keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Gotiikan populäärisoituminen

Romangoth 2 Gotiikan populäärisoituminen

Musiikkivideot ja mainokset ovat laajentaneet gotiikan käsitettä vieläkin populäärimmäksi ja pitänyt sitä hengissä:

pelottavasti liikkuvien köykeröisten oksien varjo

lankeaa suojaamattoman naisen liikkumattomille kasvoille

lähikuvassa komeasti kuvattuna hepatiittirokote-mainoksessa;

kaunotar on hammasrautainen kassaneiti

kaupassa johon hirviö poikkeaa uuden luottokorttinsa kera;

ja vanhat huonekalut nousevat liikkumaan itsekseen kauhuelokuvista

tutun musiikin säestyksellä....

Niin näytä mulle kuka on goth!?

Kotimaisissa musiikkivideoissa mm.

The 69 Eyes, HIM, Nightwish, Apocalyptica ja Turmion Kätilöt edustavat selkeää gotiikkaa jossa elvytetään krusifikseja, ouja -lautoja, lumisadetta, kootaan keinotekoisia ihmisiä, haahuillaan komeissa kartanoissa tai happinaamarit päässä. Jopa Rasmus muuttui äkkiä hyvin tummaksi, laulajan hiusten väri muuttui mustaksi, samoin esiintymisvaatteet ja videot saivat tummemman sävynsä jossa korpit voivat lentää.

Levyraadissa mietitään mikä on [ tarpeeksi ] goottia.

Juuri nyt Michael Monroe sanoo Arto Nybergin puheohjelmassa englanniksi [ Damnedin hullun entisen rumpalin ] Rat Scabiesin sanoneen, jollei Dave Vanian [ jumala, Damnedin laulaja ]
ole goth, niin näytä mulle kuka on...

..... eli gootit keskellämme

Pohjolan Sanomissa on joskus ollut artikkeli mustiin pukeutumisesta, ja selitetään miten gootti eroaa saatanan palvojasta. Taas kerran. Kuinka typeriä ihmiset ovatkaan ennakkoluuloissaan, poroporvarillisuudessaan, eivät uskalla, edes ajatella. Vai eivätkö ehdi?

Monster High on ihanan hirveä kauhunukke-sarja. Näiden nukkien arvomaailma on kohdallaan verrattuna "oikean elämän" bimbojuhlijiin ja -törttöilijöihin perijättäriin..

Kauhujen koulu
-nimisessä animaatiosarjassa on ainakin yksi goottityttö hahmona.

Arvosteluissa näen Lukas Moodyssonin uusimman inhorealistisen taide-elokuvan esittävän goottipojan negatiivisessa valossa, syrjäytyvänä, luuserina.

Ehkä minun pitäisi nähdä ensin elokuva, ja päättää vasta sitten mitä oikea rehellisyyden apostolimme Lukas on tarkoittanut.

Eilen Salaiset Kansiot sarjassa oli koulukiusattu, häirikkökäytöksinen, laiha nahkatakkinen poika, joka tietystikin hämärässä huoneessaan tumman otsatukan alla kuunteli synkkää, kuolematonta musiikkia Syd Barretia - selkeästi goottityyppi.

Ihanassa ja traagisessa Sinä elävä elokuvassa on hahmoina myös nuoria, unelmoivia peikkogootteja ja kossua kittaavia pärinäsussuja.

Teinikauhussa Scream on yksi asuntolan oppilaista gothic girl, joka oli ahdistunut ja aina vain netissä.

Tuoreessa elokuvassa V2 - Jäätynyt enkeli näköjään goottilaulajaa näyttelee Jasper Pääkkönen, jonka isä Seppo Pääkkönen teki mutjakkaan roolin Kalervo Palsana videokasetillani. Nami nami. Dante Hell on goottilaulajan roolinimi.

Ja töllössä sarjassa NCIS on gootilla vaihteeksi mukava suuri rooli: verraton Pauley Perrette näyttelee tutkijan tiimissä laboratoriossa tavallaan hulluna tiedenaisena työskentelevää käheä-äänistä ja pirteän vapaamielistä goottia Abby Sciutoa ( ainakin 81 jaksossa vuosina 2003-2006). Tai tiedä tuosta hulluudesta – nykyajan tohtoristarinoissa on oltava aina tiimin osa – ei yksin pelaava… Metro-lehden mukaan " Abby Sciutoksi eläytyvä Pauley Perrette hihkuu olevansa Him-yhtyeen fani". Pauleyn seuraava rooli on elokuvassa Satan Hates You... Innolla odotamme.


