältä Alexander Dumasin romaanin The Man in the Iron Mask ( => filmatisoitu 1998 ).

Oopperan kummituksen
maski pelottaa koska emme tiedä, mitä siellä on alla. Poliittisesti, ja taiteen arvojen sisällä kliinisellä 1990-luvulla kammottava poika"bändi" Backstreet Boys teki videon, jossa he kaikki ovat klassisia kauhuhahmoja: Dracula, herra Hyde, Ihmissusi, Muumio... jotka lauloivat zombie-bassokompin päälle: kaikki haluavat sinun kroppasi. T. sinun ruumiisi. Everybody wants your body. Jee jee, tosiaan.

Niin, milloin hirviöt alkoivat kiinnostua seksistä?

Mutta jos kuitenkaan en mene tähän mustan lesken lankaan, vaan jatkan Atwoodin tematiikkaa. Miksi on kiellettyä unelmoida? Sehän on pahinta isonveljen vahtimista. Ei näiden kauhuromanttisten rakkauskirjoja lukeminen, kirjoittaminen eikä ostaminen tee naisen asemaa alemmaksi. Sehän on eskapismia! Tarkoituksellista! Jos nainen kaipaa kerran pari viikossa romantiikkaa eikä saa sitä juntilta pierevältä puolis[k]oltaan, saa nainen nautintonsa muualta, kirjoista ja lehdistä. Ei tämänkaltaisen eroottisen, jännittävän ja hygieenisen romantiikan tarvitseminen tee naisesta heikkoa, ei. Raskaan, vastuuta vaativan demonisen työtaakan sijaan - oli se sitten polttopuiden ja veden pitkiä matkoja kestäviä kantamista kulkukelvottomilla intialaisilla vuorilla tai suuren firman koneiston käymisestä huolehtiminen - tarvitsee turhuutta, vapautta ja lomaa. Jossa voi keikauttaa maailmansa ylösalaisin. Romantiikan lukeminen on kuin

=> nythän puhun ja määrittelen kuin Ruuvit löysällä -komedia inha autonmyyjä, hm, ostaisikohan lukija minulta käytetyn auton? Ihan vähän pidetyn kaupunkiauton??

Romantiikan lukeminen on kuin menisi suomalaiseen saunaan jossa terva tuoksuu, ja raudaskoivun lehdet leijailevat ilmassa ankaran vihtomisen aikana. Se on katsahdus pihkaa - kuin mystistä meripihkaa - hikoileviin seiniin jossa hauskaksi tarkoitettu miehen keskiosaan sijoitettu rautainen löylymittari töröttää taivaisiin; se on alaston juoksu linnunmaidon mieleen tuovassa elokuun alun yössä, se on pulahdus viileään veteen, syvä sukellus tuntemattomaan, ja silti veteen johon luottaa. Se on haave, mielikuva, muisto, päähänpinttymä tai avoimuus. Romantiikan lukeminen on ei iänikuista spermaa vaan tuorekurkut kasvoilla, se on oma valinta, viilennys, se on nautinto ---

Se on tropiikin tuoksuinen suihkugeeli, makea ja yllättävä, se on viilentävä kookosmaitoinen paksu voide, pepita -ruudullisista ikkunaverhoista näkyvä kylänraitti, jossa kaukana udussa lehmä nostaa turpaansa ja mölisee, ja kihisevä seljasta tehty siideri korkeassa lasissa jossa on tuoreita mansikoita sitruunamelissan lehtineen; se on suuri kylpypyyhe, rentoutuminen, nojaaminen hirsiseinään, polvelle laskeutunut leppäkerttu, juuri se toivottu hetki, jolloin saa unohtaa, päästää irti, se on Bachin Sarabande yksinäiselle kitaralle, se voi olla hiljaisuus, jonka ruisrääkkä katkaisee, olla yksin, rauhassa, rentoutua. Olla vapaa.


Toisaalta se voi olla seikkailu. Se voi olla mahdottomuus, jota ei voi/osaa/ehdi/pysty/halua edes toteuttaa. Romantiikka on vastapainoa sille, että on oltava suorittava kiltti aikuinen, palveluhenkinen, kilpailukykyinen.

Ei kauhuromantiikan lukeminen tarkoita, että olisi avuton, päin vastoin. Jos nainen muuten koko elämänsä ajan joutuu sekä vapaa-aikanaan korjaamaan kaukosäätimiä ja työtuolien korkeuksia, kriiks krääks jatkuvasti, virittämään aina uudelleen televisiot ja videot, vaihtamaan sulakkeita ja joutuu sekä työssä että kotona keksimään joka ongelmaan ratkaisut...

Kun joutuu jatkuvasti olemaan renessanssinero niin haluaa välillä taukoa.

Heteronainen haluaakin olla goottilaisessa fiktiossa uhattuna, peloissaan, mutta se on peliä, fantasiaa, mielikuvitusta, jonka saa ON/OFF käskyillä heti alkamaan / loppumaan - oikeaan elämään nainen ei tietenkään halua miestä vaikka olisi kuinka eksoottinen, jalat nuudeleiksi vetävä hengityksen salpaaja Lugosi, sillä nainen ei tosiaankaan halua miestä joka muuttaa hänet vahanukeksi, Stepfordin kotirouvaksi, mielisairaaksi, hengiltä, perinnöttömäksi.

Kun Juliet Jonesin Sydän orkesteri lauloi Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin? niin voisi sanoa, että kukkeimpina nuoruusvuosinaan 19-26 nuori nainen haluaakin seikkailla, mutta ei hän perhettä halua ikuisen Peter Panin kanssa perustaa! Kun samassa biisissä kysyttiin, miten meidän kunnon miesten käy, niin voisi sanoa, että hyvin.

Niin kuin sm:ssä vahva heteronainen joka haluaa olla alistuva masokisti [ vastapainoksi normaalille minäkuvalleen ] hän on masokisti ja sub, jolle master eli sadisti tekee sitä mitä aiemmin on jo sovittu mitä maso haluaakin hänen tekevän. Mutta onneksi on tosielämä. Lisäksi seikkailutarinoissa sekä tietysti historiassa on nyt tarinoiden pohjalla totuutena vahva, taisteleva nainen kuten kelttisoturi Boudicca joka pani kampoihin itsensä roomalaista keisaria ja sotilaitaan vastaan, Boudicca on hieno naamiaishahmona mm Pokka pitää -sarjan päähenkilö Hyacint on pukeutunut naamiaisjaksossa häneksi - sopivan mahtipontisesti. Muistatte varmaan jakson? Vedessä kelluneen oikean gorgonin Meduusan ja räjähtäneen rastafarin yhdistelmältä näyttävä valtava peruukki päässään ja keihäs aseenaan Hyacint on sopiva matroona, ja näyttelemään naista joka oli keltti soturi ja itse asiassa kelttisoturien johtaja joka hyökkäsi itse caesarin joukkoja vastaan! Rule Britannia!

Vuoden 2003 keltein elokuva Arthur näyttää myös taistelevan naisen Guineveren, joka ennen, vanhan ajan elokuvissa Arturin taruissa vain puettiin nätisti ja sai toimia vain miehensä pettäjänä. Mutta kuka hän oli? Ennen muinoin kerrottiin kelttiläistä tarukuninkaasta Arthurista ja hänen pyöreän pöydän ritareistaan, joista eräs oli Lancelot,

"joka oli rakastunut kuningatar Guinevereen." CD-Fakta 2002, WSOY

Elokuva Avalonin usvat [ perustuu samannimiseen kirjaan ] esittää Morganan tarinan toisessa valossa kuin perus-Arthur-ryminät. Mutta onneksi myyttien tulkinnoista meitä eri tulkitsijoita löytyy! Kuten esimerkiksi Monty Python -ryhmän versio Graalin maljasta / Holy Grail. Haltijatar Morgana vie Arthurin " autuaitten saarelle Avaloniin, josta hänen uskottiin vielä kerran palaavan pelastamaan kansaansa." CD-Fakta 2002, WSOY

Kun taas lintukodossamme nainen joka turvautuu lopulta väkivaltaan, tullee heti rikolliseksi, jota rangaistaan.

Käytän tässä lyhyesti lainauksia Poliisi-Tv:n Extran Rikoksentekijänä nainen -ohjelmasta, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut toimittaja Mape Morottaja. Luen muistiinpanoista lauseita, joissa nainen "pimahti pillerihumalassa", ja "tappoi miehen pikaistuksissaan ". "Naisten tekemät rikokset ovat lisääntyneet 90-luvun aikana. " on selkeä lause. Morottajan juttuun ilmoittautui mukaan "12 naista. Heistä jokainen istuu vankilassa sovittamassa tekemäänsä rikosta. Useimman taustalla on rikkinäinen koti, väkivaltaisia suhteita ja päihdeongelmia. Suurin osa näistä naisista on tehnyt rikoksensa miehen rikoskumppanina, äkkipikaistuksissaan tai kostona."

Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa 18. lokakuuta 1998 artikkelinsa otsikoiksi: Naisten viha nousee pintaan / 70-luvulla seksuaalinen, nyt aggressiivisuuden vallankumous. Se sopi kyllä ajankuvaan: ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara - anarkisti, entinen punkkari ja tietysti äärivasemmistolainen - Virginie Despentes oli juuri käynyt markkeeraamassa samannimisen romaaninsa vuodelta 1996 pohjalta puoleksi ohjaamaansa Pane mua perin kiinnostavilla Rakkautta & anarkiaa -filmifestivaaleilla Helsingissä. Vai oliko? Hällä väliä, vuosi sinne tänne. Ajanjaksostahan on kysymys. Pane mua / Baise moi ilmestyi siis kirjana 1996 Ranskassa ensimmäistä kertaa.

"Minä löin sinipiialla oikein sellasen laakalyönnin suoraan sen ohimoon. Ja mä vaan katoin sitä kun se lysähti maahan, että mä en edes yhtään järkyttynyt mutta mä vain katoin, että kuolikohan se. En ollenkaan kauhuissani siitä mitä mä olin tehny, enkä pahoillani enkä mitään."

Yllä oleva katkelma voisi olla suoraan Despentes´n kirjasta, mutta se onkin tuon Hesarin jutun alku, pätkä tutkija Tuija Nykyrin lisensiaattityön Naisen viha haastattelusta. Siinä nainen nimeltään Pirkko kertoo kuinka mies ei ollut siivonnut vaikka piti, ja kun Pirkko oli alkanut raivolla siivoamaan itse miehen ilkkuessa vieressä, silloin kuinka Pirkon pinna paloi.

"Pirkon mies oli hakannut hänet useita kertoja sairaalakuntoon, mutta

sinipiikajuttu oli

ainoa kerta koko avioliiton aikana, kun Pirkko löi miestään."

"Vaikka naiset puhuvatkin positiivisesti vihan ilmaisemisesta, en ole

yhtään huolissani heidän moraalistaan", sanoo Nykyri. "Se, että

kyseenalaistaa sukupuolirooleja, ei tarkoita, että hajottaisi ne kerralla

kokonaan. Vaikka naiset ovatkin alkaneet vaatia oikeutta

aggressiivisuuteen, he eivät kuitenkaan välttämättä toteuta näitä

ihanteitaan käytännössä. Eivät he ryhdy sarjamurhaajiksi, vaikka jossain

tilanteessa saattaisivatkin kerran lyödä."

Artikkelissa kerrotaan, kuinka rikosoikeuden tutkija Minna Ruuskanen on

"tutkinut tapauksia, joissa miehensä surmannut

nainen on vedonnut hätävarjeluun. "Niissä on taustalla yleensä ollut

parisuhdeväkivaltaa, mutta vuosia jatkunutta naiseen kohdistunutta

väkivaltaa ja sen uhkaa ei tuomioistuimissa ole pidetty hätävarjelun

kannalta merkittävänä asiana", Ruuskanen sanoo.

Lainaan vielä artikkelia:

" Musta tuli peto sillon. Määhän oon jatkuvasti kaikkia ihmisiä uhkaillu

tappaa ja mua on pelätty ja tämmöstä... Toinen porukka on sitä mieltä,

etten mää oo mikään tappaja... Enkä mä tunne itteäni, siis, mutta kai mä

sitten olen tappaja, kun mä olen tappanut yhden ihmisen."

Näin kertoo miehensä tappanut nainen, jota valokuvaaja Johanna

Vuoksenmaa haastatteli teokseensa Rikoksia ja rikkomuksia. Siinä

naiset kuvailevat, millainen oli se viimeinen päivä, joka johti veritekoon,

ja mitä he ajattelevat sen jälkeen."

Ja yhä:

"Väkivalta voi nyt olla naisille entistä sallitumpaa, elokuvat ovat

signaali siitä, että nainen ei vain alistu, kärsi ja ole vastuullinen. Silti

tyttöjen naisihanne on edelleen toiset huomioonottava ja sopeutuva

feminiininen hahmo - ei väkivallalla toisia hallitseva sankari", kertoo

tutkija Päivi Honkatukia, joka haastatteli koulutyttöjä väitöskirjassaan.

"Siinä missä miesrikollista vihataan ja pelätään häntä voidaan myös

ihailla. Väkivaltaisia naisia tytöt pitävät kuitenkin kummallisina, hulluina

tai huorina. Kovistyttöjen sanotaan mielistelevän poikia."

Koska asiaa on tarkasteltu monelta kantilta. Näissä tilastoissa ja näkökulmissa näkyy ns. tavikset, tavalliset naiset. Mutta ei tämä julkuillekaan ole outoa:

Iltalehti numerossaan 18.2.2003 kertoo otsikossaan: "Saija Varjus on kokenut perheväkivallan omassa suhteessaan" ja "Saija Varjus on tyypillinen uhri":

" Saija Varjuksen ja hänen kihlattunsa Risto "Upi" Lunkan tapaus on

tyypillinen, jossa väkivalta toistuu ja toistuu, mutta mikään ei muutu, toteaa

sosiaalityön professori Leo Nyqvist."

Tällaiselle suhteelle ei anneta kovin ruusuista kuvaa:

"- Jos mies ei hakeudu hoitoon, ja halua muuttua, mitään toivoa ei ole. Itsellään

väkivalta ei vielä koskaan ole poistunut."

Toisaalta kansalaisten törkylehdistä seuraama -yhtälön -raapimis- ja puukotusottelu ennen mäkikotkamme vankilaan menoa kiinnosti, koska siinä vähintäänkin räiskyvässä parisuhteessa nainen ja mies ovat kummatkin arvaamattomia. Mutta koska tämä ei ole eksploitaatio-kirja, niin en jatka aiheesta enempiä.

Naistahan palvottiin ennen, muistatte varmaan historian kirjasta rehevän Willendorfin Venuksen joka siis symboloi Äiti Maata. Koska nainen oli mystinen, hän oli jumalatar, koska vain ihmisistä hän pystyi tekemään ihmeen: kantamaan sisällään ja synnyttämään lapsen.

Mutta kristinuskon keksimisen ja pakolla käännyttämisen myötä naiset on lakaistu ja heidän suunsa on ommeltu kiinni.

Kauhuromanttista tai [ historiallista seikkailu]romaania saa lukea ja kirjoitta kuka tahansa ilman että se veisi ideologiaa lokaan aliarvostuksen puolelle tai jätettäisi noteeraamati.

Kaksikymmentäneljä silmänviiltoa ennen kuolemaa

Minulle tuli addiktio jatkuvasti käynnistää tietokone. Että se hurisisi, kuin lämpöä hehkuva harmaakylkinen paksuturkkinen peto vierelläni.

*

Pahan pojan prototyyppiä ken pelkäisi, pelkäisi

lal lal lal laa

Pahan pojan, roiston ja kulkurin prototyyppi arkkityyppi, arkkivihollinen [van Helsing - Dracula]- sadomasokistisissa roolileikeissä toistuva sadisti-hahmo voi olla natsin univormuun pukeutunut ylipaha - se on rooli, ylipahan pelottava ilmentymä, vaikkei tämä tietystikään mitenkään sympatiseeraa natsismia. Rock -skene käyttää hyväkseen sekä hakaristiä johon Sex Pistolsien Sid Vicious tykkäsi pukeutua - se oli punkin ylimielinen asenne, provokaatio, jossa mikä tahansa on mahdollista. Iggy Popin edellinen bändi legendaarinen The Stooges jossa Ashetonin poika tykkäsi pukeutua ss -univormuun, samoin The Whon täysin sekopää rumpali Keith Moon, ja nykyään mm Marilyn Manson.

Selkeimmin natsismin ja gotiikan yhdisti Julie Taymor aikaansa edessä olevalla käsikirjoittamassa ja ohjaamassaan elokuvassaan Titus (1999). Titus perustuu Shakespearen verisimpään ja raaimpaan näytelmään Titus Andronicus, ja silpominen, hyväksikäyttö, vallan verinen jano ja raivo minkä heikkous aihetta on siirretty maukkaasti tähän moderniin elokuvaan.

Teoksessa uusi antiikin Rooman keisari on sadistinen huono hallitsija Saturnus - hän on pukeutunut mustaan nahkaan ja metallilla koristeltuihin maihinnousukenkiin tai tolppapohjiin, tai tulenpunaiseen satiinipukuun, mutta kuitenkin käyttää enimmäkseen vanhinta väriyhdistelmää: musta [hiili, karhunmarja], valkea [kalkki, hiekka], punainen [veri, punamulta] - jotka tietystikin toistuvat hakaristi-lipussa. Häntä näyttelee persoonallinen Alan Cumming, joka on tuttu elokuvista Investigating Sex, Nicholas Nickleby, X-Men 2, Kiviset ja Soraset las Vegasissa, Eyes Wide Shut, sekä teatterista: mm. tuhma & älyllinen musikaali Cabaret, jossa hän taisi olla itseoikeutetusti taisi olla seremoniamestari...

Hän on useasti palkittu, äärimmäisen viehättävä ja vaativa katseenvangitsija; viimeksi Alan briljentaarisi paljaine peppuineen Lontoossa upeassa näytelmässä Bent, jossa hän aluksi nukkuu pitkään ja leuhuttelee laiskotellen kimonossa itsekkäänä kabareetähtenä, mutta joutuu keskitysleirille - koska homoja ei suvaita.

*

Niin Bent kuin Cabaret

ovat näytelmiä

Weimarin ajalta

– jolloin kaikki oli niin ihanaa ja vapaata,

mutta natsit sulkivat yökerhojen valot.

Itse Bent näytelmän logo on upea – siinä kirjaimet muodostuvat pukuhuoneen kirkkaista lampuista alkaen B-kirjaimesta, mutta päättyen mustaan T-kirjaimeen. Sellaista grafiikan pitää ollakin. Viiltävää ja totta. Kirjoitan jossain vaiheessa oitemmän pätkän Weimarin ajasta, mutta nyt en.

Tässä elokuvassa Titus Alan Cummingin kasvoilla on kultaista ja metallisen vihreätä luomiväriä, hänellä on musta lyhyt, selkeästi leikattu tukka, ja hän puhuu 1950-luvun mikrofooniin kuin rocktähti, näyttelijä, vaikka siis on antiikin Rooman hallitsija.