NCIS sarjan gootti Abby Sciuto poikkeaa piristävästi tuotannossa, jossa gootti on yleensä naurettava, uhri, rikollinen tai teini… Koska goottilaisen alakulttuurin oletetaan olevan nuorison kapinaa…

No perhana. Juuri kun tuon ehdin kirjoittaa, niin yöllä tuli uusintana jakso Neiti Feather sarjasta CSI, ( CSI: Crime Scene Investigation, 2003), jossa Pauley Perrette

näytteli hyvin negatiivista goottihahmoa, artistia nimeltä Candeece, luokitukseltaan lähinnä sosiopaatti.

 

Järjestelin tässä työhuonetta, ja avasin muuttolaatikoita viime vuosituhannen takaa, ja katsoin vanhoja videoita, mm. tosi hauskaa kaunotar ja hirviö -tarinaa kulkevassa videossa Meatloaf: I Would Do Anything For Love(But I won't Do That)

Komeassa, mutta hylätyn oloisessa kartanossa vuosisatoja valaisseet kyntteliköt tuikkivat yhä koleaan hämäryyteen, ja siellä sinisyydessä asuu yksinäinen pitkäkyntinen Mörkö (Meatloaf) kävelykeppeineen, mutta hirviö lähtee tuvasta, ei tosin sauvakävelemään, vaan goottilaisemmin, ja näkee kaunottaren metsässä pesulla… Nainen tuntee jonkin tarkkailevan häntä, ja kaunis, arvokas riipus roikkuu oksalla, nainen kulkeutuu kartanoon, ja tietysti takan loisteeseen, ja kylpyammeeseen.. ja vuoteeseen jossa heittelehtii kovinkin Bram Stokerin Dracula -elokuvan oloisesti – ei siis yksin, vaan vampyyrinaisten välittömässä läheisyydessä…

Mahtipontisten balladien taitaja Meatloaf on näytellyt ainakin Rocky Horror Picture Show elokuvassa fiftarina rallatellen ja mopoa pärisyttäen, sekä muistaakseni filmissä Monster Dog… Jack Black on jatkanut Mealoafin perinnettä, mutta ei goottilaiseen suuntaan, vaan huumorilla pistäen. Valitettavasti.

Goottina pysyminen säällä kuin säällä on kovan työn takana: on oltava aito, ja asialleen omistautunut - henkeen ja vereen lannistumaton ja huumorintajuinen. Takinkääntäjille nauretaan ivallisesti. 



On vaikeaa olla sekä uskottava että aito, persoonallinen että myös uudistuva.


Levyraadissa mietittiin, onko Nightwish, The 69 Eyes tai Within Temptation gotiikkaa.

Tarkalleen ottaen ei - oikeastaan vain Two Witches on aito suomalainen [ koko uransa goottina ollut ja teeseistä ja trendeistä piittaamaton] goottibändi, kun asialleen omistautumista mitataan vuosissa.



Vähän väliä muotiin/muottiin nyysitään goottilaista rihkamaa:

korsetteja & ristejä samettinauhoissa, krusifikseja tuli ilmoille noin vuosina 1991-1993

Madonnan esimerkin mukaan....

Ja todella kauniita syvän violetteja ja rubiinin punaisia lepakkohihaisia samettipuseroita ja -mekkoja oli pikkujouluaikaan tarjolla muodin orjille - meille gooteille nuo olivat jokapäiväistä luxusta... Näitä samettiunelmia taisi tulla markkinoille Bram Stokerin Dracula elokuvan ensi-illan jälkeen...

Puhumattakaan mustista pitsihansikkaista,

korseteista ja satiinitopeista

- jotka ovat aina silloin tällöin olleet kuuminta hottia, mm. Madonnan innoittamana vuosina 1984-1986, tuolloin Madonnahan oli miltei täysverinen gootti pukeutumisensa suhteen - lukuunottamatta kamalia hiuksiaan... Häneltä löytyi mustaa pitsiä ja lycraa topeista hansikkaisiin, suurten krusifiksien kera...

Desperately seeking Susan
komedia oli tärkeä aikalaiskuvaus ja esitteli punkin jälkeistä maailmaa...