Saturnus yhdistelmä Marilyn Mansonia ja Hitleriä. Miksi? Nihilistisen goottirockin ja industriaalin metelin musta nahka- ja kumivaatetus liittyy yhteen tässä postmodernisti fasismin kanssa. Hän menee tietysti naimisiin vangitun goottikuningattaren nimeltä Tamora [ Jessica Lange ] kanssa, joka ei tietenkään ole gootiksi pukeutunut kuten nykyaikana vaan lähinnä kultaiseen, hän siis on blondi koska tämä tarina kertoo "julmien" ja "barbaaristen" goottien hyökkäyksestä Roomaan. Tamora ion myös koston jumalatar...

= > Itse Titusta, lojaalia soturia, näyttelee Anthony Hopkins.

*

Pahan pojan, roiston ja kulkurin prototyyppi 2

Kotimaisessa elokuvassa tumma, eksoottinen ja kaurissilmäinen Ekke Hämäläinen on usein pahan pojan roolissa sekä kiihkeäsilmäisenä oli selkeä romanttinen sankari historiallisissa filmeissä mm Kuningas kulkureitten.

Humisevan harjun Heatchcliff, ja ääripäänään Hollywoodin ikuisen pahan pojan Dennis Hopperin näyttelemä sadisti / Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, ja Tim Rothin sadistisuus Rob Roy / Kokki vaimo varas

Tälle tyypille annetaan gotiikassa selkeät, tunnistettavat piirteet - niin kasvoissa kuin käytöksessäkin, kuten muuten korpin mustissa hiuksissa oleva selkeä valkoinen raita

[ =>> Päivi Alasalmi käyttää ironisesti romaanissaan Ystävä sä naisien, tähän imagoon pohjautuu myös Damnedin laulaja Dave Vanian ].

Lukijan mieleen tulvahtaa mielleyhtymät, ja hän täyttää ja paisuttaa tarinaa omien kokemustensa / lukemansa perusteella. Myös X-MEN - elokuvassa ( 2000, ohjaus Bryan Singer) tuohon RYHMÄ X:ään kuuluva nuori tyttö, mutanttilapsi, erikoislahjakas Rogue saa hiuksiinsa valkoisen raidan. Bram Stokerin Draculassa Jonathan Harker [ Keanu Reeves ] kokemustensa jälkeen saan täysin harmaan valkean kuontalon.

Sankari[tar] voi menettää typeränä ja hyväuskoisena kaiken [ kuten de Saden Justine ] neitsyytensä, kipukynnyksensä, mutta kokemuksia kertyy..

Samankaltainen avuttomuus - nöyryys korostuu myös Dickensin Nicholas Nickleby ja David Copperfield [ älä sekoita samannimiseen 1900- ja 2000-luvun maagikkoon ]; goottilaisuus voi toimia myös yhteiskunnallisena romaanina, jykevät tummat kulissit voivat symboloida pahaa, rappiota, hyväksikäyttöä, järkyttävät elämäntilanteet jakavat ihmiset kahtia: köyhät - rikkaat, hyvät - pahat, aidot - näyttelevät.

Kaikista kaunein ja perverssein kaunotar ja hirviö -tarina on elokuva ensimmäinen Nosferatu - lopulta kukaan ei saa ketään muuta kuin hengiltä tai hulluksi. Naisen rakkauden, korjaan: naisen marttyyriuden ja uhrautuvuuden vuoksi vampyyri saadaan kiikkiin [ Turhan tiedon ruutu: kiikku kiikki joka ennen muinoin tarkoitti lihakiikkua ]. Tästä jatkoi 30-luvulla King Kong ja 50-luvulla Mustan laguunin hirviö. Jotka kaikki halusivat kantaa pyörtynyttä naista.

Onneksi kaunotar ja hirviö -myyttiä voi uusia kuten:

FBI agentti Clarice Starling - tohtori Hannibal Lecter Uhrilampaat

profiloija psykologi Sam Waters - Jack sarjamurhaaja Pimeyden sydän / Profiler

ja miksei myös agentit Scully ja Mulder - valtio &salaliitot / Salaiset kansiot

joissa kaunotar onkin toimija, hyvä, hyvyyden puolustaja ja mies hirviö joka on uhkana koko yhteiskunnalle, kummatkin ovat älyllisesti tasavertaisia, kuten van Helsing ja Dracula.

Menemme Schwartskopfin kera katsomaan Nosferatua elokuvateatteriin. Tämä vuonna 1922 tehty klassikko pesee mennen tullen menneet tulleet minkä tahansa genren taidekikkailut. Nosferatu - oli tekijänoikeudellisista syistä itse asiassa Bram Stokerin romaani Dracula - samoin kuten Roman Polanskin Vampyyrintappajat - anteeksi hampaanne ovat niskassani. Vain kreivien nimet on muutettava. Sscwartskoppf toimi aikoinaan elokuvateattereissa pianistina joka soitti koko äänimaailman mykkäfilmin aikana.

*

Se ainoa oikea - hirviö, rakastaja

Nosferatu
on mykkäfilmi. Kokemus. Klassikkofilmi. Oltava hiljaa. Vieressä ollut hyyppä nukkuu syvää unta kuorsaamatta. Punainen tuoli narisee. Edellisen näytöksen karamellipaperi. Tuuletin. Joku sammutti valot vessasta. Kengän narina. Polvien naksahtelu. Uusi yskäisy.

Tunnelma sopi hyvin mykkään kauhufilmiin: tunsin itsekin olevani kuin vampyyri, koska kuulin kaiken. Falafel -annoksen kääräiseminen paperiin, sadepisaran putoaminen öljyläikkäiselle asfaltille. Tulitikun raapaisu. Pankkiautomaatin piipitys. Tyhjänpäiväiset yksityisautoilijat tyhjissä autoissaan.

Nosferatu - pelottavin mustavalkoinen, mykkä, outo Dracula-filmatisointi iloiselta, kaoottiselta 20-luvulta, kauhun kotisijoilta, Saksasta - nimi Nosferatu oli silkoista tekijänoikeussyistä muutettu. Se oli porsaanreikä, jotta upea filmi saataisiin kuvattua, piti ensin elokuvan nimi muuttaa, sitten kreivin nimi muuttaa Orlockiksi - koska Stokerin perikunta ei myöntänyt lupia. Tällaisia elokuvia ei enää tehdä. Hyvä niin... lausuu Price.

Kreiviä näyttelevä inha vampyyri Max Schreck

[ tämä on hänen oikeanimensä; saksankielinen sana on suomeksi Pelko - sattuvasti ]

on kaukana aluksi Hollywoodin ja sittemmin Lontoon elegantista paholaisesta. Vaikka vuodesta 1909 lähtien on vampyyrifilmejä tehty oli Nosferatu ensimmäinen Dracula-filmi.

Miksi saksalainen Nosferatu - tuo kohtapa sata vuotta vanha mutta ikinuori elokuva on vieläkin niin pelottava? Se on vanha, mykkä, taianomainen, mielipuolinen, mustavalkoinen, monikerroksinen, ajatuksella kuvattu....

Kun Nosferatu kipittää ääneti tummaa portaikkoa ylös pelkkänä mustana silhuettina on häkellyttävä kohtaus. Kuinka varjo vääristyy ja unohtaa katsovansa elokuvaa tai analysoivansa sitä. Lume.

Tim Burtonin ohjaamassa jyhkeän goottilaisessa Batman paluu (Batman returns) elokuvassa on pahiksena moraaliton pamppu roolinimeltään Max Schreck [ = > häntä näyttelee upea Christopher Walken joka on tuttu kummajainen, pahaenteinen haastaja elokuvaista: Addiction, Päätön ratsumies, lisäksi: Pulp Fiction, Dead Zone, Hiiri jota ei saatu hengiltä, ja Madonnan videolta Bad Girl. ]

*

Nosferatu - Kaunotar ja hirviö ruton keskellä

- suru, eskapismi, mielenterveys

Werner Herzogin Nosferatu vuodelta 1979 alkaa hyytävästi:

kamera liikkuu hämärässä katakombissa, surullisen musiikin ihmisäänen viemänä,

eri-ikäisiä luurankoja kuvaten, osalla vaatteet päällään. Tässä filkassa vanhaa kreiviä esittää Klaus Kinski, viimeisimpiä "oikeita näyttelijöitä". Uhrin roolissa on Isabella Adjani, joka käyttää mykkäfilmin keinoina suuria, pelokkaita soppakulhon kokoisia silmiään. Kaunotar ja hirviö.

Jonathan Harkeria esittää ihastuttava Bruno Ganz sinisine leukoineen. Linnassa tuuli ulvoo satojen vuosien yksinäisyyttään.

Kiinnostavassa kohtauksessa kreivi tarjoaa Harkerille illallista, ja kaappikello alkaa lyödä kahdentoista lyöntiä: itäeurooppalaisella tavalla kellon yläpuolella istuva ihmisen pääkallo avautuu ja kellon keskiosassa alkaa koneellinen viikatemies tehdä muksahtelevaa reittiään. Harker peljästyy tätä niin, että muhkeaa leipää leikatessa hän viiltääkin sormeensa. Veri valuu. Kreivi kiinnostuu. Harker torjuu. Kunnes vampyyri hyökkää sormen kimppuun, ja imee. Harker peräytyy. Kreivi heittää raskaan tuolin kevyesti tieltään ja lähestyy pelokasta vierastaan. Hieno kohtaus.

Ajatteliko Stoker kenties viimeistä illallista? Mitä muuta Dracula on kuin Kristus: hänkin tarjoaa vertansa juotavaksi.

Mutta ei Dracula kenelle tahansa anna

> vrt. elokuva joka on sopivan demonisesti vuodelta -66 eli Prince of Darkness.

Kaunotar ei kuitenkaan tyydy naisen toimettomaan osaan, vaan harhailee painajaismaisilla torilla jolla mustaan puetut puhumattomat miehet kantavat ruumisarkkuja - ruton uhreja. Ja yrittää etsiä syytä. Tai keinoa saada kaikki paha loppumaan.

Elokuvan uneliaan hidas rytmi vain korostaa kuinka pitkä aika kuolemattomalla oikeastaan on, ja kuinka kaikki kaunis maailmassa muuttuu vaan surkeammaksi, mätänee, lahoaa, kuihtuu pois. Muutama häijy juonenkäänne pitää kiinnostusta yllä - ja vihdoinkin tapaamme laiskan van Helsingin joka ei osaa toimia. [ Herzog laski elokuvan kuvauksissa ilmoille tuhansia rottia eikä ollenkaan huolehtinut järkkyisikö alueen ekotasapainosta. ]

Nosferatu - esitti kuvausten jälkeen kaksi hirviötä: ensiksikin eksentrinen kiihkeä näyttelijä itse Nosferatu Klaus Kinskiin voit tutustua elämänkerran kautta. Tämä erotomaaninen oli oikeassakin elämässä kiihkeä rakastaja.

Toinen hirviö on itse ohjaaja Werner Herzog - sadistinen sekopää, näyttelijöiltään kaiken vaativa ja ympäristöä rasittava perfektioinisti - täysin tinkimätön taiteilija siis.

*

Nosferatu versus Nosferatu

E. Elias Merhige teki vuonna 2000 oman, pelottavan versionsa nimenomaan Nosferatun tarinasta, nimellä Shadow of the Vampire. Tässä rainassa taiteellisen tinkimätön, jopa perverssi sisältö ja kaunis kuori kohtaavat toisensa muodostaen ikiaikaisen vampyyrikuvaelman - kuin ennen vanhaan. Marilyn Mansonin videoiden ohjaajana tunnettu Merhige vilauttaa kulissien taakse, todella iloiselle 20-luvulle.

[ Turhan tiedon ruutu: Tarkoitan sanan "gay" kumpaakin merkitystä: ilosta ja homoa. ]

Silloin elokuvia tehtiin intohimolla ja intohimolla ei ollut rajoja. Absinttia meni ja ruiskut tyhjenivät: sex, drugs n ´ charleston......

Merhigen visiossa Nosferatu on pelottava Willem Dafoe, vampyyri. Piittaamatonta ohjaajaa näyttelee John Malcovich, jonka intohimoilla ja hulluudella siis lyhyesti sanottuna luovuudella ei ole rajoja eikä aikatauluja.

Apua! Tv:n uutisissa juuri haastateltiin hyväntuulista

pariskuntaa, kaunotarta ja hirviötä!

*

Gotiikan mehukas ydin

Mikä tekee kauhusta - suspensestä - thrilleristä sitten kiinnostavaa? Gotiikan ydin on yliluonnollisuus, tai mahdollisuus yliluonnollisuuteen, johonkin, jota ei voi selittä t selvittää, jokin joka pelottaa, kiinnostaa, kuvottaa jne. saa tunteita aikaan, kun jokin outo (vampyyri - ihmissusi - aave - demoni - gorgo - ) tulee tänne meidän turvalliseen ja karitsan määkimisen herttaiseen maailmaan pahuuksia tekemään. Tuon pahan muukalaisen olemassaoloon muut eivät usko. Jännite tulee tästä kun päähenkilöt - sankarit - tajuavat pelkäävänsä henkensä edestä, että tuo paha on totta, se ei ole painajaista, se todella tapahtuu. Muut pitävät sitä hölynpölynä, taikauskona, akkojen juttuna, urbaanilegendana tai leirinuotioviihdykkeenä.

Mutta ettei

a) = loppuratkaisu ole itsestään selvää tahi

b) = elokuvan jatko-osia ei voi tehdä jos kaikki hyvät sankarit kuolevat , jokin auktoriteetti kuten poliisi tai lääkäri tutkii asiaan vaikkei aluksi siihen usko. Eikä usko sittenkään ja on aivan ymmällään. Hän ottaa yhteyttä alan eksentrisiin ekspertteihin: ammattinaan metafyysikko, professori, egyptologi, mestarietsivä jne á la Van Helsing, Sherlock Holmes joilla on kummia tapoja. Jotka yleensä toimivat.

Frankenstein on kiinnostava siksikin, että siinä pahana on paroni, anatomi Frankenstein itse, joka kyllä nuorena poikasena otti vastaan kaiken tiedon, mutta hän meni opettajansa ohitse, hän ylitti tämän reippaasti.

Mutta kun pahan saa aina elokuvissa ja kirjoissa kloonattua t herätettyä henkiin, miten on hyvin sankareiden laita?

*

Rakkaustarina - jopas jotakin!

Päähenkilöt vihaavat ja sitten rakastavat ylenpalttisella kiihkeydellä välillä toisiaan ja välillä ajoitus mättää. Tämä toimii niin ettei kirjan ääressä aivan tylsisty. Ensin eivät voi sietää toisiaan - sitten eivät voi elää ilman.

= > Kuuntele vaikka Erasure: Love to hate you, U2: With or without you.

Kyse on selkeästi naisille suunnatusta romantiikasta ja yleisestikin viihteestä. Todellisuudesta päässeen pakoon kirjoihin tai toisaalta kirjan kannen voi sulkea. Alkuperäiset Kaunotar ja Hirviö -tarinat koskettavat metamorfoosin vuoksi: sadussa kaunis nainen rakastuu lopulta hirviöön, koska tämä on hyvä. Mutta miksi hirviön pitäisi ollakin pelkästään hyvä? Tai miespuolinen kiusaaja??

*

Aivan päätön rakkaustarina - Sleepy Hollow

Itä ja länsi olivat vastakkain niin selkeästi fallos-symbooliensa varjossa ja kilpaa heidän

hirveimpiä "keksintöjänsä" alettiin "kokeilla" viattomiin siviileihin, naisiin, eläimiin ja lapsiin, järjettömissä atomipommeissa.

*

Vampyyri morsiamineen teloitetaan

- miltei suorassa lähetyksessä

Englanninkielisessä Mark Sanbornen kirjoittamassa kirjassa Romania vuodelta 1996 kerrotaan sekä oikean Draculan sekä Ceaucescun vaiheista. Tyranni Ceaucescu otti mallia totaaliseen hirmuvaltaansa mm Mao Tsetungista, hän tunsi olevansa faarao, siis jumalan kaltainen valtias. Eipä yhtään suuruudenhullua touhua. Ceaucescun lapsuuskin oli silkkaa gotiikkaa, kuin suoraan Dickensin pienien harmaiden [aivo]solujen aromipesästä: isänsä löi ja ryyppäsi, ja teki kaikkea pahaa.

Kuuluisa puhe balkongilla alkoi sillä, ettei mikki toiminut. Tämähän on selkeä vallan fallossymboli, mitä tehdä sellaisella puhujalla jota ei kuule, joka puhuu kuin hiiri jne. Kansa näki: kas tässä on paskanpuhuja ja riistäjä, mies, jolla mikään ei toimi; kuten Hitlerillä jolla oli kalsongeissaan se natsisaksan ainoa työtön. Kun Hitler, Mussolini ja Stalin pystyivät piiloutumaan merkkiensä, symboliensa ja univormunsa taakse ei C:llä ollut mitään. Hän yritti olla kuten kansalainen, siis arkiasussa - ei mitään tunnistettavaa univormua.

Mutta takaisin Romanian pariin. C:n poika Nicu esitellään "sosialismin playboyksi". Mikä on ajatuksena korni - miksi nämä kansan johtajat perheineen olivat muuta kuin tavallisia ihmisiä, oikeita kansalaisia, oliko se vain bluffia? Miten sosialistisessa maassa voi olla ökyrikas sosialistinen playboy?

C:t teloitetaan 25.12.1989. Uusi, vapaa vuosikymmen voi alkaa riemunkiljahdusten, roomalaisten kynttilöiden, fanfaarien ja kissanpierujen myötä. Se tosin alkoi verellä.

Bram Stoker kirjoittikin Draculassa, että veri on elämää. Mutta syökö vallankumous lapsensa kuten ajan kulumisen symboli Kronos aka Saturnus - kannibaali joka syö poikansa? Aika kuluu, juoksee, ja viikate sen kulkua vauhdittaa... Tämä vallankumous, mielestäni, söi sen verenhimoiset adoptiovanhemmat - siis C:t. Kansa ei jaksa valhetta pitkään. Ei nälkäisenä eikä ilman sananvapautta.

Dracula on kirjan ja muiden lähteitteni mukaan ristiriitainen henkilö - kuten C:kin. C.tä ei saanut arvostella vaan hän oli aina ainoana oikeassa. Dracula on kuten karnevaalihahmo -

toisaalta kansallissankari. Kirjan sivuilla kansa kävelee vapautumisen jälkeen, noin vuonna 1990 banderollista kommunismin symboli = fasismin symboli, eli sirppi & vasara on yhtä pahasta kuin hakaristi.

* pikakäännös englannista ja mukailu kirjailijan, " tarkat lainaukset sitaateissa " *

*

Seksapiiliä ja lautalla matkustavia ihmissusia

Kuitenkin kaikista pitkäikäisin elämänkumppani tuolta kirjarintamalta on Juri Rytheun lyyrisen surullinen ja hyytävä Ihmissusi, joka kertoo siperialaisesta ihmissusimyytistä. Se on jalustalle nostettua kirjallisuutta, muttei siitä tarvitse peljästyä - ei se tylsää ole.