2000-luvulla naisten korkokenkien muoto on tullut - ja jäänyt jihii - goottilaiseksi - uutuutena on [ Ramonesilta & yleensä 1970-luvun puolivälin punkista plagioitu ] koripallotossujen kuosi yhdistettynä goottilaiseen korkkareihin ja nyöritettäviin pitkiin varsiin.

Naamiaisten, Halloweenin, polttareitten ja pikkujoulujen goottipuvut on lanseerattu perusSeppälä -tavaraksi.

 

Alakulttuurista on tullut valtavirtaa.

Millainen on uusi gotiikka?

Onko siitä oltava hiljaa, ettei sitä kopioida muodiksi.....

 

Nyt jopa barokkikuvioiset kimurantit seinätapetit ja kynätelineet ovat goottilaisen mustavalkoisia...

 
 

Jylhän lyyriset sarjakuvat versus 80-luvun perusgootit albumit

Belgialainen Didier Comes on "graafis-runollisen sarjakuvaromaanin merkittävä kehittäjä". CD-Fakta 2002, WSOY

Hänen albumeistaan iloksemme suomennettiin mm ihastuttavan mystiset Lumikko (1984) ja Sydänpuu, (1985). Nämä sarjakuvat ilmestyivät suomeksi samaan erinomaisen rock-musiikin kanssa, tuon tyylilajin jota goottirockiksi, ja raskaaksi glamrockiksi kutsutaan, mm: Lords of the New Church, Damned, Bauhaus, Sisters of Mercy.

Comes luottaa kiiltävän kaiken syövän mustan ja kaiken paljastavan lumimaisen valkoisen voimaan ja vuorovaikutukseen. Sitähän goottilaisuus onkin.

 

Silence
julkaistiin lintukodossamme 1986. Itse tarinassa leijuu mausteinen tuttu aura joka kierrättää uuteen uskoon teemojen Tuhkimo ja Eläinten vallankumous elementtejä. Graafisen sadun sankari on puhumaton poika Silence [ jonka nimikin tarkoittaa hiljaisuutta ] joka tulee hyvin toimeen metsän eläinten, mm kyykäärmeen kanssa. Häntä pidetään idioottina työmyyränä jota voi nöyryyttää, pilkata, pitää nälässä. Jos hän olisi tyttö olisin kääntänyt hänen nimekseen Hilja.

Tämän tarinan goottilainen "linna" ( = eli pahuuden tiivistymä, pelottavin hiukkaskiihdytin joka voi räjähtää, ja räjäyttää viettimme valloilleen ) on noita-akan asunto keskellä metsää. Miljöönä toimii vanhaa aikaa elävä syrjäseutu josta kerrotaan kuvaavasti takakannessa:

" Silence on mystiikan läpitunkema tarina takapajuisilta Ardennien vuorilta, jossa noituus ja taikausko vielä vallitsevat." Kirjan etukannessa Silence on narrin nutussa kulkusten helistessä joka askeleella - katsoen uhkaavasti syksyisten lehtien tanssiessa kuolemaa kohti. Lue itse syvällisemmin narri-tulkintoja hulppeasta kirjasta nimeltä Ari Turunen: Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina, Atena 2002

- " narrinjuhla, keskiaikainen juhla, jota vietettiin joulun aikaan kirkoissa ja luostarikouluissa itämaiden narrikuninkaiden ja room. saturnalia -juhlien peruna. Juhlissa parodioitiin jumalanpalvelusta. Narrinpukuihin pukeutuneet osanottajat valitsivat narripiispan tai narripaavin, joka johti juhlia."

- " Ranskassa farssinäyttelijät ja narriseurueitten jäsenet olivat usein naamioituja."

- " -- klovni, farssissa tai komediassa typerys, lurjus tai hovinarri. Klovnin varhaismuotoina pidetään mm. keskiaikaisen kirkkodraaman henkilöitynyttä Pahe-hahmoa ja commedia dell'arten Arlecchinoa.

> Harlekiini, ital. Arlecchino, ransk. Arlequin, eräs commedia dell'arten koomisista palvelijoista, alk. yksinkertainen typerys, myöh. sukkelasanainen juonittelija. " CD-Fakta 2002, WSOY

Silence näyttää kannessa kostavalta pelle-pojalta, gootin arkkityypiltä mustine sekaisine hiuksineen ja korkeine poskipäineen. Mutta ihan tarun alussa Silence kirjoittaa ja ajattelee itsestään / itseään kolmannessa persoonassa. Ja hän kirjoittaa olevansa kiltti.

Myös Alice Cooper puhuu Alice Cooperista kolmannessa persoonassa koska Alice on vaarallinen ja sitä paitsi hän on hengen tuote, häntä ei tavallaan ole olemassa. Hän on tosin enemmän kuin roolihahmo.

Mutta on ikävää, että roolihahmo jää päälle, kuten Anthony Perkins -nimisellä piinatulla näyttelijällä Psyko I-III, Intohimorikoksia yli parin kymmenen vuoden ajan. Toisaalta Bela Lugosi haudattiin hänen rakkaimmassa Dracula viitassaan.

Voi olla, että Silencen rooli on olla kylähullu / idiootti / löylynlyömä - ympäristön painostava taakka harteillaan. Yhtä kaikki hän on normaalin tuolla puolen, viaton ja moraalin tunteva. Ja sukua kaikille meille omituisille, erakoille, persoonallisille, anarkistisille, surullisille toisinajattelijoille kuten Peppi, Saksikäsi-Edward, ja Willard.

 

 

Minun kanssani ei bilailla!

Niin ikään makoisana goottivuonna 1986 ilmestyi kielellämme sarjakuva Enki Bilalin Unien vankila, joka on jatkoa vuosi aikaisemmin suomennetulle albumille Jumalaton näytelmä.

" Enki Bilalin maailma on synkänoloinen." " Bilalin omaleimaisessa graafisessa tyylissä rähjäinen realismi liittyy suurellisiin fantasioihin. " CD-Fakta 2002, WSOY

Enki Bilal vie meidät tässä unien vankilaan, olemme futuristisessa vuodessa 2025, ja mitä ilmeisimminkin dystopiassa. Rähjäiset, visvaiset tulevaisuuden elementit ovat kybergotiikkaa, kaikki on ruostunutta, unohtunutta - kuten vanhemmassakin gotiikassa jossa keskiaikaiset rakennukset eivät ole kestäneet aikaa; vai ovatko ne goottilaiset elementit - paperiset kulissit - jotka eivät ole kestäneet aikaa, vaan hajoavat käsiin? Goottilainen "linna" on tässä tarinassa mielisairaala. Tarkemmin sanottuna Saint-Sauveurin psykiatrinen keskus [ > jonka nimi on huvittava: pyhimys -pelastus. hah! ]

Bilalilla on silmää gootti-naiselle - sankarillinen nainen näyttää hehkuvan, leijailevan irti papereista, hän hohtaa tuonpuoleista hopeisen sinistä valoa, hän on täysin kalpea, hänen huulensa ovat kauniin siniset, samoin hiuksensa, kyntensä ja silmäluomensa.

Lieneekö ollut esikuvana Farescape -nimisen tv:n skifisarjan eräälle päähahmolle?

Nainen erottuu selkeästi muista, likaisista tummista hahmoista. Tämä hohtava femme fatale on reportteri Jill Bioskop [ "La Femme Piège" ] joka kirjoittaa kirjoituskoneesta ja tietokoneesta kehittyneemmällä kyber-kirjoitusvempeleellä [script-walker] rähjäisessä lontoolaisessa hotellissa jossa kaikki on ihanasti rempallaan, kuin suoraan Sex Pistolsien ja vastaavien kiertueelta. Kylpyhuone on asumattomassa kunnossa. Kaihtimet ovat romahtamassa, vanhan ajan tupakkatuoli sirpaloituu. Kukaan ei välitä. Jos Silence on maaginen ja maalaisen rustikki musta-valkoinen elämys lumihiutaleineen ja lentävine pöllöineen, niin tämän Unien vankilan kyberpunkin sävel on haikea. Selkeinä väreinä on likaisen absintin vihreä ja puhdas sininen jotka korostuvat törkeän suttuisista tummista sävyistä. Tässäkin sarjakuvassa alaston mies on onnistuttu piirtämään sensuroidusti. Joka ruudussa. Se on kumma tabu; naisen riisuutumista kyllä piirretään kyllästymiseen asti sekä Silencessä että tässä, ja väkivalta on hyvinkin vastenmielistä, realistista, mutta miestä ei saa näkyä. Hoh hoijaa. Kylläpä väsyttää.

 

Kuka meille heittää unihiekkaa?

Britti sarjakuvakirjailija Neil Gaiman on ilostuttanut ja hämmentänyt meitäkin Sandman -sarjakuvasarjallaan.