*

Monen monta Sodoman päivää

Evil Deadia ei kovin halvalla saa, mutta kannattaa sijoittaa. Vuoden upeimmat elokuvat jotka elokuvateatterissa näin olivat juuri Evil Dead ja Sodoman 120 päivää.

Elokuva-arkisto on aarrearkku, kun siellä luukulla kysyy saisinko yhden lipun SALOON, niin sinua ei passiteta linja-autoasemalle eikä huurujen huoneelle, vaan näet Pasolinin Sodoman 120 päivää ( Salò o le 120 giornate di Sodoma, 1976). Kuinka groteskia on elämä; Sodoman 120 päivää DVD:n kannessa kerrotaan, muistaakseni viimeisessä lauseessa kuinka elokuvan valmistumisen jälkeen ohjaaja, viimeinen vimmattu renessanssinero Pasolini murhataan raa´alla tavalla.

Tässä postmodernin määrittelemässä "todellisuudessa" ei voi olla huomaamatta teoksen merkitystä - esimerkiksi Cradle of Filth orkesterin videolla, joka on kuin Sodoman 120 päivän nykyaikana: olemme likaisessa, kenties linnassa, jossa nöyryytetään nuoria ihmisiä, ja vokalisti Dani toimii pahimpana sadistina - hän kuvaa kaiken digitaaliseen videokameraansa. Myös jossain vaiheessa tuorein H & M -vaateketjun mustavalkoinen tv-mainos toimi samoin: emme nähneet aluksi mitä mainostettiin, kuka mainosti, tai miksi, mutta mainoksesta tuli houkuttelevia pikku trailereita, pirstaleita - kauhuromantiikkaan kuuluu että detaljeista muodostuu houkutteleva kokonaisuus - joissa jotain pahaa tapahtui linnassa. Minä itse kokosin ne päässäni Sodomaksi. Vaikka lopputuloksena ainoa irstaus olisi vain ahneus ostaa lisää halpoja & mauttomia vaatteita, niin jotain häiritsevää ja degeneroitunutta mainoksessa oli. Ehkä olemme vain kateellisia kun meillä ei ole linnaa... Tai mitä minä puhun - minullahan on linna. Itse asiassa jokaisella naisella pitäisi olla linna.

Mutta linnan pitäminen tulee kalliiksi, huokaan.

Pitäisiköhän minun vuokrata oikea siipeni tuolle kyselijälle? Kyllä, kyllä, hän on hämmästyttävän kaunis Jörö-Jukan lailla. Työnarkomaanina hän ei ole varmaankaan ehtinyt katsoa peilikuvaansa, jossa ei mitään vikaa löytyisi pesemisen ja höyryttämisen ja kuorinnan ja kosteuttamisen jälkeen. Nauroin ääneen - tapahtuma sopisi Sillä silmällä sarjaan jossa jyhkeistä homssantuu heteromiehistä muokattiin trendikkäitä metroseksuaaleja. Ja minä veisin tuollaisen Paroni Frankensteinin sinne!

Pyörittelin hänen onnetonta lappustaan kädessäni kuin Faust konsanaan.

Pakotan itseni Remingtonin ääreen.

*

Avaan sarjakuvan tekijä Maxin albumin Lykantropunk. Goottilainen öinen maisema näkyy kuvatekstin:

" KYLMÄ AAMU SARASTAA KAUHUJEN SAARELLA..." Näemme kohtsillään sortuvan goottilaisen rähjän linnan, jonka juurella herrat Burke ja Hare traijaavat ruumista.

= > Hae Ambrose Biercen määritelmä sanalle "kuolema" Saatanan sanakirjastaan. Liittyy yllä olevaan riviin perin täydellisesti; katso myös Mel Brooksin Young Frankenstein.

Tämä on ikävä kyllä sittemmin seksistinen sarjis jossa suuren johtajanpöydän äärellä istuva aggressiivinen punk- ja goottimuotiin puettu pomo siis "isäntä"

[= aurinkolasit, ristikorvakoru, nahkatakki, musta piikkitukka ]

lyö siinä pöydällä hänen ympärillään palvelevaa ja palvovaa persoonatonta naistaan. Anteeksi, tyttöään. Täysin syyttä, tietysti. Mistä tämä naisviha tulee kysyn kuten Barbara Steele? Taas miehiltä miehille - kuinka tylsää. Tämä pallopää tekee ääneen listaa ketä kaikkia hirviöitä ja pahiksia on onnistunut jo itselleen ostamaan. Vain Drakula, aivan k-kirjaimella kirjoitettu, puuttuu, tuo " joka takertuu vanhoihin metodeihin, iänikuisiin veririitteihin ja muuhun goottilaiseen roskaan. " D on eliminoitava ja vain sankari Peter Pank sen voi tehdä. Burke ja Hare raahaavat Pankin ruumiin huoneeseen. Pankilla on niittivyö, punamusta leopardipaita, aurinkolasit ja keesi [=irokeesi, irokeesikampaus ]

Huvittavaa, vaikka yritetään tehdä alakulttuurin sisällä kyseisestä alakulttuurista kertovaa anarkistista sarjakuvaa on kuvissa ensimmäisinä näkyvät naiset bimboja bikineissä. Ikävä kyllä. Mitä anarkiaa tämä on? Silkkaa kapitalistista valtavirtaa.. Ainoa kerta kun nauroin oli ohjelmoinnissa käytetty tunnussana:

" Vau, tää Crampsien levy on makee! "

*

Eläimellistä ryhmätekstiä ja ikäviä puheluita...

Jos 70-luvun se juttu kauhuelokuvissa oli korostettu venus eli kahden lesbovampyyrin hidas ja tarkasti valotettu kohtaaminen pylvässängyllä kun historialliset puvut heitetään nurkkaan á la Vampire lovers, niin 80-luvulla se oli kolmen ihmissuden ryhmäseksiä: tässäkin kaksi naarasta ja yksi koiras ärjyvät, antavat karvan ja kynsiensä kasvaa ja harrastavat kaikki yhdessä eläimellistä seksiä ´a la Howling II: Stirba the werewolf bitch. Mitä se oli 90-luvulla? Kun alaikäinen bimbo kirkui puhelimeen [ johon hänen vain[o]ajansa soitti - saman talon sisältä! ] ja jostain syystä oli vähissä pukeissa á la Scream; - samalla kun henkiin herätettiin henkiin ja nostettiin naftaliinista vanhat kauhuklassikot Dracula, Frankenstein, Oopperan kummitus ja Tohtori Jekyll & Mister Hyde.

Entä 00-luvulla? Kauhun, nimenomaan kiinnostavan kauhun, piti olla jotain uutta kuten Others, Ginger Snaps, Jeepers Creepers ja Ringu - se alkuperäinen japanilainen Ringu, joka aloitti sarjan jossa japanilaista kauhua tehtiin uusiksi amerikkalaisesti eli vesittäen.

Samalla siitä tuli pikselihumppaa: pelkkien erikoistehosteiden ja kikkailuiden ilotulitusta ja puuduttavaa pikakuvien rynnäkkökivääritulitusta: Van Helsing, Herrasmiesliiga, Alien versus Predator - kaikkia näitä yhdisti, että samaan elokuvaan piti tuputtaa useampi hirviö. Tähän väliin ilmoitan, että suomeksi on ilmestynyt kaksi eri Herrasmiesliiga -nimistä taidepläjäystä, toinen on The League of Gentlemeen eli sarjakuva ja sen pohjalta tehty elokuva, johon on ympätty koko viktoriaaninen kauhu, sen loistavimmat rikolliset mielet.

Sekä The League of Extraordinary Gentlemen joka on nelosella nähty tv-sarja joka on joko mustaa tai absurdia komediaa. Aikamoisen groteskia kyllä, ja splatteria lähentyen.

Underworld
issä vastakkain olivat vampyyrit ja ihmissudet - enää ihminen ei ollut ainoa jota pitää pelätä - jotta oma sukunsa ja lajinsa säilyisi... Samalla se on myös hullu tiedemies -filmi.

Vampyyrit asuivat upeassa linjassa nautiskellen yläluokan eduistaan kauniiden jumalaisen, kristallikruunujen ja lukutuolien täyttämänä loisteliaassa miljöössä, kun taas ihmissudet asuivat viemäreissä maan alla muristen ja rähjäisesti pukeutuen, ja toistensa kanssa machosti ja typerästi taistellen nyrkkeilyotteluissa. Tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnallinen elokuva jossa ihmissudet ovat sorretun proletariaatin ja orjien symboli ja vampyyrit ovat post-ceacescuja uusrikkaita, symbolisestikin verenimijöitä jotka kuppaavat työtä tekevän kansan verellä.. Koska ennen vanhaan ihmissudet toimivat vampyyrin orjina. Nyt on taiston aika! Kauniin sininen goottilainen elokuva on sekoitus Matrixia ja vanhan kauhukunnan perusteoksia: vamppi- ja immeissussarifilmejä. Se ei ole oikean elokuvan rytminen, vaan kuten peliä jossa jo ihan alussa - aivan liikaa ja turhaan - ammutaan järeillä aseilla metroasemaa turhaa tuhoten. Pääosassa on taisteleva naisvampyyri, vihdoinkin. Hänestä tuonnempana lisää. Alussa yhtä pääroolia näyttelee näkyvästi myös kenties sponssari eli Bacardin upea logo, jossa kellistelee tietystikin lepakko. Tätä en suinkaan kirjoita oma assyyrialainen ojassa.

Vamppien kuolleista noussutta maagista lommoposkista esi-isää esittää todella pelottavasti - yllätys yllätys Bill Nighy joka on muuten tuttu tollon hömpän rooleistaan brittisarjoissa ja elävissä kuvissa, hän tuntuu aina olevan pihalla tai ainakin helposti huijattavissa haihtuvahiuksisena ja huonoryhtisenä. Mutta tässä hän on kaiken a ja o.

*

Uusi kauhuelokuva ja dvd-aika

Osa näistä erinomaisista moderneista kauhuelokuvista ei koskaan tullut rakkaassa kotomaassamme kuun valoon elikkä elokuvateatteriin, kuten Shadow of the Vampire, Jeepers Creepers ja Ginger Snaps.

Niitä oli siis metsästettävä video ja dvd-muodoissa. Osa niistä päätyikin aika helposti Anttilan alekoriin sekä Pohjois-Ruotsin markkinoille, myöskin kohtuullisella hintalapulla varustettuna. Mutta oliko enää hauskaa kun näitä ja varsinkin vanhoja kauhupläjäyksiä sai kuka tahansa tilata yhdellä napin painauksella netistä? Kun ennen piti pitkäääääääääään metsästää että löysi edes kihnuisen, leikatun videoversion. Yht´äkkiä kauhu ei ollutkaan vaan oman arvonsa tuntevan vaativan yleisön oma sisäpiirin juttu, vaan kaikille avointa kauppaa.

Cabin Fever ja Ihmisjahti kumpikin ovat kiinnostavia nykypäivän muunnelmia jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt -teemasta, ne nojaavat selkeästi Evil Deadin lanseeraamaan kieleen, ja samalla, haastavasti luovat uutta. Ihmisjahti esittää naispuolisen päähenkilön Eliza Dushku joka on näytellyt pahaa tyttöä Buffy vampyyrintappaja -sarjassa sekä hyvistä sarjassa Pelastaja. Vaikka kumpikin on nuoren yleisön ja nuorten näyttelijöiden elokuva niin ne eroavat teinisläshereistä ja niiden parodioista joissa nainen on bimbo joka vain kirkuu ja strippaa. Kummassakin elokuvassa mennään metsään, pois sivilisaatioista, ja katso, alkaa tapahtua. Ihmisjahti luottaa siihen, kuin varsinkin nyt eritoten pinnallisena aikana jolloin ihminen saa plastiikkakirurgian kautta minkä tahansa muodon, niin pelätään mutantteja. Aivan, elokuvan takapajulaan eksytään ja jiihaa siellä rynnivät epämuodostuneet, insestiset kannibaalit ilosta kirkuen. Me kun olemme tottuneet sliipattuihin urbaaneihin snobeihin kannibaaleihin kuten Amerikan Psykon Bateman ja Hannibal Lecter ihonkuorinta-aineineen, käyntikortteine, sinfonioineen, shampanjavispilöineen, tryffeleineen, erinomaisine viineineen ja gourmet-annoksineen, niin elokuvan törkyisyys, mädäntynyt liha, kärpäset, maalattiat ja takapajuisuus inhottaa, ja pelottaa jo sinänsä. Muistatuttaa jostain taantumasta, rappiosta, metsäläisyydestä tai "vuoristolaisista"... Muuttumisleikeistä on muuttunut totisinta totta botox -pistoksineen ja ihon kiristyksineen, koska vihdoinkin rumasta tai mitättömän näköisestä saa rahalla & vaivalla trendikkään keskivertokuluttajan joka täyttää oikeat mitat, samoin vanhasta saa nuoren, tai ainakin rypyttömän, ja kaljusta tuuheapäisen. Jopa vainajat sarjassa Mullan alla laitetaan näyttämään parhaimmiltaan viimeisessä show´ssaan.

Ihmisjahti on paljolti velkaa Syvä joki elokuvalle, josta elokuvan sisällä puhutaankin, ja mauttoman humoristisesti elokuvan juliste on seinällä. Mitä muuten tapahtui minun originaalille Syvä joki julisteelleni? Voisitteko palauttaa sen, pliis?

Syrjäseutujen läpitunkemattomista metsistä liikkuu [urbaani]legendoja ja kauhutarinoita kannibaaleista mutanteista, elokuvassa Ihmisjahti annetaan ymmärtää kuinka sisäsiittoisuus aiheuttaa geneettistä mutaatiota, psykooseja ja luonnottomat voimat.

" Huonon elintason alueella

syntyy kaikenlaisia apokalyptisiä kultteja "

elokuvassa painotetaan. Katsahdin tahtomattomani ulos suuresta ikkunasta, sitten ovelle.

Salaiset kansiot
sarjassa eräässä jaksossa tutustutaan sukurutsaiseen mutanttiperheeseen jonka ulkonäkö ja tavat kammottavat nykykatsojaakin. Eräässä toisessa sarjan jaksossa olemme friikkisirkuksessa, joka esittelee eriskummallisia ihmisiä nimen omaan ihmisinä, ja murhaaja on veljensä kropasta välillä irtautuva epämuodostuma joka kliituaa kontata omille teilleen. Voiko antaa ilmi rikollista, kaksoisveljeään joka on samalla osa omaa kehoaan?

Miksi muuten on etten enää koskaan näe rattaissa tai vaunuissa kehitysvammaista lasta?

Naurahdin, aivan kuin oikeustoimikelpoinen kirjailija voisi keskustella potentiaalisen lukijan kanssa edes monologissaan vaikkei se vaginasta tulisikaan; eikö nykyään kirja ole viesti ja tarkoitettu pelkästään kustannustoimittajalta kriitikolle? Minä pidän, jostain syystä, vanhan ajan kirjallisuudesta, jossa kirjailija kirjoittaa lukijalle, jonka kanssa kommunikoi, joskus tuhansien vuosien ajan, viiveellä. Tai vaikka diktaattorin käskyn teloittamasta kirjoittajan kuolemasta on vasta kymmeniä vuosia lukija morsettaa hänelle ajan ja haudan tuolle puolen, kirjansa kädessään, se elää...

Cabin Fever
kuvaa lähinnä kuinka virus voi saastuttaa ihmisen. Se on näpsäkkä Evil Deadin uudelleen sovittaminen realismiin. Suosittelen alekorista VHS:nä alle kahden punnan tai alle neljän euron hinnalla sopiviksi löydöiksi. Sen sijaan Ginger Snaps ja Jeepers Creepers suosittlen DVD:nä ja alle kymmenellä eurolla tai alle sadalla kruunulla. Näillä hinnoilla [ja valuutoilla ] olen kyseiset tuotteet hankkinut. Ringun olisin halunnut DVD:nä, mutta löysin sen VHS-kasettina ja hintaan 29 kruunua eli alle kolme euroa.

Illalla televisiosta tulee Syvä joki.

*

Verisirkkelisirkusta ja metamorfooseja - kissa vieköön

Ginger snaps
on jo nimensäkin perusteella mojova, tarttuva elokuva. Aina meitä erikoisia/uniikkeja/gootteja/ihmissusia sorretaan. Metamorfoosi. Teinit ja seksi ja siitä väistämättä seuraava verisirkkelisirkus. Tytöstä naiseksi kasvamisen Bimbamericassa kasvamisen sietämätön tylyys. Goottia on hyvin svengaava, nihilistinen nuorisokulttuuri sekä folkloren ihmissudet, jotka kohtaavat nykypäivän. Goottia on koti, jossa kynttilät palavat, turva jonne paeta pahaa maailmaa mm cheerleadereita.

Kissa vieköön kyllä sull on…..

eli alkuperäiseltä nimeltään Jeepers Creepers on moderni kauhuelokuva.

Itse Clive Barker kehuu elokuvan DVD:n kannessa sen olevan pelottavin aikoihin. Rainan nimi tullee suoraan samannimisestä schlaagerin renkutuksesta jonka suomeksi on esittänyt absurdisti kiekaisten avantgardetaiteilija M. A. Numminen - baarien mies.

Ohjaaja hiilaa surutta yhteen Evil Deadin lanseeraamaa nuorisojoukkoa [tai sisarusparvea] jossa nuoret-ajavat-autolla-keskellä-ei-mitään kohti Teksasissa mahdollisesti riehunutta moottorisahamurhaajaa [ alkuperäinen Texas Chainsaw Massacre ]. Kyse ei tietenkään ole kopioinnista, sen verran omia kolumbialaisia jauhoja on pussissa, vaan jos tätä genreä pitää pilkkoa karsinoihin adjektiivejä sen pahemmin käyttämättä ja vain kertomalla veriveljien ja sielun siskojen elokuvista, niin tarina on sitten näin. Kauhupläjäys on siis myös kunnianosoitus vanhoille kauhuelokuville joissa savikiekot soi ja veri pärskyy, räiskyy ja pulputtaa! Ja vanhoilla hirviö-/kauhuelokuvilla en tarkoita Jasoneita eikä Krüegereitä, [ 80-luvun populäärejä kauhuja kuten Friday the 13th ja Nightmare on Elm Street ] kuten ohjaajakin kommentoi visusti, vaan paljon kauemmas.

Goottia on luolaverkosto, talo jossa mahdollinen hirviö riehuu. Onko?

Mikä hirviössä pelottaa? Kun sitä ei näy, mutta aistii, tuntee, kuulee. Sitten näkee, kirkuu.

Kinastelevat amerikkalaiset sisarukset, tyttö ja poika, ajavat jostain syystä autolla lomalle koulusta kotiin autiota Amerikan raittia pitkin, hyvin realistisesti kuvattuina. Jos päähenkilöt olisivat aikuisia kolmikymppisiä kriiseissään, niin pitkä kuuma automatka muuttuisi joksikin muuksi kuin kiinnostavaksi kauhuksi. Mutta näin nuorilla ihmisillä kriisejä, vastoinkäymisiä, identiteettiä, itsenäisyyttä ja ongelmia ei sen kummemmin ole, mitä nyt kasa likapyykkiä ja sydänsuruja. Vihreä Wunderbaum hajustekuusi roikkuu peilistä, mutta onneksi emme näe karvanoppia. Vastaantulijoita ei ole, ja halvalla ja mielenkiintoisella tavalla on toteutettu kertomuksen alku, jossa sisarukset keskustelevat keskenään ja muistavat mitä kauheuksia on tapahtunut 150 kilometrin päässä: ihmisen päätä ei löytynyt.