"nukkumatti, unijukka, ruots. ja norj. Jon Blund, saks. Der Sandmann, eur. satuolento. Nukkumatti on 1600-luvun lopulta asti tunnettu satuhahmo, joka antaa lapsille makean unen." CD-Fakta 2002, WSOY

Sekä tietysti Alex Proyasin [ Dark City ] ohjaama The Crow, jonka alkuperäinen elokuvaversio on - pääosaa näytellyt Brandon Lee kuolee kuvausten aikana luoteihin. Makaaberiutta lisää elokuvan kantava voima: Crow on goottilainen hahmo joka tulee kostamaan haudan takaa. Useampikin yrittäjä on koittanut mustaa manttelia ylleen, muttei ole saanut samanlaista vastakaikua kuin Lee. Seuraavista elokuvista varsinkin The Crow II City of Angels on hyvin pelottavaa katsottavaa, kuin elokuvakamera olisi nauttinut reippaanlaisesti lsd:tä; pikanttina lisukkeena punkin kummisedän Iggy Popin roolityö. Itse Crow´tä näyttelee ihana Vincent Perez. Hänen roolityönsä häntäheikki-filosofina nimeltä Diderot leffassa Vapaamieliset on erinomaisen vetreä. Myös The Queen of the Damned / Kadotettujen kuningatar elokuvassa Perez veti goottiroolin vampyyrina. Samassa rainassa naispääroolin esittäjä Aaliyah kuolee kuvausten jälkeen lento-onnettomuudessa. Samoin Bela Lugosi Plan 9 from outer Spacen ja Vincent Price Saksikäsi-Edwardin aikana. Puhumattakaan Manaajan ja Ennustuksen kuvausten aikana tapahtuneista "onnettomuuksista" ja "kirouksista".

 

 

Palaan taruun Crow; elokuva

Witchcrow
esittelee muusikon

nimeltä Eric Draven

joka nousee kuolleista

tultuaan Crow´ksi.

Tässä filmissä Crowin palsaa pitää yllään tällä kertaa Mark Dacascos, joka on tuttu meille mm Susien klaani -elokuvasta. Mukana on myös naispuolinen Crow, hyvä hyvä. Koko CROW-myytti syntyi J. O' Barrin käsistä sarjakuvassa The Crow. crow = suomeksi varis.

 

 

Goottityttö

Nemi

ja muut

mustanpuhuvat

skandinaavit

 

Kiinnostavin, modernein uusi sarjakuva tulee pohjoismaista sarjakuvasta: nimittäin goottityttö Nemi ja Seitsemäs kerros. Odotin kuin kuuta nousevaa Thomas Pynchonin romaanin suomennosta, mutta pettymys oli karvas. Sen sijaan Nemi ja Seitsemäs kerros olivat uutta, tuoretta kerrontaa. Vihdoinkin sarjakuvia tekee myös naiset ja tytöt, ja onpa jokunen heistä myös palkittu! Suomessa Naarassarjat -niminen albumiryhmä tulikin piiiiiiiiiiiiiiiitkään odotettuun tarpeeseen. Omia itsenäisiä albumeja tekivät gimmat, kuten esim. Kati Kovács jonka albumi mm Karu selli on herkullinen matkaa irvokkuuteen. Kovács sai Suomen sarjakuvaseura ry:n Puupäähatun vuonna 1999. Onnea! Minä menin taas kerran taidenäyttelyyn, mitä teen yleensä ulkomailla matkustellessani turistina ja höyryävää kiinalaista purjokeittoa syöden, ja kuinka surullista on huomata taidehistorian lävitse kävellen kuten

tässäkin galleriassa - mikä kun ennen vanhaan vain yksi sukupuoli sai maalata, opiskella alaa ja käydä gallerioissa! Siinähän on hukattu neron käyttövoimasta 50%.