Kunnes kummallisen oloinen ja muotoinen, kenties viritetty, aina vain kiihtyvä, iso auton rumilus, joka näyttää ruostuneelta armeijan ylijäämältä, jonka etupuskurin pilarit muistuttavat hampaita, varsinkin kun osa pinnoista puuttuu. Ohjaamon sisälle ei näe, ja tuo kuorma-auton puolikas yrittää ajaa sankariemme perään, kaistaa heidät pois tieltä. Nuoret pelkäävät tosissaan. Kyse ei ole pilasta eikä kilvoittelusta, vaan heidät yritetään saada hengiltä. Lopulta hirviöauto kaasuttaa pois. Hengityksen tasaannuttua nuoret näkevät ainoan talon rähjän kymmenien kilometrien taipaleella, sen ikkunat ovat laudoitetut, ja pihalla on tuo hirviöauto! Ja sen kuski, jotenkin kummallisesti likaiseen, tummaan nahkaan pukeutuneena, jonka kasvoja ei kunnolla näe työntää pihalla olevaan suureen putkeen tai kuiluun jotain valkoiseen lakanaan käärittyä pakettia, jossa on punaisia roiskeita. Onko tuo paketti joskus ollut ihminen? Mitä tehdä? Paeta paikalta, jotta oma terveys säilyy? Katsoa ja tyydyttää uteliaisuutta ja osallistua ns. pelkokertoimeen, kuinka pitkälle uskaltaa mennä? Löytyykö sieltä jotain ällöä?

Päästyään pakenemaan nämä kaksi nuorta joutuvat hammer-maiseen tilanteeseen: tupsahtamalla sisälle periamerikkalaiseen syrjäseudun kodikkaaseen daineriin, keskelle heitä kummallisesti tuijottavia paikallisia*. Tilanne on tuttu myös Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa -elokuvasta.

** Kuten Hammer yhtiön elokuvissa on kylän keskipisteessä se lämminhenkinen taverna, jossa positiivi soi, olut kuohuaa ja katosta roikkuu valkosipulilettejä, mutta paikalliset eivät halua

** auttaa. Ovatko he kaikki imbesillejä? Sisäsiittoisia? Hirviöitä? Paikalliset eivät halua sanoa ääneen, että jokin on vialla, että jokin hirviö vaanii paikkakunnalla. Jos siihen hirviöön ei kiinnitä huomiota niin se ei käy kimppuun, varsinkin kun osaa suojella itseään. Mutta ovatko nämä ihmiset sadistien, sarjamurhaajien, kannibaalien, ihmisen ihon ompelijoiden jne. sukulaisia? Itsekin häiriintyneitä? Joita pitää varoa? Onko paikallinen poliisikin yksi heistä?

Onneksi Jeepers Creepers vie kauhunsa uusille urille, jolla tietenkin täytyy olla pohjanaan 1980-luvun legendaariset ja räävittömät kulttiteokset kuten Evil Dead ja Teksasin moottorisahamurhat, mutta myös paljon vanhempi, selvittämätön kauhu, painajaiset ja urbaanit legendat.

Myös kotimaassa osataan: milteipä ainoa suomalainen kauhuelokuva tai musta kauhukomedia

Olli Suonion Kuutamosonaatti esitti 1980-luvulla maaseudun samassa insestisessä pimeässä, pelottavassa valossa, jossa kaupunkilaisen siis ns. sivistyneen ihmisen sietää varoa. Päähenkilö on bimbo räksyttävine pikkukoirineen, joka jonkin skandaalin vuoksi on joutunut jättämään malliglamourinsa Milanoon ja menee pakkasen värjäämään graafiseen, hyytävän pelottavaan ja kauniiseen syrjäseutuun pakolaiseksi, jotta häly ja lööppien käry laantuisi. Alastonta bimboa tirkistellään milteipä päivialasalmi -maisella, groteskilla tavalla aivan puuduksiin asti. Eikä se saa edes säilykeruokatölkkiä auki.

Mukana on hammer -maisesti meheviä luonnerooleja kuten lupsakka kauppias joka on tuttu myös Mollbergin Siunatusta hulluudesta. Mukana on myös eräs maamme upeimpia näyttelijöitä eli äitee Soli Labbart, kuuta ulvova muriseva poika Mikko Kivinen, ja toinen peräkammarin poika tirkistelevä, elokuvan "sankarittaresta" valokuvia räpsivä, itseänsä konepellin päällä paljasteleva [ repliikkinään: silivu-plee ] , Hai -saappaissa, ensin potkurilla, sitten traktorilla [ jossa lumiketjut ] takaa ajava pelottava kummajainen, joka aikoo tehdä pikkukoirasta rukkaset.

Lappilaisen sanomalehden Pohjolan Sanomien viikkoliitteessä esiteltiin toissa vuonna juuri Soli Labbart että kuinka hänen lahjansa ovat menneet hukkaan, koska maassamme ei ole tehty tämän enemmän kauhu- t fantasiaelokuvia.

Nelosen esittämän räävittömän komediasarjan Herrasmiesliigan vakiosanontoja oli "local" siis "paikallinen", en tiedä mitä heillä tekijöillä oli Brittein saaren syrjäseutujen pikkukyliä vastaan, ovatkohan sieltä kotoisin, tai onkohan heille naurettu siellä kun ovat yrittäneet selviytyä, saamme nähdä. Varsin herkullisesti he muistelevat oikeita brittiläisiä paikkakuntia joissa on tullut reissattua ja jossa meininki on ollut kuten käsikirjoituksessa.. Ettei mikään vain ole muuta kuin paikallista. Tässäkin tehdään huumoria ja luodaan pelkoja sisäsiittoisuudesta ja kannibalismista.

** Yötä mustempi kauhukomedia Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa on John Landisin ohjaama kulttiteos vuodelta 1980. Tässä filkassa se juttu verrattuna muihin oli

miehen - VIHDOINKIN - alaston vartalo, jota näytettiin sopivin väliajoin, juoksemassa karkuun bennyhill -mäisesti, mutta strategisista paikoista strategisimmat pysyivät piilossa kuin pyy povessa - oli kyseessä sankari miehenä ja myöskin ihmissudeksi muuttuneena. Mutta pakara -fetisismistä saimme nauttia.

Tässäkin kaksi reppuselkäistä kaverusta lompsii Englannin maaseudulla ja menee pubin lämpöön. Heitäkin tuijotellaan - outoja kun ovat. Mutta tilanne palautuu, puheensorina alkaa virrata kilpaa Guinnessin kanssa. Kunnes toinen kaveruksista kysyy miksi seinään on piirretty pentagrammi. Sehän on suden merkki. Pubissa heittää tikkaa mm heppu joka myöhemmin näytteli From Hellissä vastenmielistä roistopomoa puukkoineen, sekä dramatisoidussa dokumentissa The Birth of Frankenstein Mary Shelley ´ssa Frankensteinin luomaa hirviötä. Rik Mayall pelaa shakkia - tuttu mm räyhäkkäistä tollokomediasarjoista Älypäät, Bottom.

Landis käyttää muutenkin susiteemaa sutjakkaasti, Blue moon soi, tuotantoyhtiön nimin on jotensakin Lycanthrope ( = > An American Werewolf in London © Lycanthrope Films Universal, lykantropian voisi kääntää sairaudeksi jossa homo sapiens tuntee olevansa ihmissusi… ) kaverukset matkaavat lampaiden kanssa, ja kun sankarille on ennustettu että illalla, täyden kuun loisteessa hänestä tullee ihmissusi niin tätä odotusta värittää CCR:n ralli jossa lauletaan I see bad moon risin` - eli paha, paha kuu nousee..

*

Kauhu ja koko groteski gotiikka alkoi tympiä ja suljin näyttöpäätteeni. Huomaisin, että Remingtonin päälle alkoi kasvaa kaunista pitsimäistä hometta. Voikohan sitä keittää?

*

Laitoin tv:n päälle kun en jaksanut kävellä kirjahyllylle. Ja mitä näenkään? Salamointi valaisee goottilaisista ikkunoista räyhäkkäästi rähjäistä linnaa, sen hämähäkinverkkoja ja tylsistyneen näköisiä haarniskoita, pimeys ulvoo, eikun tuuli ulvoo. Ja vihreä hirviö ajaa takaa piirroshahmoja, nuorisojoukkoa ja hölmöä koiraa. Hirviöltä nostetaan naamari pois - se olikin asunnonvälittäjä. Kyseessä olikin Scooby Doo Zombiesaarella. Aikoinaan se oli modernimpi versio amerikkalaisesta Viisikosta. Vaikka kauhu ja gotiikka on kautta aikojen vähäteltyä, niin siihen kyllä törmäsi joka nurkasta. Oliko se –

Kauhukakaroita ja ---

Huomasin, että väitöskirjastani puuttui kokonaan Lapset ja kauhu -osuus. Voi pärkele, lisää puolitoista vuotta työtä ja taustojen kaivuuta. Okei, aloitetaan. Aluksi lapsia huijataan valehdellen hammaskeijulla, enkeleillä, helvetillä, näkillä, taivaalla, tontuilla, jumalalla ja joulupukilla, joilla kaikilla on tarkoituksensa pitää tuhma lapsi kurissa, ja osiltaan myös hengissä ettei esim. hukkuisi. Lapsille valehdellaan, jotta arki olisi helpompaa kestää. Jottei tarvitsisi selitellä. Lapsi nielee kaiken. Mitä tapahtuu kun lapsi huomaa, että kaikki on valhetta? Onko aluksi nolostunut, että on antanut huijata kaikki nämä vuodet? Kuinka lapsille annetaan tämä upea fantasiamaailma satuineen ja loruineen, ja sitten vedetään itämainen, lentävä matto alta? Eri-ikäisille lapsille tarkoitettu tietokirjallisuus folkloren ja mytologisista hirviöistä on mielenkiintoista luettavaa. Samalla seniili tutiseva paavi jolla jostain syystä on valta päättää mm abortin oikeudesta - vaikkei takuulla koskaan ole ollut raskaana tai raiskattu - on huolissaan, että opettaako Harry Potter lapset huonoille teille eli noituuden pariin, eikä ole huolissaan ollenkaan omien katolisten pedofiilipappiensa käytöksestä. Ei, minulla ei ollut aikaa kirjoittaa, joten deletoin osuuden pois.

*

"Mutta hänen ruumiinlämpönsä ei laske"

Mihin on kaikki veri mennyt?

[voi laulaa Where have all the flowers gone -sävelen kera eli ei - väitöskirjani lukijoilla ei ole huumorintajua, tuskinpa he ovat edes hengissä tai olemassa. Ihmisiä he eivät kuitenkaan ole. ]

John Landisin ohjaamassa kauhukomediassa Bloody Marie - viettelevä vampyyri svengaa letkeän veikeä tunnelmamusiikki - mm Frank Sinatraa ja mustaa magiaa - sillä päähenkilö vampyyri Marie iskee torahampaansa juuri amerikanitalialaiseen mafiaan - vaikka inhoaakin valkosipulia. Sinatran ja mafian yhdistäminen oli nerokasta - ja eikö Marie ole kuin Taksikuski joka alkaa siivota katuja? Ei.

I got you under my skin
-klassikko kulkee myös landislaisen kaikki liittyy kaikkeen -huumorin [ parempi versio ehdottomasti Ihmissusi Lontoossa bongata ihmissusiviitteitä: biisi Blue moon, Ginsbergin upea runo Ulvonta jne. ] mukana aika ajoin pelottavassa komediassa joka vilisee laiskanlaisesti gägejä. * siitä vain kalastamaan *

Erinomaista oli myös Sam Raimin cameo [ => juuri se jumala joka keksi ja väsäsi Evil Deadin ] teurastamon niljakkaassa kylmähuoneessa.

Poliisit katsovat televisioruutua jossa 50-luvun lopun Hammer studion väri-Dracula [ jumalalainen, jumalaton Christopher Lee ] taistelee arkkivihollistaan van Helsingiä [ aristokraattisen luotettava Peter Cushing] vastaan. Klassisessa kohtauksessa van Helsing äkkää Draculan mahtavalta pöydältä kaksi kynttilänjalkaa, joista hän tekee ristin. Sen nähdessään Dracula ärvistelee ja peittää kasvonsa.

Mutta hänen ruumiinlämpönsä ei laske

Pääroolia Marieta näyttelee erinomainen Anne Parillaud jonka riisuttu, koruton näytteleminen sekä ulkonäkönsä sopii rooliin kuin [k]nalli päähän. Anne näytteli myös Nikitaa, joka on kauhuelokuva siinä mielessä, että se on My fair ladyn toisinto, teemanaan siis naisen persoonallisuuden riistäminen eikä punk-feminismi. Yhtä kaikki Nikita astui nihilistisesti valkokankaalle ja tajuntaan No futurea huokuvissa maihinnousukengissä ja otti ohjat käsiin - normeista välittämättä - ja aloitti 1990-luvun.

*

Romantiikkaa Nikitassa löytyy kyllä - ensin on kiellettyä rakkautta kapinallisen epäprinsessamaisen siis kaduilla pärjäävän päämäärättömän Nikitan ja häntä valtiolle tappajaksi - hyväksi ihmiseksi kouluttavan äreän pukuherrran [ ihana juro Cheky Karo] välillä. Jännitettä luo etteivät he heti ole toistensa kimpussa.

* miksi muuten svetisismi on pahasta ja englanninkieliset sanat ja lauseet kun samat papparaiset jotka niistä vinkuvat viljelevät --

aivan, lapset, latina ja ranska on ylevämpää. *

Mikä pirun sairaala tämä on?

sanoi ylösnoussut vampyyrinpurema vainaja ruumishuoneella.

Tietysti Marie istuu goottilaisen rakennuksen ylväimmällä kohdalla, kivettyneen hirviön selässä, seuraten maailmanmenoa tuolla alhaalla. Sieltä tulee kaunis ja näyttävä ilmalento alas - aivan kuin uudemmassa elokuvassa Underworld. Myös Marie osaa käyttää aseita ja kruisailla autolla - rapiat kymmenen vuotta ennen Underworldin päähenkilöä, naisvampyyri Seleneä. Katsokaa Verenjano, Countess Dracula, Vampire Lovers - vampyyrielokuvien lesbinen lataus 1970-luvulta lähtien - kun kauhu ja väkivalta ei enää riitä järkyttämään/kiinnostamaan katsojaa - on seuraava tabu seksi..

*

Sheridan Le Fenun Carmilla on naisvampyyrikirjallisuuden klassikoita. Harva sitä on lukenut, mutta usea nähnyt valkokankaalla. Mm Hammer studion Vampire Lovers 1970-luvulta kertoo Carmillan, anteeksi Mircallan tarinan. Päätähtenään itseoikeutetusti Ingrid Pitt. Vaikka alkuperäinen Dracula olikin verenimemisen suhteen bi-seksuaali - niin hän ei karsastanut miesten imemistä [ muista kirjoittaa osuus Draculan kirjoittajan Bram Stokerin rakkaudesta karismaattisen maanisen loisteliaaseen näyttelijään Henry Irvingiin ] niin Vampire Lovers´ssa Mircallan [ näppärä anagrammi Carmillasta - eikä kukaan arvaa.. ] himo kohdistuu naisiin, varsinkin nuoriin naisiin. Ja tätä silkkilakanoilla tapahtuvaa aluksi viettelyä ja sitten energianluovutusta kuvataankin tarkasti. Onneksi nykyajan DVD-laitteessa on nappula josta pääsee loikkaamaan seuraavaan kohtaukseen.

*

Kleopatra kylpi aasinmaidossa,

Elisabeth Bathory nuorten naisten...

Kiinnostavampi elokuva sen sijaan on Countess Dracula, jota näyttelee niin ikään Ingrid Pitt. Vaikka kyseessä on oikean historiallisen henkilön, kreivitär Elisabeth Bathoryn tarina. Tämä aatelisnainen keksi kylpeä nuorten naisten veressä huomattuaan palvelijatartansa lyötyään ja tästä verisuihkauksen kasvoilleen saaneensa huomasi, kuinka kasvojen iho nuoreni, muuttui kimmoisaksi. Hyvin paljon tarvittiinkin näitä naisuhreja jotta Elisabeth sai kylpynsä - kauneuden eteen pitää kärsiä. Siinä jää Kleopatra aasinmaitokylpyineen kauas, jumbo-sijoille. Elisabeth Bathory ei siis ollut vampyyri niin kuin Vlad Draculakaan ei ollut vampyyri. Verenhimoisia, häikäilemättömiä ja tunteettoman kylmiä he kyllä olivat.

Oikeassa elämässä Elisabethille tuli surullinen kohtalo: eihän tuota menoa pitkään siedetä ja Elisabeth elävältä haudattiin - tavallaan - vietiin torniin ja muurattiin ainoa ovenreikä kiinni. Yksin. Teljettynä torniin.

*

Älä pelkää - et ole veriryhmääni

tämä vitsi sopi paremmin englanniksi you´re not my type

* Type O Negative*

Totta kai on kyseessä katkeransuloisesta romanssista - upottaako hampaansa vai ei?

- palatakseni takaisin Bloody Marieen:

Miksi Landis näyttää klassisia kauhupätkiä joka puolella elokuvaa? Ehkä siksi, että kaikki tarinat on kerrottu. Vai onko? Landis näyttää uuden elokuvan naisen - joka ei kirkaise eikä jähmety paikoilleen tietämättä miten toimia. Ei, Marie ei ole avuton uhri, kuten naisen tylsä rooli oli ennen muinoin 1990-luvulle asti.

2000-luvulla Uma Thurman näyttää toiminnallisissa pläjäyksissä Kill Bill: Vol. 1 (2003) ja Kill Bill: Vol. 2 (2004) miekalla mallia, mistä Esteri kusee. Tämän Tarantinon ohjaaman kaksiosaisen rainan synopsis: Morsian jonka sulho murhataan h-hetkellä. Kaunotar ja hirviö. Vanhoista rasistisista, seksistisistä lännen filmeistä Tarantino ja Thurman ovat suodattaneet selkeän motiivin, koston. Tarantino näyttää kuinka kaikki tulee idästä, niin hyvä kuin paha. Rauha, hiljentyminen, syventyminen, mutta myös tarvittaessa väkivalta ja miekankäyttö. Thurmanin roolihahmo rainoissa on Morsian, eli The Bride. - Beatrix Kiddo - 'Black Mamba'. Kill Bill: Vol. 1 & Kill Bill: Vol. 2 filmeissä hän toimi käsikirjoittajana Tarantinon kera. Uma on näytellyt Pulp Fictionin lisäksi mm elokuvissa: Henry & June (1990), The Avengers (1998, miespuolista pääosaa näytteli muuten Ralph Fiennes, hyvin haukuttu elokuva ), Kurjat (1998), Gattaca, Dangerous Liaisons (1988), ja Paroni Munchausenin seikkailut (1988).

Nainen voi pelätä, ja naisen pitääkin pelätä ja olla varuillaan, mutta enää hän ei jähmety, vaan toimii, puolustautuu ja puolustaa.

Ehkäpä Landis haluaa muistuttaa näistä erinomaisista kauhun pioneereista ja avantgardisteista

yön lapsista kuinka kauniita elokuvia he tekivätkään!

Vartija katsoo televisioruudusta vanhaa elokuvaa [ joka muistuttaa aika lailla Poen Rue Morguen kadun murhia] eikä ollenkaan valvontamonitoreja - eikä hän näe vaikka elävä kuollut Marien imemä uusvampyyri amerikanitalialainen gansteripomo hiihtää ohi. Kuinka upea länsimaalainen kauhuperinne meillä on ja kuinka se on kaluttu tyhjiin kuin zombie käsivarren [ oman tai toisen ]niin tästä tulikin mieleeni, kuten videolla: Twisted Sister: Be cruel to your scuel. Älkääkä, lapsoset, ottako tästä mallia.

.....ja katsomo, luokka jyrisi suosionosoituksia, rynkytti pulpettejaan vai olinko kuten

tohtori Frank-N-Furter jolle olematon salillinen ihmisiä taputtaa The Rocky Horror Picture Show´n ehtoopuolella - vain hänen unelmissaan, ei kyllä tämä totta oli ja tunsin olevani lääkärinkuopassa opetussalissa kuten van Helsing tai Frankenstein jolle salillinen noviiseja taputtaa vitsin jälkeen ja hakkaa pöytää kunnioittavasti ....

Mutta silti jokainen uusi visionääri haluaa antaa sielunsa ja jättää - ainakin nimensä - ikuiseksi.

Onko mitään muuta tapaa? Katson Girlschool -orkesterin lp-levyn Nightmare at Maple Cross kantta, jossa lukee tuo Bram Stokerin lainaus. Kaunista eksploitaatiota. Siirryn kotiini ja jatkan töitäni - kaikki muu ulkopuolella aloitti vapaa-aikansa. Tai ei, eivät ehkä munan- ja perunanviljelijät.

*

Talo joka tihkui tihkui verta verta vaan

voisi raa´asti kääntää elokuvan The House that dripped Blood. Leffa on tavallaan episodielokuva, jossa tiettyyn syrjässä olevaan taloon tuntuu liittyvän jotain outoa, pahuutta - sen asukkaat kun vaihtuvat tuhkatiheään, ja aina he kuolevat kummallisen tapaturman kautta. Raina on kuivakkaan asiallinen kunnes tulee jopa farssiin kääntyvä episodi jossa yritetään kuvata vampyyrielokuvaa The Curse of the Bloodsuckers, jonka pääosassa vampyyrikreiviä näyttelevä Paul asettuu asumaan taloon ja kuvauspaikalla antaa kuulla kunniansa - kun linnan paperikulissit ovat surkeita, ja oi joi kun vanhaan aikaan oli kaikki paremmin, kun oikeita elokuvia vielä tehtiin: Frankenstein, Phantom of the Opera, Dracula - "tarkoitan Bela Lugosia, en sitä uutta heppua" sanoo jakson kuuluisa nariseva ikääntynyt vampyyrinäyttelijä tarkoittaen tietenkin ironisesti herra Christopher Leetä, joka näyttelee edellisessä jaksossa... Samoin muu rekvisiitta on kökköä, esimerkiksi vampyyrikreivin viitta on liian uusi, ei siis uskottava jne. Paulin mielestä. Hän meneekin tuohtuneena itse hankkimaan kunnon varusteet vanhan tavaran myymälästä, jossa myyjä [ kumma vanha ukko] - innostuu kun Paul näplää mustia kynttilöitä, aikooko herra pitää mustan messun, hienoa. Ei, ei, pelästynyt näyttelijä sanoo, hän on vain näytellyt. Kulahtanut myyjä outoine katseineen laskee mustan kissan pöydälle, ja katti naukaisee. Koko myymälä on hämärän peitossa eikä mustaa kissaa erottanut pimeyden keskeltä ja myyjän mustasta puvusta - vaikka emme hiilikellarissa olleetkaan [ Turhan tiedon ruutu, faktoja ja kalabaliikkia pysähtyneestä kuvasta: kuten kaikissa kunnon hiirenpissalle haisevissa 50-luvun valokuvausoppaissa mainostetaan salamavaloa, jota käyttäessä täydellinen kuva onnistuu jopa mustasta kissasta hiilikellarissa. Mainoksen kissan turkki kiiltää ja silmät katsovat sinuun. ] Missä minä olinkaan? Ja sitten myyjä nostaa esiin vanhan kirstun ja sen sisältä vampyyrinviitan. Eikä se ole tuliterä.

Jaksossa näyttelee myös pitkästä imukkeesta polttava Ingrid Pitt joka oli Hammer filmin johtavia seksikkäitä naisvampyyrejä 70-luvulla, jonka pseudo-skandinaavisen ( alun perin hän on puolalainen, muistaakseni ) pirteässä näyttelemisessä on samankaltainen mutkaton suhtautuminen omaan seksuaalisuuteensa ja kroppaansa kuten nykyajan Sinkkuelämää -sarjan Samanthalla. Mä oon mikä oon.

Onneksi sain kilometrikorvauksia. Hassua - tunsin olevani samanlaisen opettajan roolissa kuin - elokuvien selkeä pahis / kummajainen - Christopher Walken, joka Stephen Kingin romaanin perustuvassa elokuvassa Dead zone luennoi juuri Sleepy Hollowin päättämästä aaveesta, ja juuri näytteli myöhemmin pahiksen roolia Päättömässä ratsunmiehessä miestä jonka meno oli päätöntä. Posketonta suorastaan. Kirjoitin äkkiä esseen nurkkaan muistiinpanoni.

*

Mustia kynttilöitä, saatananpalvontaa ja silkkimekkoja

Twins of Evil
jatkaa tuttua Hammer sarjaa perustuen Sheridan La Fanun tekstiin Carmilla, taas kerran. Tämä 70-luvun vampyyri-, noita- ja kaksoisolento-elokuva paljastaa naisellista paljasta pintaa niin että ihan haukotuttaa, ja tekee mieli tarjota naisnäyttelijöille alvariinsa auringonhattu-uutetta - hehän palelluttavat itsensä! Onneksi naisillekin hetkittäin jotain silmänruokaa: dekadentti kreivi Karnstein joka iskee demoniset silmänsä hihhulin noitienpolttajan Gustav Weilin orpoihin sukulaisiin eli hempukasti pukeutuneisiin kaksoistyttöihin: kilttiin Mariaan ja pahaan Friedaan. Nämä pinnalliset sipsuttajat ovat juuri tulleet Venetsiasta ja siten rakastavat värikkäitä mekkoja ja korkkiruuvikiharoita. Gustav haluaa heidän pukeutuvan yhä surupukuun - kuolleiden vanhempien tähden. Näiden nuorten naisten turmeleminen ja vietteleminen olisi kreiville nautinnollisinta, haastavinta ja nöyryyttävintä kirkon oppeja saarnaavalle Gustaville. Yöllä Frieda salakuuntelee, kun huoltajansa setä Gustav luetteloi kreivi Karnsteinin paheita, tabun rikkomisia ja irstauksia, ja luo - syystäkin - kaihoisan katseen Karnsteinin linnaa kohti. Hän halajaa palajaa sinne.

Ankara Gustav - jota esittää Peter Cushing - tekee kuten kuka tahansa ajan noitien vainoaja: hän metsästää nuoria tyttöjä ja polttaa ne. Sadistinen Gustav ei tietenkään mielestään tee mitään väärin. Kuten Colin Wilson kertoo Ovi tuntemattomaan kirjassaan - erinomainen pakkaus. Samoin Merja Virolaisen kuvaus mm Noitavasarasta ja jne. katso kirja on karua, sadistista kertomaa. Kautta aikojen niin "oppineet" kuin kouluttamattomatkin miehet ovat pelänneet naisen voimaa.

Elokuvan poltetut naiset ovat tietenkin viattomia maalaisia, jotka eivät palvo saatanaa.

Gustav ei puutu sen sijaan kaikkien tietämään kreivi Karnsteinin harjoittamaan saatananpalvontaan, koska ylhäisöllä on keisarin tuki. Sen sijaan Gustav kiduttaa ja murhaa viattomia tyttöjä ja vanhoja hulluja miehiä. Sekä Gustav että Karnstein tuhoavat paikkakunnan naisia, mutta Gustavilla on koko korruptoituneen ja vainoharhaisen kirkon tuki takanaan. Karnsteinillä on valtansa, linnansa ja saatanansa. Valheellinen viettelijä kreivi paljastaa todellisen karvan, siis aika tuuhean rintakehänsä, hänen pikarinsa ovat yksityiskohtaisia koristeluissaan, hiuksensa aistikkaasti kammatut, sormuksiensa suuret jalokivet kiiltävät takkatulen loisteessa ja röyhelöpaitansa hohtavan valkoisia, hän on lyhyesti visertäen kaikkea mitä nuori kokematon tyttö voi toivoa romantiikan nälkäänsä, ja jolla voi samalla uhmata adoptio-vanhempiaan ja ns. miehisiä pullistelevia auktoriteetteja ahdasmielisiä kirkkoa ja kotia. Sanalla sanoen pöyristyttää naapureita.

Alkaa tapahtua. Vuonna 1547 haudattu Mircalla herätetään henkiin, hän puraisee Karnsteiniä, siis omaa lihaansa ja vertansa, ja muuttaa tämän vampyyriksi. Kohtauksessa he telmivät vuoteella ja ajan sensuurin vuoksi joka salli naisen ruumiin näyttelemisen sekä sen tuhoamisen, ja siksipä nyt pitää pitäytyä symbolisissa kuvissa kun kuvataan heteroseksuaalista vampyyrikohtausta.

Minä vihasin vetoisia loukkoja - oli eri asia kirjoittaa niistä kauhuromanttisesti kun joutua asumaan. Paljoa ei tuonut lohtua lukea kuinka tietyt orkideat viihtyivät vetoisissa, vanhoissa taloissa. Minä kirjoitin riivattuna karkea viltti olkapäillä kahdessa pitkässä villatakissa, muutamissa villasukissa, aina välillä puhaltaen sormiini, jotka alkoivat muistuttaa jäisiä soija-nakkoja. Raa raa raaputin steariinia irti Remingtonin nappuloilta.

Tv-sarja Pokka pitää päähenkilön Hyacinthin hyvin käyttäytyvän, luokkatietoisen, energisen pyrkyrin jolle kaiken pitää olla tip top - ja vielä aatelisemmin, pelottaa kuin Tintti sarjakuvan roteva oopperalaulaja Bianca Fastafiore suun avatessaan, naamiaisissa hänelle sopii Boudiccan rooli erinomaisesti: Boudicca oli esifeministi, taistelija ja hän taisteli jopa itse Caesaria vastaan!

Täältä oli saman verran kilometrejä lähimpään pankkiin ja postiin kuin Varsovasta Auschwitzsiin. Yhteen suuntaan.

Kun valkoinen arkki tai tyhjyyttä humiseva näyttöpääte, sieluttomuuteen imaiseva alkoi pelottaa, loin katseen ilmoitustaululle, jossa oli kortti Hohdon avainkohdasta. Paskat. Remontti on tehtävä ensi keväänä.

Miltä pelko maistuu?

Taste of fear
on täysin toisenlainen Hammer filmi, se on mustavalkoinen ja psykologinen trilleri; kään kuin haluttaisiin saada uutta verta kehiin, ja hylätä yliluonnollisuus kokonaan. Leffa näyttää realistiselta, siis eurooppalaiselta, se on Psykon aikalaisia ja hengenheimolaisia. Kuinka kaunis onkaan avajaiskuva kauniista järvestä, joita jylhät vuoret ympäröivät, linnut laulavat ja saksaa puhuvat viranomaiset yrittävät naarata ruumista joenpohjasta.

Ehkä elokuvan pelottava viesti oli: tämä voi tapahtua juuri sinulle, koska vain.

Hirveän usein kauhussa se pelottavinta on

hulluksi tulemisen pelko,

ja elävältä hautaaminen voi symboloida

pakolla ja syyttä sulkemista laitokseen.

Katso vaikka Tarantinon ohjaama jakso CSI -sarjaan.

Tätä fasismin yhtä muotoa käytetään Tohtori Caligarin Kabinetissa joka on saksalaisen ekspressionismin helmiä. Niin lukijaa kuin katsojaakin voi viedä harhaan kuin pässiä pölkylle. Sitähän kauhun nauttija haluaa, että hänet yllätetään, pelotellaan vaikka hän on kaiken kokenut. Että joku onnistuu mahdottomassa ja kenties jonkun snobin mielestä mauttomassa tehtävässä. Koska mikään ei ole pyhää...

Is nothing sacred?

*

Creeping flesh

Taste of fear (pelon maku/aavistus)
rainassa pelottavinta on hulluksi tulemisen pelko. Ja nimen omaan naisen hulluudesta, naisen epäluotettavuudesta on kyse.

= > Lue ehdottomasti , joka on karua kertomaa kuvien myötä. 1800-luvun naisen määritteleminen hysteerikoksi oli samaa kuin noitavainoissa - naisen tuntematon persoonallisuus pitää kytkeä pois, nainen on laitettava talutushihnaan jota ohjaa tyhjänpäiväisen mahtipontinen patriarkaalinen rahaa kerääävä ja valtaa pitävä instanssi kuten kirkko.

Anna Kortelainen: Levoton nainen. Hysterian kulttuurihistoriaa , Tammi 2003

*

Palatakseni Creeping Fleshiin eli vaikkapa ryömivään lihaan - se on

viktoriaaninen

hullu tiedemies ja hänen kilpaileva psykiatriveljensä kamppailu,

jossa vanha ja luotettava parivaljakko ensimmäistä näyttelee Cushing ja viimeksi mainittua Lee. Tiedemies on löytänyt ison, vanhan luurangon, kenties puuttuvan linkin. Mutta voi kauhistus, tutkittaessa tutkija pesee luurangon sormea joka alkaa muuttua lihaksi! Cushing leikkaa sormen irti ja "lihallistuminen" loppuu. Cushingin vaimo on kuollut, hän oli entinen hepsankeikka tanssijatar kuin suoraan Moulin Rougesta. Mutta hän ei kuollutkaan kuten sanottua vaan teljettiin mielisairaalaan, jossa on nyt kuollut. Tytär - kuin ilmetty äitinsä kuva, saa lukea valheesta kirjeessä. Tiedemies-isä ruiskuttaa - jostain syystä - tyttäreensä ja apinaan luurangon sormesta otettua näytettä, hän siis mixaa verta. Mutta apina näyttää mitä apinanraivo on ja tytär pukee äitinsä huoran - anteeksi: tanssijan - hepenet ja lähtee tanssimaan kapakoihin merimiehille. Hän toimii täysin ilman moraalia. Hän voi myös murhata. Hän on siis feminiininen missis Hyde.

*

Ihminen erehtyy, mutta kone ei koskaan!

Hm - litukodossamme ja Impivaarassamme

on ollut myös hulluja tiedepersoonia;

Aarne Tarkaksen ohjaamassa Pekka ja Pätkä neekereinä (1960)

tuossa riemastuttavassa elokuvassa on irvailun alla

hullu tiedemies ja

hänen rujo, jättiläiskokoinen, murahteleva apurinsa.

Professorilla [ Yrjö Tähtelä => loistava, ovela luonnenäyttelijä vanhoissa filmeissä ] on moderni koje josta isketään kysyjälle käsiraudat käsiin ja Ihmemaa Oz -mainen metallisuppilo [ jonka kaltaista myös Ed Wood käytti filmeissään ] päähän ja näin koje tutkii mikä ammatti sopii kysyjälle. Koska " ihminen erehtyy, mutta kone ei koskaan."

Tässä skifi-jaksossa Pekalle ja Pätkälle kone suosittaa ammatiksi "neekeriä". Yesboxholirei.

Tämä oli viimeisin Pekka ja Pätkä elokuva, samaisena vuonna Pätkä eli Masa Niemi teki itsemurhan.

*

Muita kauhuaiheita sivuttiin mm. filmissä

Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä
(1954).

Lue lisää ihastuttavasta, ja elintärkeästä kirjasta:

Jorma Lehtola: Lailasta Lailaan - Tarinoita elokuvien sitkeistä lappalaisista, Kustannus-Puntsi, 2000.

Siinä kerrotan kulissien takaisestakin maailmasta, ja kuinka " Lumimiehenä hillui yli kaksimetrinen helsinkiläinen hitsaaja Vihtori Välimäki, joka oli ollut ehdolla amerikkalaiseen Quo vadis -elokuvaan suomalaiseksi Ursukseksi "

*

Yövieraat - manalyysi

Ken Russellin Gothic (1986) [ suomeksi Yövieraat, puolaksi Gotyk ], kertoo mielenkiintoisimman gootilaisen tarinan: mitä "todella" tapahtui vuonna 1816 Sveitsissä Geneva -järven [kauhu]romanttisessa Villa Diodotissa, jonne olivat leiriytyneet mm Mary Shelley, lordi Byron, Percy Shelley, Maryn sisko Claire ja Polidori. Ja kun oli synkkä ja myrskyinen yö he viehättivät toisiaan tai yrittivät laulaa suohon toisiaan ja kirjoittaa toinen toistaa karmivimman. Kilvan taisi voittaa Mary joka alkoi kirjoittaa 18-vuotiaana Frankensteinia.

Gothic kertoo taiteilijoiden boheemielämästä, luomisen tuskasta, vapaudesta toimia vaistojensa mukaan - välittämättä porvarillisien piirien ahtaista kaksinaismoralistisista rajoista. Villa Diodoti on kauhuromanttinen kartano, jossa läpikuultavat, pitkät verhot tanssivat myrskyn tahdissa. Se on suoja myrskynsilmässä - monessakin mielessä. Erinomaiset, ristiriitaiset luonnenäyttelijät ja perverssit roolit nostavat aiheen korkealle, ja Portugalin Fantasporto se sai pystit parhaimmasta näyttelijäsuorituksesta [ Byron, anteeksi Byrne ] sekä erikoistehosteista.

Ukkosenjohdattimena toimii Byronin olemus - dekadentti seremoniamestari, joka osaa vetää oikeista eroottisista naruista saadakseen miehiä ja naisia valtaansa. Byron on selkeä paholainen, irstas.

Kartano on oma tupa oma lupa - yhdistäen Virginia Woolfia ja Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossua: täällä olen vapaa.