Suomalaiset naiset sarjakuvien ammattilaisina piirtäjinä saivat kritiikkiä - koska ovat kenties pohjautuneet realismiin. Hm. Toisaalta nämä tekijät kyllä antavat kyytiä fantasialle ja kertomisen keinoille, hyvä niin. Olen kyllästynyt katsomaan miesten tekemiä seksistisiä sarjakuvia joissa mies saa olla kuinka sika, ruma reppana baariin menevä työtä vieroksuva antisankari [ Aarne Ankasta Sokkeri-Sakarin kautta film noir-parodioihin ]

tms. tahansa realistinen hahmo ts. miehen - siis oletetun lukijan - helposti samaistuttava, kun taas naisen anatomia ei näille pojille eikä papparaisraukoille ole tullut tuosta jatkuvasta tiirailusta tutuksi - naisen vartalo ei tosiaankaan ole piirroshahmo, hei sedät!,

suosittelen lukemiseksi Anatomia. Toinen asia sinänsä on Tom of Finlandin viiksi-paksuniska-homojen elinten milteipä humoristisella tavalla liioitteleva piirtäminen.

 

 

2000-luvulla perusgotiikkaa sarjakuvissa tarjoavat pohjoisen kimmat - tosi viileet skandinaavit

Lise Myhre ja Åsa Grennvall

Minulla on käsissäni Lisen upouusi sarjakuva-albumi Valloittava goottityttö Nemi / Kevät 2005 ( Egmont Kustannus Oy ) joka on vilpoisaa luettavaa tutuista tilanteista. Vaikka Nemi olisi kuinkakin ilkeä on hän rehellinen totuuksien laukoja - siksi häntä ei kannata palkata lastenvahdiksi eikä vaatemyyjäksi... Lorvimisen, oikeitten työpaikkojen välttelemisen, videovuokraamojen elokuvien kategorioitten uudelleen järjestelyn [ mm Taru sormusten herrasta on nyt osiossa dokumentit ja Alien IV komedioissa ] tequila-voittoisten hummailun ja Mayhem-konserttien kokemisen mestari on etu- ja takakansissa entistä seksuaalisempana, ensin ilkeänä lampun henkenä haaremiasussa, sitten tribaalitatuoinnit mieleen tuovana paholaisnaisena hiilihangon ja sarvien kera. Ennen kaikkea sitä oikeaa ( jumalaista Johnny DeppMustan helmen kirous elokuvan upeassa merirosvoasussa ei löydy - vain tosielämän örkkejä joista aina paljastuu ensikiinnostuksen jälkeen jotain mätää - kuten Sinkkuelämää sarjassa ). Nemi lausuu tyynenä totuuksia tuopin ääreltä, eikä innosta meitä ketä hankkimaan lapsia, sydänsuruja tai avioeroa, anteeksi siis avioliittoa tietenkin. Leidillä on erinomainen musiikkimaku, ja sääli on ettei suomessa myydä Nemi-soundtrackejä. Seuraavan kerran kun menet Tukholman vanhaan kaupunkiin ja katsot sitä Lapin Kulta -tölkkien lävitse, älä tee niin vaan mene mukaviin kauppoihin, siellä on iät ajat myyty makoisia Nemi-paitoja ja onnittelukortteja - itsenäisille ja -ironisille naisille :)=

 

Lainaan Ylioppilaslehti 3/2004 Gootit-numeron tekijän nöyrällä suostumuksella asiaan perehtynyttä Jemina Staalon Pohjoisen koleat gootit -artikkelia [kansikuvajuttua ja aukeamaa] joka ilmestyi goottilaisittain tietenkin perjantaina 13. päivä:

"Itse odotan kuin kuuta nousevaa jatkoa norjalaisen Lise Myhren sarjakuvaan Valloittava goottityttö Nemi. Nemin seurassa paatuneimmankin irtonokka – mallia Mortiis – tipahtaa naurusta. Nykyiset pohjoisen goottitytöt panevat tu[u]lemaan, tulevat panemaan, sarjakuvissakin. Goottityttö Nemi on äärettömän hauska: hän itkee, kun lohikäärme-parkaa lahdataan sadussa ja jättää poikaystävänsä, kun tämä kehtaa tulla ihmisten ilmoille Phil Collins -t-paita päällä. Nemissä korostuu huumori ja hedonismi, onhan sinkku Nemi pimeyden kuningatar, kaikkien huomaama keskipiste, jonka ei koskaan tarvitse maksaa drinkistä ravintolassa, vaan miehet tarjoavat kilpaa. Tosin asiantunteva media surkuttelee, ettei Nemi ole undergroundia. Valloittava goottityttö Nemiä voi verrata toiseen aikalaiseen, ruotsalaisen Åsa Grennvallin parisuhdehelvetti-albumiin Seitsemäs kerros. Nemin painojälki on kostean kiiltävän mustaa, kaunista ja hypertarkkaa kuin nestemäinen kajal-ornamentti ikuisesti freshin, hikoilemattoman gootin valkoiseksi puuteroiduilla poskipäillä.