Raina kertoo siis myös vallankäytöstä, nöyryyttämisen tuottamisesta nautinnosta, tirkistelystä, uskonnon ahdasmielisyydestä, bi-seksuaalisesta vapaasta seksistä, kiinnostuihan vähintäänkin kiinnostava runoilija Percy Shelley Sweet Little Sixteen Marystä - Percy toi jopa pötäkkää Maryn kotiin, eikä käynyt siellä vain tyhjentämässä kylmäkellaria riiattuaan Marya, kuten modernit wanna-be -taiteilija-luuserit, sossun elätit käyvät iskemiensä kimmojen jääkaapeilla.

Mary ei suinkaan edustanut Lolita-myyttiä, vaan oli älykäs ja tiedonjanoinen. Maryn aistima väkivaltaisen todellinen elämä, synnyttäminen ja kuolema limaisen pelottavana, verta pulppuavana kolminaisuutena naiseudesta elämän antajana ja samalla viejänä - luojana ja tuhoajana - antoi kimmokkeen;

sekä hallitsemattomien unien, painajaisten, ja aineiden aiheuttamien harhojen, pelkotilojen vuoksi Gothic on kiinnostava katsottavaa ei pelkästään perversioiden vuoksi joilla Russell [brittein populääri-puska-Pasolini] tykkää hätkähdyttää.

Tällainen sex & drugs & roc`n roll - hetkonen, rock ei ollut vielä keksitty, joten outo sakki huvitti itseään ja varsinkin toisiaan kirjallisesti. Elokuvan musiikki on kammottavaa Thomas Dolbyn mielivaltaista kasari-syntsaa, joka luo loppujen lopuksi, oudon, häiriintyneen säihkeen elokuvalle joka ei olisi niin innostunut jos musiikki olisi ollut oikeaoppisen kauhuromanttista.. Dolbyn pelottava tekninen meteli oli kenties pelottavia kaikuja tulevaisuudesta, niin kuin koko Frankenstein on.

*

Geneva-järven rannoilla oli heitä ennen kulkenut mm Voltaire, Rousseau ja John Milton, Kadonneen paratiisin ( 1600-luvulla ) kirjoittaja, ei saa sekoittaa Paholaisen asianajaja -elokuvan ( 1990-luvulla ) John Miltoniin joka on [kuin] itse perkele. Tai kuka teitä käskee. Paljon tuolla seudulla on kävellyt muitakin ihmisiä, ties kenen sananjalkojen eikun jalanjälkien jalanjäljillä.

*

onko roadmovie /matkakertomus

goottitarinan vastakohta?

jos goottilaisuus = linna, linnoitus, kartano,

oma koti, johon jämähdetään?

Pistetään liikut ja luukut kiinni?

Matkalla versus Dracula. Helsinki Napoli all night long versus Frankenstein.

*

Itse asiassa harvassa muussa genressä

matkustetaan niin paljon kuin

goottiromaanissa.

Draculan matka alkaa Karpaattien pelottavimmasta loukosta Transylvaniasta ja siirtyy Lontooseen ja sieltä taas Transilvaniaan. Kiirehditään ettei aurinko ehdi nousta. Laivat, junat, hevoskiesit vievät kohti tuhoa tai maailman pelastamista. Vampyyri itse muuttuu kuin shamaani lepakoksi, sudeksi, tummaksi koiraksi.

Puhumattakaan Frankensteinistä jossa päästään napaseutua paljon kylmemmäksi: siinä reissataan akselilla:

Pietari, Lontoo, Samarkand, Grönlanti, Genéve, Napoli all night long.

[Fiesta forerver?] huh huh!

Todella pahamaineiset englantilaiset jatkavat nautiskellen filosofiaansa sveitsiläisissä, romanttisissa kulisseissa - nuoret tyttöset kikattavat ja haluavat repiä vaatteet Byronin ja Shiloah´n päältä, edes kaistaleen muistoksi, tai hiuskiehkuran - nämä romantiikan runoilijat makaaberine imagoineen olivat aikansa paheellisia rocktähtiä ( sex, drugs ja goottilaiset tarinat; aikansa nihilistiset, ateistiset kukkaislapset jotka julistivat vapaata rakkautta koska eivät itse miehinä koskaan joutuneet sen riskin eteen että vapaasta seksiaktista johtuva raskaus tappaisi heidät ), joiden kartanoelämää turistit kiikaroivat tiuhaan vuokratuilla kaukoputkillaan. Kauhuromanttinen kartano pimeine öineen, sähäkköine salamoineen, syvine järvineen, alkoholin ja laudanumin käyttö sekä oman elämän demonit yhdessä loivat hiukkaskiihdyttimen jossa jokainen vuorollaan keksi oman kauhutarinansa. Kuinka suuri voima ihmisen mielikuvituksella onkaan? Ja toisaalta, kuinka järkyttävä tragedia nuoren ihmisen elämä onkaan jatkuvine kuolemineen, keskenmenoineen, itsemurhineen, syrjähyppyineen, kodin hylkäämisine.

Se oli myös hedonistinen keidas, jossa sai rauhassa antautua nautinnolle, ilman rajoja, kuin dekadentissa yksityiskylpylässä. Ryhmäseksi oli kaunista, ja takkatuli loimusi.

Maie kertoo Polidorille kuinka haluaa kuolleen pienen lapsensa palaavaan takaisin elämään, että hänet vain hierottaisiin henkiin..

Mary Shelley:

Frankenstein - uusi Prometheus,

(1818, suom. 1973, Gummerus)

hirviön rakennusresähti [=resepti]

Aluksi on elin- ja kuolontärkeää flirttailla lukijalle ja hahmottaa

henkinen ja konkreettinen miljöö ja tunnelma =

viima, laboratorio, kuolemanpelko, tuho, peruuttamaton kohtalo, ukkosmyrsky, manaaminen, turmeltuneisuus, saasta, mikroskoopit, hautausmaa, ruumishuone, kuu ja keskiyö.

matkan elementit = laiva, postivaunut, valaanpyyntialus, purjehdusväylä, löytöretket, takaa-ajo.

Pää- ja sivuhenkilöt symboleineen = paroni tutkija Victor Frankenstein

voi kuvata samoin kuin elämäntyötänsä: urhea, kiihkeä, jalo, tiedonjanoinen, lannistumaton, rohkea olento, mutta myös: hurja, kuohuva, riutunut demoni. [Victor tarkoittaa myös voittajaa.]

verbit = ilahtua, suhtautua, tutkia,

miten = kolkosti, kouristuksen omaisesti,

Adjektiivit = hyinen, kauhistuttava, mielipuolinen, metafyysinen, lopullinen, moraalinen, hanakka, galvanistinen,

Muu tuikitärkeä tilbehööri subst = suojamuuri, kerubi, Agrippa, Paracelcus, surutalo, velttous, mätäneminen, korahdus, irvistys.

Sekä tietysti kliseekimarat = hautojen häpäisy, sielussa palava kiihko, meri jylisee, intohimojen orja, heittäytyä kyyneliin, keskiyön aikoihin, kauheuksien muisto, keltainen kuunvalo, viheliäisen demoninen luomus.

Ja, ah, interjektiot ja puolipisteet; ne rytmittävät kauhua; sydäntenlyöntien tahtiin; tai kun sydän jättä lyömättä kauhusta! Muista kirjoittaa minämuodossa ja imperfektissä!

Victor on moderni työnarkomaani. Hän etsii tietoa ja viisautta, mutta hänen tutkimuksiensa keskelle luikertelee myrkyllinen käärme. Miksi Mary kirjoitti uudelleen selkeän paratiisi-myytin? Pelottiko häntä kirjan vastaanotto? Että se julistettaisiin pannaan? Että Mary poltettaisiin roviolla kerettiläisten mielipiteittensä ja boheemien elämäntapojensa vuoksi? Mary Shelleyn verissä siis virtasi radikaalien, ihmisoikeuksista pamfleteissaan ja kirjoissaan taistelevien vanhempien kuohuva, filosofinen, humaani veri. Miksi Mary kirjoitti rivien väliin maailman olevan leppoisamman ja tasapainossa ennen / ilman tietoa? Eikö tuo käärme [kloonaaminen, ikuinen elämä, nuoruuden lähteiden hakeminen, kohdun vuokraus] vaikkakin välillä epäonnistuessaan ainakin vähintään herätä seuraajia ja uusia onnistumisia? Antaa suunnan tulevaisuudelle? Jos kirjan opetus on ei saa leikkiä luojaa? Niin miksi? Miksi ei? Tiede ei ole leikkiä? Frankenstein on veikeä kertomus [ älä tee niin kuin minä teen vaan miten minä sanon / opetan ] siinä mielessä kuten Justine jossa de Sade pyytelee liiankin kömpelösti, huomiota herättävän nöyrästi mutta tuskin vilpittömästi anteeksi [ kieli poskella tai kenties joissain muualla... eh... sopukoissa.. ] kirjojen sivuilla tulevia kauheita tapahtumia, että ihmiset oppisivat pitää varansa: älä luota keneenkään, että tällainen on maailma todella, kova, kylmä ja hyväksikäyttävä, niin koulujen kuin luostarienkin sisällä "suojassa". Toisaalta se mainostaa hyvin omahyväisesti kirjan alussa mitä tuleman pitää. Mikä ironia. Mikä markkinointijippo. Sadomasokistiset kertomukset ovat gootahvia siksi, että ihminen teljetään tyrmään. Piste.

Mutta onko aika valmis uusille radikaaleille [Frankens]teinille?

Victorin tarina etenee kuten Extreme Duudsonien, Jackassien, modernien sirkusten tai kenen tahansa tv:ssä esiintyvän nyky-fakiirin näytös, jossa jonglöörataan moottorisahoilla, lyödään nitojalla muistilappuja pyllyyn, roikotetaan nänneistä painoja, syödään lasimurskaa jne. Joka jaksossa muistetaan mainita: älä yritä tätä kotona. Mutta mistä he itse aloittivat?? Victor tietää saavansa aikaan jotain suurta, enemmän kuin ennen, hän tietää menevänsä kauemmaksi, syvemmälle kuin kukaan muu - sama koskee Mary Shelleytä, joka alleviivaten ja vakuuttaen sanoo nerojen työn kääntyvän "lopulta miltei aina ihmiskunnan hyväksi". Victor / Mary ottaa meidät mukaansa hyiselle koirarekiajelulle, kirpeätä räntää lentää kasvoille. Matka on ristiriitainen koska kertoja välillä toppuuttelee, välillä innostuu hehkuen muistelemaan kolkkoja kokemuksiaan. Victor edistyy, edistyy opinnoissaan ja lopulta keksii keinoja millä parantaa kemiall. instrumentteja. Elämän - ja kuoleman - peruskysymysten äärellä kertoja miettii ihmisruumiin ja itse asiassa koko elämän, elämisen, hengissä olon, hengittämisen periaatetta kuin paraskin eksistentialisti. Hän tietää pelkuruuden ja huolimattomuuden rajoittavan, pidättelevän tutkimuksiaan. On perehdyttävä kuolemaan, anatomiaan, ja tutkittava mätänemistä, hajoamista, hautakammioita ja ruumishuoneita. Tässä miljöössä Frankenstein ei tunne olevansa "mielipuuhissaan askaroiva taiteilija" vaan hän on paremminkin "näännyttävään raadantaan tuomittu orja."

Sitten luen lauseen:

"Eräänä synkkänä marraskuun yönä näin uurastusteni tuloksen valmiina silmieni edessä."

Mutta mikä tämä synkkä ja myrskyinen yö oli? Muistamme sen Charles Schulzin Tenavista: Ressu-koira yrittää kirjoittaa kirjan synkkä ja myrskyinen yö...

=> Mutta Kirjallisuuden sanakirja kertoo Edward Bulwer-Lyttonin romaanin Paul Clifford alkavan: "It was a dark and stormy night --" Niin mitä sitten? Alun pitää olla kiehtova.

*

Frankenstein kertoo kuin perusesimerkin: juuri näin pitää kertoa tarina, muistellen, lukijan tai kuulijan mukaansa menneisyyteen houkutellen, kuten nuorempikin skifi-manttelinperijänsä Garry Kilworth vuonna 1989 julkaistussa goottilaisesta goottilaisemmassa novellissaan Hopeapanta (kokoelmassa Ei vain verestä). Eroottisen piinaava Hopeapannassa on kirjoitettu minämuotoon, tietenkin, kuten tarinan pitääkin.

Tarinaa kertova kaunis mies lataa meidän odottaville silmillemme tarvittavat

kauhuromanttiset, subtekstuaalisen bi-seksuaaliset väreet,

ja muutkin tunnistettavat elementit:

kaukainen skotlantilaissaari, kolkkoa valoa luova kuu, kanervanummet [ kuin suoraan Humisevasta harjusta ], ulvova tuuli, ja outo erakko joka yhä tuntuu elävän aikaa, tuota kaunista epookkia, jolloin hevoset vielä vetivät vaunuja. Tuo kaunis kalvakka mies kertoo olleensa hopeaseppä, jolta ylimaallisen kaunis lumikkimainen nainen väljässä samettiviitassaan ikuisesti kaulallaan pysyvän tiukan hopeapannan - suojellakseen itseään mieheltään...

*

Se elää? Se elää! Mitä jos se on kuollut?

The Curse of Frankenstein

Tämä erinomainen Terence Fisherin ohjaama Hammer-klassikko esittää paroni Frankensteinin [ itseoikeutetusti maukas, ainoa oikea Frankenstein Peter Cushing ] kunnianhimoisena perfektionistina, joka ei ehdi illallisille, ei shakin peluuseen eikä hänellä ole aikaa nuorikolleen Elisabethille. Hänellä on työnsä, ja se on tärkein.

Tässäkin taide-elämyksessä näytetään

sekä keksijän että taiteilijan luovan prosessi.

*

Anne-Maria Vesalainen jakoi luovuus-luennoillaan hyvin mielenkiintoisia teemoja. Olen lainannut häneltä tämän pohja-ajatuksen kirjailija = keksijä.

> Sovellan noiden ajatuksien pohjalta esimerkiksi juuri Frankensteinin tarinan. Koska oikea kirjailija on aina keksijä - hän kamppailee sekä itsensä että ympäristönsä kanssa - mitä parempi kirjailija on sitä energisemmin taantumuksellinen ympäristö ja varsinkin sen hitaasti kehittyvä eliitti kirjailijaa/keksijää vastustaa.

Mielestäni Frankenstein kertoo kummankin tarinan, sekä keksijän, joka yrittää ja yrittää, lannistumatta, vaikka kaikki muut ovat häntä vastaan, hän on siis yksin.

Anne-Maria Vesalainen kertoo luomisprosessissa tärkeintä on, ettei anna periksi.

Että kuinka tärkeätä on motivaatio, omistautuminen, joustava, herkkä - koska vääjäämättä on ristiriidassa ympäristön odotusten kanssa. Juuri siksi Frankenstein on mielenkiintoinen hahmo - hän ei luovuta, vaan jatkaa. Hän haluaa saada valmiiksi. Hänessä kiehuu energiaa, hänessä tirisee suuri lataus. Hänen työtään ei estetä kuin silloin tällöin - tämä luo jännitteitä. Halusiko hän nietzscheläistä überihmistä?

Ennen kaikkea Frankenstein halusi täydellisen ihmisen.

Mutta miksi paroni Frankenstein on yksin? Hänhän on alussa pikkupoika joka haluaa tietää. Lapsinerosta kasvaa aikuinen nero, ja samalla hän kasvaa opettajiensa ohitse. Hän haluaa lisää ja lisää. Entinen opettajansa Paul Krempe sanoutuu irti mokomista puuhista. Typerän ihmisen rajallisuus tulee vastaan. Tavanomainen ihminen haluaa turvallisuutta, jossa ei satuta ketään. Jossa ei tapahdu mitään muutosta. Jossa ei keksitä mitään. Mutta tämä ei riitä Frankensteinille.

Hän haluaa luoda täydellisen ihmisen. Ei hirviötä.

Hän puhuu olennosta, creature.

*

Paroni - tuo kohtukateellinen hullu tiedemies - ostaa maailman ykköspianistin sormet ja alkaa rakentaa omaa lastaan, aikuista lastaan, jolla olisi jo syntyessään kaikki maailman tieto. Häntä ei tarvitsisi kouluttaa kalliisti eikä näin hukata arvokasta laatuaikaa..

Mutta aivot, mistä aivot? Paroni katsoo entistä opettajaansa, mutta kutsuukin aikansa suurimman elävän neron kylään ja haluaa näyttää tälle, ei etsauksia makuukammarissaan, vaan yläkerrasta erästä maalausta, jota pitää katsoa vähän kauempaa, nero ottaa askeleen, ja hups, yläkerran kaide antaakin periksi, aivan kuin sitä olisi viritetty, ja hän tippuu maahan. Mikä onnettomuus! Frankenstein hoitaa tietystikin hautajaiset...

Frankenstein hiipii hautaholviin....

Mutta Krempe tunkeutuu hautaholviin paheksuntansa kera, ja rikkoo neron aivot.

Turhan tiedon ruutu, faktoja elävästä kuvasta:

vrt. Mel Brooksin nerokkaassa elokuvassa Frankenstein junior kyttyräselkäisen palvelija Igorin - mieletön Marty Feldman - niin ikään rikkoo varastamansa neron aivot pelästyessään peilikuvaansa [!] nähtyään salaman välähtäessä ja valaistessa hämärän huoneen, ja Igor joutuu ottamaan ehjät aivot abe-normal -kyltin alta, siis epänormaalit aivot ja huhu kertoo, että tästä sai alun perin punk- nykyisemmin humppaorkesteri Eppu Normaali nimensä...

Frankensteinin hirviötä näyttelee Christopher Lee, ja tästä alkoikin parivaljakon Cushing - Lee yhtenen ura, jossa hyvä versus paha -ottelu on toistunut tiuhaan. Meidän iloksemme.

Kiinnostavaa tässä sopassa on ranskalaiselta sisäköltä näyttävän ja kuulostavan oloinen ranskalainen sisäkkö Justine. Paroni Frankensteinilla on siis aikaa lempiä tulevaa vaimoansa, sekä palvelijatartaan kuin myös rakkaudella tehdä kupeittensa - tai aivojensa paremminkin - hedelmää, olentoa. Hän suhtautuu intohimolla työhönsä, mutta nauttii myös lasillisesta hyvässä seurassa.

Minä etsin netistä Frankensteinille, joka on uusi Z, uusia neron aivoja.

Ulrike Meinhofin aivot on varastettu.

Samoin Einsteinin aivot on varastettu

Princetonin sairaalasta, luen tuoreimmasta

paikallislehdestä ( vuodelta 1955).

Einsteinin aivot eivät aapuneetkaan Montefioren sairaalaan.

Z? Olitko se sinä?

*

The Revenge of Frankenstein

Terence Fisherin ohjaama Frankesteinin kosto ( 1958 Hammer ) elokuvassa paroni välttää giljotiinin, ja kolmen vuoden kuluttua hän hoitelee suvereenisti uutta praktiikkaansa nimellä tohtori Stein.. Hän on hyväntekijä, koska ottaa hoitoon köyhiä.... joilta silloin tällöin amputoi jonkin osan. Mutta miksi hän leikkaa näppärältä taskuvarkaalta käden? Hm...

Tätä mustan huumorin sävyttämää makaaberia ja technicoloria hehkuvaa kauhupätkää tarkemmin katseltuna huomaa Fisherin nihilismin.

Goottilainen maailma on kahtia jaettu:

rikkaat köyhät, viattomat hyväksikäyttäjät,

sisäinen ulkoinen, salattu julkinen,

alamaailma, porvarillinen koti jne.

Luokkayhteiskuntaa kritisoiden Fisherin luomuksessa, realistisesti, lääkärit haluaisivat potilaikseen siistejä porvarisperheitä joita ei mikään vaivaisi. Kun Frankenstein hyvää hyvyyttään ja tieteensä, päämääriensä vuoksi pitää klinikkaa köyhille, ja likaisille jotka todella sairastavat, mikä on ongelma, sillä sairaina he eivät voi tehdä töitä. Frankenstein on päähenkilönä monisyinen, tarpeen vaatiessä säälimätönkin. Mutta hän ei ole ennakkoluuloinen, tai laiska.

*

Fisherin maailmassa ihmiset

( tohtorit, pyövelit, poliisit, juomanlaskijat, vuokraisännät ) tietävät paikkansa,

mutta tempoilevat viettien varassa:

he nauravat, ryöstävät hautoja, juovat, varastavat, ja ovat vähällä muuttua kannibaaleiksi - kuten Frankensteinin luoma " hirviö" joka itse asiassa on vain rujo mies, jonka aivot siirretään uuteen ruumiiseen. Mutta mitä kauheinta! Myös uusi keho alkaa muuttua - puhumattakaan sisäisestä ainimasta. Aateliset osaavat puhua ja pukeutua tilanteen vaatimalla tavalla, moitteettomasti - heitä poliisikin nöyristelee.

Iltasella nuori pariskunta istuu lähekkäin puistossa, mutta mies vain tonkii innoissaan maata muurahaisia tutkien kuin nainen haluasi romantiikkaa. Nainen jopa sanoo suoraan, kuinka muurahaiset eivät istuskele koko yötä vaan panevat toimeksi. Panevat toimeksi mitä? mies kysyy - ei vieläkään tilanteen tasalla ollen. Äsh, nainen nousee kotiin lähteäkseen.

Dracula elokuvien käsikirjoittamisen helppous mahdollisti niiden tehtailun - niillä oli oma logiikkansa joka ei hetkahtanut seulamaisen tolkuttomuutensa vuoksi vaarnaakaan.

Vaikka vampyyrimonarkki joka elokuvan loppumetreillä tuhottiin "lopullisesti"

Rest in FINAL Peace

- näin luki kirjaimellisesti elokuvan Dracula AD 1972 lopussa.)

niin hänet herätettiin henkiin jatko-osissa joko vahingossa:

- Dracula has risen from his grave elokuvassa

( uskossaan horjuva liperikaulainen hameniekka kaatuu vuoristolla, pyörtyy ja lyö päänsä kiveen, ja veriviirusta tipahtaa pisaroita suoraan tuhotun, jäisen Draculan suuhun joka tästä elpyy )

tai tarkoituksella:

- Taste the blood of Dracula eli Dracula paholaisen lähettiläs elokuvassa

( taas Dracula manataan henkiin mustassa messussa tarkoituksella tai kuten Dracula A D 1972 rainassa messutaan mustassa messussa jonka seurauksena Dracula virkoaa mullan alta niin että tanner jätisee hyvinkin Evil Deadin herätkää -kohtausta edeltäen ).

Vampyyrin tuore uhri on kuten narkkari - koukussa saastuttamaansa vampyyriin. Uhrinainen odottaa makuuhuoneeseensa yöllä malttamattomasti Draculaa, ja on kuin pistoksissa, tai paremminkin kuin vieroitusoireissa kun huoneessa häntä ahdistavat valkosipulit, krusifiksit ja suljetut ikkunat, joista Dracula ei voi lehahtaa sisälle.

Tyylilajina kirjeromaani on ikään kuin kirjoittaisi haudan takaa, vuosien takaa, ja päiväkirjan lukeminen on tirkistelyä. Sen kirjoittaminen on tärkeää - eihän kuumeessa houreilevaa Jonathan Harkeria uskottu muuten..

Niin ikään Terence Fisherin ohjaamassa Frankenstein must be destroyed elokuvassa ( 1969 ) paroni on pulahtanut pakoon, ja jatkaa hirveyksiä. Elokuvan nimi ei käske keskeyttämään hänen hirmutöitään, vaan että Frankenstein on tuhottava. Alati luotettava Peter Cushing on taasen böömiläisen Frankensteinin roolissa, hän on yhä kohtelias, aistikkaasti pukeutunut kukka napinlävessään silinteri kiiltäen mutta hän saa myös viiltäjä-Jack -mäisiä piirteitä. Roiskuva veri yhdistettyy nyt naisen kirkumiseen - hän tosin ääntelee mielisairaalasta käsin parantumattomana tapauksena. Naisen hiukset ovat auki kuten vapautuneilla vampyyrin uhreilla, mutta se on merkki sekasorrosta, degeneraatiosta.

Maailmaan on tullut särö.

*

Vaikka ulkomaailmassa elokuvastudion ulkopuolella jossain kaukana pauhaa Vietnamin tarpeeton tuhoaminen, niin "sisällä", tässä elokuvassa vietämme viktoriaanista aikaa. Fisherin työksi tämä on äärimmäisen nihilistinen ja tuntuu se oudolta - rainasta kun puuttuu sekä elämänläheinen, lupsakka hyväntuulisuus mehevine rahvaankuvauksineen että makaaberi musta huumori tai varsinkin näiden kahden sutjakka, ilmava yhdistelmä joka aiemmissa elokuvissa oli hyvin fisheristinen mentaliteetti..

Frankensteinia painaa pirulliset ajatukset aivojensiirrosta: hänen pitää hetimiten päästä leikkaamaan hengenheimolaisensa tohtorin pääkoppaa - tämä kun oli tehnyt mullistavan keksinnön muttei ehtinyt jakaa sitä Frankensteinin kanssa, vaan oli joutunut huurujenhuoneelle. Frankenstein majoittautuu täysihoitolaan jossa muut tupruttelevat kaikin puolin hyvin voivat, asialliset, kohteliaat ja säädylliset turvallisessa, lämpimässä, kotoisassa salongissa viihtyvät aikamiespojat keskustelevat henkevästi kuinka Frankenstein ja tämän kollega olivat

Paholaisen opetuslapsia.

ymmärtämättä että uusi asukas on pelkäämänsä Frankenstein.

" Ilman keksintöjä ja kokeiluja söisitte aterianne luolassa ", hän sanoo.

Elokuvan miltei kahta ainoaa inhimillistä, hyvää ihmistä näyttelee nuori pari: nainen omistaa tuon täysihoitolan jota parantumattomasti sairastunut äitinsä ei pysty enää hoitamaan.

Mies taas on tohtori, ja töissä mielisairaalassa, josta hän varastaa lääkkeitä ( mm. kokaiinia ) jotta nainen voi maksaa äitinsä hirvittävän kalliit hoitokulut. Päähenkilöt joutuvat siis äärimmäisyyksiin - sitähän tämä elämä on. Älykkään Frankensteinin on helppo kiristää heidät haluttomiksi avustajikseen.

Tietysti tämä on vanhanaikainen elokuva hammeristisella tavalla joka nostalgisesti muistuttaa brittiläisestä kulta-ajasta, jossa elämä jatkui mallillaan kun tarinan hirviö oli saanut kukistettua. Mutta kiinnostiko suurta yleisöä enää Hammerin tuottama kauhu? Oliko se liian kesyä? Naurettavaa? Tämä tyystin iloton leffa on vuodelta 1969, siis vuosi Night of the Living Deadin jälkeen, kun toisaalta kukkaiskansa halusi rauhaa ja vapaata rakkautta, mutta Mansonin perhe teurasti äidin syntymättömän lapsensa kera. Kuussa oli käyty, Psykon ensi-illastakin oli jo yhdeksän vuotta, ja uusi vuosikymmen kolkutti luurangon rystysin oveen tuottaakseen ajankohtaista, reaaliajassa etenevää kauhua: Manaaja, ja Ennustus, joissa kaikissa pikku piltti ( lapsi / nuori ) oli kauhun aiheuttaja - olihan genren aloittanut Rosemaryn painajainen vuotta ennen Frankenstein must be destroyed elokuvaa. Uutta kauhua oli sekä yliluonnollisuus jossa saatana siittää jälkeläisiä kuin "realistiset", loputtomasti silpovat slasher-filmit joissa häiriintynyt teinipoika ( Halloween, Friday 13th ) terrorisoi lukemattomissa jatko-osissa sukupolvia, unohtamatta sotaelokuvia Ilmestyskirja. Nyt.

*

Uudet sodat, uudet huumeet ja uudet pelot projisoituivat Impivaaramme Platonin luolaan.

Niin ikään viktoriaanisen todelisen kauhun ikonit eli korsetit eivät olleet kovassa huudossa - me feministit kun poltimme jo tavallisetkin rintsikat siinä missä pojanklopit polttivat sotilaspassinsa. Vai oliko se amerikanlipun?

*

Hammerin Frankenstein -elokuvat tuntuivat hassuilta, koska ne eivät olleet futurismia - olihan jo 1950-luvulla oikeassa elämässä tehty onnistuneita elinsiirtoja.

*

Mutta tärkeistä asioista Frankenstein puhui halutessaan säilyttää neron aivot:

" jotka luomisvoimansa huipulla joutuvat hautaan mätänemään koska ruumis on kulunut loppuun ".

*

Raina etenee kuin dekkari - tomppelit poliisit ovat saatanallisesti kirurgin säilää muiluttavan Frankensteinin tuhotöiden jäljillä - sopivan välimatkan päässä.

Tämäkin elokuva tuli kotimaan Maikkarin kanavalla suloisella 1980-luvulla, tai ainakin sen lopulla, vaikka aikoinaan elokuva oli kutumaassamme täysin jämptisti kielletty - näin kertoo teos Musta peili, johon kannattee tutustua, mm. laskeakseen kuinka moni teos on itsenäisessä ja teknologisessa, huumaavan modernissa maassamme

kielletty, pantu rangaistusverolle tai lykätty myrkkykaappiin.

*

Kuinka makeasti me nauroimmekaan kun videonauhuri mahdollisti näiden kiellettyjen elokuvien katselun - ennen nettiäkin pystyi kauhuelokuvia tilaamaan alan lehtien kautta, osa ihmisistä halusi jakaa omia herkkupalojaan, ja velottaa vain postituskulut ja videokasetin hinnan. Tosin lehti ilmestyi kerran kuussa, korkeintaan, ja postin tulo kesti...

Ennen internettiä oli nautinto löytää kivien ja kantojen alta suosikkifilmejään, josta oli nähnyt vain mainosjulisteen kuvan, mutta se oli antoisaa, koska tuota harvinaista nautintoa arvosti. Kyse ei ollut mistään alkuperäisten elokuvien kopioinnista sinänsä, vaan ne oli nauhoitettu televisiosta milloin brittiläisessä Night Fright -kavalkaadissa, mutta joskus mukaan sattui eksoottisemminkin tekstitettyjä rainoja.

*

Nykyään kuka tahansa voi tilata mitä tahansa napin painauksella, ja kaikki maukkaat kulttihörhelötkin ovat saatavilla dvd-muodossa. Kaikesta on tullut laiskempaa, ja vähemmän "aitoa". Mutta miksi mainitsin tuon Maikkarin - se oli sitä aikaa kun televisiossa oli ammattitaitoinen ja pätevä juontaja, joka osasi rauhallisesti juontaa, jolla ei ollut puhevikoja, anoreksiaa eikä älykkyysosamäärä reippaasti pakkasen puolella, kuten nykyisillä chatin ja "tieto"kilpailujen sössöttäjillä. Juontaja istui tyynesti tuolillaan, aistikkaan tulppaanikimpun vierellä, riemunkirjava huivi olan yli, ja kertoi jotain tulevasta elokuvasta, kenties pelotteli, mutta kuitenkin aina toivotti hyvää yötä. Osa mainoksista jotka nauhalle tarttuivat olivat 80-luvun "tyylin" korneimpia " tsiigaa mun K-kengän buutseja " tai " kukaan ei määrää miltä näytän "-mainoksia, jotka tietenkin määräsivät miltä tuli näyttää tytön heiluessa kuin liikaa spiidiä nauttinut Flashdancen tanssija koekuvauksissa.

Niin - Frankenstein on aina Prometheus, tulen varastaja

ja Ikaros joka lentää liian läheltä aurinkoa.

Tiedonjanoinenkaan nero ei saa kurottaa liikaa, on oltava kuuliainen mallikansalainen, verot maksava robotti jonka raitiovaunujen ratojen kaltainen elämä eskarista bingoiltoihin ei närkästytä naapuria - tuntuu olevan elokuvien opetus. Eipä hätää - poroporvarillisuus nokkii vääjäämättä hengiltä korppikotkan tai kukkolauman muodossa pahnueesta poikkeavan yksilön.

*

Minun syvällisesti aatokseni keitokseni keskeyttää MTV3 kanavan teksti-tv:n uutinen:

Espanja etsii natsirikollista,

" Kuoleman tohtoria " Aribert Heimiä jonka

" jäljille päästiin hänen asianajajansa vaatiessa hänen omaisuusveron huojennusta" (!)

16.10.2005.

Wikipedia kertoo: " Saksassa on tullut esille tietoja, että Heim toimi toisen maailmansodan aikana SS-lääkärinä Pohjois-Suomessa, erityisesti Oulun alueella. Heimin komennus Saksan kuudennen SS-vuoristodivisioonan palvelukseen Pohjois-Suomeen alkoi helmikuussa 1942 ja jatkui asiakirjojen mukaan ainakin saman vuoden lokakuuhun."

Tähän olisi hyvä letkauttaa tulkkaus Sex Pistols elokuvasta The Great Rock and Roll Swindle, jossa haahuillaan Etelä-Amerikassa pakoilevien natsien jäljlillä, tai itse asiassa heidän kanssaan. Leffa julkaistiin vastikään dvd:n koppavassa muodossa.

James Jeter näyttelee tuon Martin Bormannin roolin.

James Jeterin voidaan muistaa Brian De Palman filmistä Blow Out (1981) ja sarjoista tyyliin High Chapparalla, Batman ja Bonanza.

hitlerin privaattisihteerikkö Martin Bormann ei tietääkseni näytellyt muita roolejaan kuin natsi-itseään.

*

Wikipedia kertoo lisää:

"Berliinistä rakennustyömaalta vuonna 1972 löydetyt luurangot tunnistettiin virallisesti Stumpfeggerille ja Bormannille kuuluviksi, ja Länsi-Saksan Korkein oikeus julisti Bormannin kuolleeksi huhtikuussa 1973. Bormannin perheen pyynnöstä tunnistus vahvistettiin DNA-testillä vuonna 1998."

*

Julien Temple kirjoitti ja ohjasi The Great Rock 'n' Roll Swindle elokuvaspektaakkelin vuonna 1980.

Tutustu ihmeessä mm.Holocaustinfo.org - Jad Vashem, Suomen osasto ry:n

verkkosivuihin, ja linkkeihin, ja Kertokaa siitä lapsillenne... PDF:ään. Jotta muistaisimme.

*

Papitar ottaa mutaa käteensä ja tekee siitä muumion.

Oliko Isis siis ensimmäinen Frankestein kun hän kokosi miehensä nimeltä Osiris pala palalta? [ kuin myöhemmin hitchcocklaisittain Harryn ]

*

Paradoksaalista - vaikka historian uteliaat, itsenäiset, tabunrikkojat ovat

Pandora, Eeva ja kissat,

silti tiedemies on mies, en nyt tarkoita typerää suomennosta tuosta ammatista joka jostain syystä on suomeksi, saksaksi ja ruotsiksi väännetty alati mies -päätteiseksi; aikoinaan 10 vuotta sitten ei tullut kuuloonkaan muuttaa kameramiehen titteliä, mutta mites sitten kävikään, juuri niin kuin halusin ja tiesin, nimike muuttui normaaliksi.

*

Frankensteinin kartano

niminen uusi, halvahko kauhusarja alkoi Nelosella. Sarja yhdistää nykyaikaista, realistista dekkaria, ( mm. roolien naisitus on suoraan Shield ja C.S.I. sarjoista, hyvä ) ja yliluonnollista goottilaista kauhua muodonmuutoksineen: Keskiyön pedot eli ihmissudet nulistavat puistossa, demoniset vampyyrit vaappuvat kattojen yllä ja Heart´s Filthy Lesson soi goottibaarissa.

Oi, mikä tunnelma.

*

Myöhäisgoottilainen taide ja viihde

on aina rakastunut moderneja vempaimia,

ja aikakauttansa tai kirjailijan mielikuvitusta pelottavia

keksintöjä,

mm. Bram Stoker istutti Draculaansa 1890-luvulla

fonografeja, valokuvausta ja puhelimia,

sittemmin mm. Tim Burton esitteli Saksikäsi-Edwardissaan kuinka liukuhihnalla tehdään ( sekä Chaplinin Nykyajan kauhistamana monotonisena ihmisen muuttumisena robotiksi, kuin myös kuinka paljon helpompaa ihmisellä on kun itse ei tarvitse kaikkea työn osia tehdä, mutta toisaalta realistinen pelko = > kuinka kone korvaa duunarin ) ilman ihmistyövoimaa piparkakkuja munanrikkomisesta lähtien, kuinka uunilla on silmien lisäksi suu, ja vispilät ovat tietysti jalkoja. Niinpä helikopterit metsästävät lumisten huippujen yllä etsien jäätynyttä Frankensteinin hirviötä, joka löydetään ja rahdataan sivistyksen pariin. Mutta tahot riitelevät, mitä sille pitäisi tehdä. Laittaa näytteille vai elvyttää? Onko elävällä kuolleella tai useammasta ruumiista kootulla henkilöllä oikeuksia? Tässä jahkailussa hän tietenkin sulaa, repii liikut ja luukut auki ja kävelee pihalle.

*

Frankensteinin hirviö näyttää tässä yhteydessä kauan sitten kuolleelta. Itse asiassa nykyaikana kaupungissa liikkuessaan hän ei pistä ollenkaan silmään, päin vastoin: kiireiset ihmiset kääntävät katseensa pois koska hän näyttää riuhtaloisessa, tuhraantuneessa puvussaan, ja likaisine kasvoineen pummilta tai asunnottomalta. Kun tämä 200 vuotta sitten kuollut heppu kävelee vilkkaan ajoradan lävitse autoista välittämättä häntä pidetään joku hulluna tai vasta maalta tulleelta. Puolisokea mies auttaa häntä piileksimään poliisia - paljasjalkainen hirviö kun varastaa itselleen ( aivan upeat perusmalliset mustat Doc Martens merkkiset ) maihinnousukengät. Tuolle " sokealle" roskisdyykkarille ( joka vaikuttaa unohdetulta sotaveteraanilta tai vanhalta hipiltä, joka ei valtiovaltaa kunnioita ) hirviö esittelee nimekseen Frankenstein. Hm. He ystävystyvät niin kuin Mary Shelleyn tarina kertoo - sokea auttaja kaipaa ystävää eikä valitse kirjaa kannen mukaan.

*

Navajoilla Siitepölypoika ( Pollen Boy ) - alkutarinassa

eri elementit kokoavat ihmisen kasaan,

ja ukkonen lyö tähän elämän...

kerrotaan eräässä Salaiset Kansiot jaksossa, toki paljon

Frankensteinin tarinaa muistuttaen: laittaa eheäksi, koota

valmiiksi, ja tuo ukkonen, joka tuli ilmeisesti vasta Frankenstein-

elokuvissa tarinaan mukaan...

*

" Olen luonut oman mieheni. "

sanoo dokumentissa Den gode mannen ( Tis 11 oktober 21.30, TV1 / YLE ) valokuvaaja ja kuvataitelija Britt Marie Trensmar esitellessään projektiaan Mangrant. Hän haluaa luoda hyvän miehen. Taitelijalla oli ongelmiaan julkaista taidettaan jopa iltapäivälehdissä, vaikka muotilehdet esittävät mainoksissaan naiset lihakoukuissa roikkumassa, ja muutenkin tyhjinä nukkeina joita mies ohjailee. Trensmarin kuvia sanottiin julkaisukelvottomiksi, vaikka niissä mies oli kaunis, vähäpukeinen ihminen jonka penis oli koristeltu osittain helmillä.

Myös viimeisin Siskoni on noita sarjan jaksossa kaksi huolestunutta sisarta loihtii ilmoille täydellisen miehen kolmannelle siskolleen - syntymäpäivälahjaksi. Yksinhuoltaja-sisko kun on ilmoittanut ettei tarvitse miehiä eikä rakkautta. Nykyajan naispuoliset Frankensteinit joutuvat valitsemaan niin kapeasta otannasta halutessaan luotettavan, uskollisen, terveen ja tasapainoisen aikuisen miehen tasa-arvoiseksi puolisokseen. Ja jos se ei auta on tehtävä rohtoja..

*

Miten muulla tavalla voi luoda

täydellisen ihmisen?

Hm, tietystikin synnyttämällä.

The Private life of Sherlock Holmes
jossa Holmesia näyttelee Robert Stephens, ja kilpailevaa veljeä Moriartyä tietystikin Christopher Lee. Tämän erinomaisen lupsakkaan elokuvan on ohjannut sensuurin jallittaja, Euroopasta, tuosta kulttuurin kehdosta emigroutunut irvisilmä Billy Wilder, Sherlock saa vaikeimman tehtävän ratkaistavaksi: ballerina joka haluaa hänet tulevan nerokkaan lapsensa isäksi, koska Tolstoi oli siihen liian vanha ja Tshaikovski liian gay.

Ballerina haluaa siis täydellisen lapsen,

= > vähän kuten se noituuteen perehtynyt naistoimittaja Jim Morrisonin kera mm filmissä Doors.

En saa selvää ballerinan nimestä koska videonauhani hyppii siinä kohdassa järjettömällä tavalla. Voi kunpa minulla olisi sponsori jolta saisin nämä elokuvat DVD-muodossa! Mutta mitä sitä paskaa - oikeus ja kohtuus ei koskaan kohtaa oikeaa taiteilijaa. Muuta kuin hautakirjoituksessa.

Robert Stephens on ollut mm. rooleissa: Rasputin, Markus Antonius, Giacomo Puccini, ja Haades, usein myös aatelisena, sekä elokuvissa Tädin kanssa maailmalla, ja Auringon valtakunta ja spektaakkelissa Cleopatra (1963).

*

The Private life of Sherlock Holmes
esittää Sherlockin täydellisenä ihmisenä, ylivoimaisena nerona mestarietsivänä, jota ei kiinnosta aamiaiset, illalliset, tanssiaiset, naiset jne., mutta onhan hänellä paheensa - kokaiini ja viulunsoitto. Watson haluaakin tivata, onko Sherlock homo.

Se on tätä nykyistä subtekstiä - kuten sarjassa Xena kysytään pinnan alla, millainen Xenan ja Gabriellen suhde on laatujaan, minkälaista rakkautta.

Z oli hyväntuulinen, ja jopa riehakas kuin patologi pikkujouluissa. Laitamme Stirban pyörimään, sitten Evil Dead ja sitten Erämaa syö miestä… Ennen nukahtamista pyörii Syvyyksien tappajat.

" lähes inhimillisiä aivopestyjä olentoja "

lukee kannessa.

Natsit nouseva vedestä. Uudelleen. Minua kylmää.

" KUOLEMATTOMIA ELÄVIÄ?

JÄNNITYSTÄ! ELÄVIÄ KUOLLEITA?

VIIHDETTÄ PARHAIMMILLAAN! "

*

On niin paljon helpompaa katsoa elokuvia, kauhua. Se ei ole totta. Näyttelijät pesevät pois hirviömaskinsa, saavat palkkashekkinsä ja palaavat perheensä pariin tai juhlimaan ankarasti. Vampyyreitä, demoneita, ihmissusia ei ole muualla kuin folkloressa, bestsellereissä ja valkokankaalla. ... on hirveää lukea jotain keskitysleiriromaania, ihmisen tarinaa, joka on säilynyt leireiltä, tai vain valokuvia tai päiväkirjaa.

SS upseeria näyttelevä ihana Peter Cushing - vanha kunnon Hammerin 50-60-luvun kauhuelokuvien lommoposki van Helsing, paroni Frankenstein ja Sherlock Holmes - Muumion löytävä arkeologi jne.

Kuolemattomat natsit jatkoivat yhä työtään Karibialla märissä olosuhteissa - ennakoivatkohan ne hauskaa 2000-luvun merirosvoelokuvaa Mustan helmen kirous ( Pirates of Caribbean - the Curse of the Black Pearl ) jossa pääosassa huseerasi jatkuvasti maistissa oleva Johnny Depp varastaen garderoobin, kultakorut, huivit, kultahampaat, ja hoipertelun Keith Richardsilta, Andy McCoylta ja Adam Antilta.

= > Juuri kuulemieni juorujen mukaan itse Keith Richard näyttelisi hänen isäukkoaan leffan kakkososassa!!

- Ja mennä kaljupäänä sinne minne ykskään mies ei ole menny ennen.

Me nauroimme kun muistimme kielivirheitä tai kielen huumoria - Lost in translation? -

Star Trekin uuden sukupolven sarjoissa, ja yhdistimme sen kotitaloudenopettajaan, jonka niin sanottuun "kyntämättömään korpimaahan" kukaan mies ei ollut uskaltautunut. Vai miten se vitsi menikään.

Rainan Syvyyksien tappajat - Shock Waves musiikki oli zombie-elokuvien tuttua humppaa psykompi, ja taatusti ahdistava ja tunnelman jännitystä tiheyttävää musiikkia, josta tuli huono olo. Vaikuttavimmassa kohtauksessa zombie-natsit nousivat yllättäen merenpohjista ja alkoivat kävellä kuin surrealistisessa maalauksessa puhumattomina, tuntemattomina, ei elävinä eikä kuolleina.

- Heh, mennäänkö uimaan?

- Hyrr.. Joo!

- Täältä tullaan Bodom-järvi!

Muistelimme lämmöllä aikaa tuota 1980-luvun alkua jolloin olimme kauan odottaneet että näkisimme tietysti kielletyn ja sensuroidun Evil Dead videon. Videonauhuri oli juuri keksitty - tai ainakin vast ikään suomalaisessa merkonomiperheessä käyttöön otettu uusi värkki, jolla sai katsoa ihmeellisiä, kiehtovia kauhuelokuvia - salaa. Itse katsomiselämys oli kuin olisi katsonut liikkuvaa abstraktia ekspressiivistä öljyväriteosta ja epävireeseen mennyt säkkipilli olisi piuvannut korvan juuressa. Mutta onneksi oli mieli, jossa kauhu muuttui lihaksi. Oma mielikuvitus kuvitti sen mitä useasti kopioitu nauha ei pystynyt näyttämään - kuva oli niin surkea. Evil Deadin jälkeen en nukkunut kolmeen yöhön. Sitten halusimme alkaa ohjaajiksi. Teimme kauhuelokuvia kaitafilmillä. Katsoimme nyt niitä myös naurane poskilihakset kipeiksi. Koska filmit olivat mykkiä piti ääniraita saada kasaan tuhnulla kasettimankalla. Ei mitään haitekkiä. Sam Raimi, Ed Wood, Dante, Argento, John Waters, Cyndi Sherman, loppumaton litania hengenheimolaisia. Fantastista.

*

Tervetuloa, vanha ystäväin

Pimeyden ruhtinas

A
setin vanhan videokasetin nauhuriin ja aloin katsoa humoristista dokumenttia Vincent Price´s Dracula.

Täysikuu mollottaa sinisen sinisessä yössä, ajamme kiesillä, mustat kuolleet oksat tuntuvat tarttuvan hiuksiini katsoessani maisemaa, hevoset hirnuvat rauhattomasti, vaunut pysähtyvät, taidokkaasti muotoiltu portti aukeaa kolkon kutsuvasti, kuin itsestään, vinkuen, narahtaen, ja varoen astun hämärään, mutta aistillisesti kalustettuun vanhan ajan huoneeseen, jossa hehkuu kodikas takka. Tervetuloa, ystäväni, Vincent Price lausuu. Ja pahoittelee, ettei palvelijansa ollut ovella vastaan ottamassa - me joudummekin syömään kahdestaan illallista. Herrasmies Price istuutuu hehkuvan punaisessa aamu-/kotitakissa mukavaan nojatuoliin Roger Cormanin ohjaamien Edgar Allan Poe- elokuvien tutulla, laiskan riettaalla tavalla, ja alkaa kertoa oikeasta Vlad Draculasta, Vlad Seivästäjästä. Interaktiivisia pelejä ja mediaa edellä käyvänä Price tarjoilee sinulle, katsoja, viiniä. Punaista? Hienoa... Kostutan huuliani ja haen vanhaan absinttilasiin mehua minäkin, enhän voi vahvempaa juoda tämän sairauden takia.

Mikä Dracula-legendassa kiehtoo, Price kysyy. Sekö, että hän on voittanut kuoleman, hänen voimansa joka hypnotisoi uhrit, herrasmiesmurhaajan eleganssi vai silkka pelosta nauttiminen - että hän pelottaa hengiltä?

vlad dracula

syntyi täällä Sighisoarassa, Transsylvaniassa, ja siitä on osoituksena messinkinen kyltti erään rakennuksen seinällä ( 1431-1435 oli tarkka asumisaika ) .

= > katso Jussilan opas Trassylvaniaan

Minä oli Draculin poika,

siis sankari-voivodi myös itsekin..

Vladin isän nimi Dracul tarkoitti lohikäärmettä, pirua ja paholaista ja Dracula tarkoitti tämän poikaa.

Hyppäämme keskelle pyhää sotaa - Vladin isä Dracul hallitsee Transilvaniaa ja Valakiaa, joita turkkilaiset yrittävät tuhota - turkkilaisista on tullut verivihollisia, kertoo Price kunnon innostuneen urheilukuuluttajan tavoin, nämä muslimit haluavat pyyhkiä ristinuskon olemattomiin. Turkkilaiset pitivät Vladia vankina pitkään - vaikka tämä on pelkkä teinipoika.

=> katso elokuva

Pimeyden ruhtinas - tositarina Draculasta Dark Prince: The True story of Dracula , [2000] joka kertoo tästä aiheesta syvällisemmin.

Isä murhataan, ja Vlad pakenee alle parikymppisenä, ja aloittaa ristiretken vihollisiaan vastaan. Vlad panee toimeksi, häntä kunnioitetaan ja ihaillaan, useat ristiretket onnistuvat ja hänestä tulee Valakian kruununprinssi - ruhtinas? - kuten isästäänkin.

Vlad oli lukujen ihminen - yhtenä päivänä hän antaa seivästää 500 aatelista kaupungin ulkopuolella kukkuloilla. Nämä tapahtumat antoivat Vladille lisänimen Tepes - Seivästäjä. Tämä kansansa kiistaton johtaja kidutti ja murhautti surutta. Mikään ei pysäyttänyt hänen verenhimoaan. Vlad saattoi jopa ruokailla ulkona seivästettyjen ja seivästettävien ulisevien uhriensa edessä. Voitto voiton perään. Hän oli onnistunut lyhyessä ajassa siinä, mitä pidettiin mahdottomana: valloitettujen turkkilaisten kylistä valui vain verivanat kun sankari Vlad viillätti kohti Mustaa merta.

Mutta suosiolla on hintansa, loppujen lopuksi turkkilaisperkeleet pakottivat Vladin peräytymään jopa tuhosivat hänen harvinaisen kauniin oman linnansa! Vlad pakenee salaista tunnelia pitkin kuin romanttisessa veijari-seikkailussa, mutta hänet turkkilaissiat murhaavat hänet Snagovissa 12 vuoden kuluttua. Sulttaani vaati Vladin päätä - todisteeksi tämän kuolemasta. Snagovin munkit hautaavat päättömän Vladin luostariin.

Price jatkaa:

Toiset sanovat, että hän elää yhä...

Vincent Price kertoo huvittuneena kuinka länsimainen sivilisaatio on halventanut, popularisoinut ja muuttanut brändi Draculan jopa aamiaismuroksi - mikä loukkaus Vlad Seivästäjää ja hänen oikeita hirmutekojaan kohtaan? Mutta kuinka hienosti irlantilainen kirjailija Bram Stoker muutti ruhtinas Draculan verenhimoiseksi kreiviksi! Draculan linna ei syntynyt simsalabim, vaan vaikeuksien kautta, linnan rakentajia voisi sanoa jopa orjatyövoimaksi, jonka hengissä pysymisestä ei välitetty. Linnan majesteettinen silhuetti pitää sisällään yhä salaisuuksia tuulen ulvoessa. Transilvanialaisten kirkkojen freskoja komistivat selän takana houkuttelevat vampyyrit ja paholaiset, paikallisille vampyyrit olivat totta...

Rumäniassa, isotätini lausui aina Romanian tuolla tavalla, tuaca-nimistä puukappaletta kalkuttaessa pysyvät vampyyrit kauempana [ jollei krusifiksit eivätkä valkosipuli auta ] - näemme aktuellin ja aidon karkotusseremonian. Pappi lyö puunuijalla niin kovaa että migreeni on nousemassa. Price tulkkaa papin romanialaisen esittelyn englanniksi jonka minä mulkkaan anteeksi, tulkkaan, sen tässä suomeksi. Vampyyrit haudataan kylän ulkopuolelle yksinään vuorille, tai kauas kauas tienristeykseen [ * << = katso Noidan käsikirja * ].

*

Kukaan ei ole suojassa vampyyrilta. Hautausmaalta on tutkittava haudat, näkyykö tuoretta multaa myllätyn jne. merkkejä, että vampyyri olisi käynyt haudalla. Vampyyri on vaarallinen vain iltasaikaan, jolloin se tulee imemään ihmisen verta, ja tekemään tämän sairaaksi, ja langettamalle tämän ylle kirouksen. Dokumentti näyttä peritransilvanialaisia hautaustraditioita ja tapoja, miten sivellä...

Vlad Dracula vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Mutta vuonna 1936 arkeologi Dino

etsi avasi haudan - joka näytti aivan koskemattomalta - ei hautaryöstetyltä, ja löysi Draculan upeat vaatteet - vaan ei ruumista.

* suomennos ja mukailu kirjailijan *

*

Se elää!

Tietysti Frankenstein on kuvaus

radikaalin kirjan, vallankumouksellisen pamfletin, luomisprosessista.

Sen seuraajia olivat selkeät tulevaisuuden tulevaisuuden visiot mm H.G. Wells: Tohtori Moreaun saari, joka oli huurteinen näkemys jossa leikellään ja parannellaan ihmisen animaa ja animaalista kroppaa. Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, George Orwell: 1984, Ray Bradbury: Fahrenheit 451, toisaalta kertovat sananvapaudesta ja aineiden eh väärinkäytöstä.

William Gibson: Neuromancer kirjoitettu tietystikin 1984, suomenn. Neurovelho 1991,

Ridley Scottin Blade Runner (1982) pohjautuen Philip K. Dickin romaaniin Do The Androids Dream Of Electric Sheep? (1968, suomenn. Palkkiometsästäjä 1989)

jossa kaikissa joko sähkö surisi uutta elämää antaen [ jos Maryn sähkö antoi uuden elämän hirviölle, niin Gibsonin sähkö mahdollisti virtuaali"todellisuus" Matrixista nyt puhumattakaan

> Matrixin vihreän sairas sävy ]

tai luotiin uutta ihmistä / kyborgia, androidia - tuota toista, kuollutta. Elämän alkua.

Mutta tarvitsevatko androidit unta?

Kuolema pukee häntä
(1992) on epäonnistunut komedia jossa taistelevat Mad ja Hel [ = Hullu ja Helvetti ] nuoruudesta ja kauneudesta ja varsin plösöstä Bruce Williksestä joka toisaalta meikkaa ruumiit nätiksi. Nuoruuden ja laihuuden palvonta menee överiksi kuten Todella upeeta sarjassa, ja mikä tahansa on yrittämisen arvoista. Kauhu tuo kauneutta. Hetkinen. Miten se menikään.

Isabella Rosselinin johdattamana kummallisiin juhliin jossa ikuisesti nuoret / elävät Greta Garbo, Andy Warhol ja Jim Morrison yhä bailaavat; samanlaista kohtausta Joakim Pirinen käytti sarjakuvassaan, tosin juuri ja juuri elävistä rocktähdistä.

*

Puhumattakaan Mel Brooksin mauttomista komedioista. Milteipä jokaisesta niistä.

Eräs kiehtova piirre hirviötarinoiden synnyssä on se,

miten hirviöt syntyvät.

Tiedämme, että elokuvassa raiskattu nainen synnyttää ihmissuden [ jota näyttelee Oliver Reed joka on demoninen psykiatri - tai ainakin vakavasti näyttelevä Cronenbergin filmissä The Brood joka ei nyt viimeisillään raskaana olevalle naiselle ole mitä sopivin iltapäiväfilmi ]. Mutta miten Hellboy syntyi? Tarinat kertovat, että tuo romuluinen, kiehtova hahmo sai alkunsa

natsien okkultististen tislausten seurauksena.

Mutta kuinka kiehtovaa olisi lukea hahmosta, jonka äiti ja isä eivät olleet Eeva ja Aatami, vaan Eva ja Adolf.

Kuten romaanissa Olov Svedelid: Nimeni on Eduard Braun Hitler.

Myös Marilyn Mansonin kylkiluista roikkuu sikiöitä kun katsoo tarkemmin hänen levynsä Antichrist Superstar kantta, ja näin se on groteskilla tavalla kaunis toisinto Cronenbergin Broodista. Näin se muokkaa uusiksi taikauskoista väittämää kuinka pyhä nainen olisi rakennettu miehen kylkiluusta... Onko Manson kuten Frida Kahlo - taiteilija joka synnyttää itse itsensä? Eikö se juuri ole taiteilijan tehtävä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.