Åsa Grennvallin musta jälki on dagen eller pari efter Tuska, tuhruisempaa, elämää ja kuolemaa nähnyt kajal-kynän jälki. Sellaisella parannellaan suurpiirteisesti maskia maanantaiaamuisin samalla kun parannellaan oloa kuppilassa.

Grennvallin tarinassa korostuu väkivalta, suru, lohduttomuus ja arki, joka lyö talikolla päähän ja estää ihmistä olemasta luova. Yhteistä Grennvallin ja Myhren tarinoille on selkeä omakohtaisuus, aitous, into, katu-uskottavuus sekä tietysti goottinen aspekti, sanoma jota sietääkin levittää maailmalle. "

Gotiikka oli vihdoinkin takaisin naisten käsissä! Skifikirjakaupat ovat jo ikuisuuksia myyneet näpsäköitä Nemi-T-paitoja ja varsin pirullisia Nemi-syntymäpäiväkortteja - ne on tarkoitettu todellakin tytöille jotka haluavat pitää hauskaa ja ymmärtää hyvän goottirockin ja arkkitehtuurin päälle... Vaikka Nemi on haavoittuvainen krapulassa niin Grenvallin maailma on synkkääkin synkempi, realistisella tavalla. Nemi huitelee vapaana sinkkuna ilman kotiintuloaikoja mutta Åsan maailmassa parisuhde ahdistaa naisen persoonallisuuden nurkkaan. Nemi on jatkuvasti seksikäs, hehkuva, hauska, sanavalmis jne. sekä sankarin että samaistumisen malli - vaikkei hänellä näy juurikasvua, hän kyllä juo ja polttaa ja valvoo liikaa - ei hän ihan supernainen ole vaan aito ja arvonsa tunteva nainen paheidensa kera. Nemi tuli iloksemme perjantaisin helsinkiläisessä Metro-lehdessä vuonna 2004, sittemmin Ilta-Sanomissa, ainakin viime numerossa muuten niin maanantaina 2005.

 

 

Lyhyt tarina maltalaisesta

Italialaisen Hugo Prattin päähenkilönsä mukaan nimetty sarjakuva Corto Maltese on milteipä ainoa miehen tekemän sarjakuva jossa henkilöt ovat tasa-arvoisia: osa naisista on häilyvän film noirisia - ei tiedä, kummalla puolella he ovat - jos maailma on pakko jakaa mustavalkoisesti hyviin ja pahoihin roolihahmoihin.

 

Pratt ei ole kirjoittanut epätasa-arvoista roskaa mitä tämä genre on ollut ikävä kyllä jo pullollaan, ainoa negatiivinen huomautus on Corto Maltesen sadattelu kun lastenvaunut kolhivat hänen koipeansa. Mutta kukapa työtön tekevä kulkuri ei raivostuisi kun valtavan kokoiset lastenvaunut tukkivat bussit ja vielä matkustavat ilmaiseksi etteivät kaikki maailman työtä tekevät nerot naiset mahdu matkalaukkuineen bussiin - vaikka he maksavat joka bussimatkastaan, toisin kuin kakarat, vaunut ja niitä työntävät äipät eivät maksa. Nainen voi olla tehnyt itsensä tunnistamattoman näköiseksi liikkuessaan miehen manttelissa ja ampua Cortoa, josta tämä kommentoi " Hänen kaltaisensa nainen ei ammu harhaan... Hän halusi vaan antaa opetuksen. "

 

Corton maailmassa

voimme törmätä

naiseen nimeltä

Pandora.

Kun taas Tintti sarjiksia lukiessa huomaa heti: nainen loistaa poissaolollaan. Kaikki tekijät, ammattilaiset jne ovat miehiä, poikkeuksena vuokraemäntä ja Bianca Castafiore. Noh, ainakaan naista ei ole halveerattu onttona pornoreikänä Tintti-sarjakuvissa, kuten muissa sarjakuvissa, olivat ne sitten valtavirtaa tai undergroundia. Puhun tietystikin ajasta -1960-luvulta lähtien - jolloin näitä miespuolisia supersankari-hahmoja ei tehty kuin vain huumorimielessä ja gay-estetiikkaa painottaen, kuten komedioissa SNL tai Mad tv.

Hugo Prattin luoma Corto Maltese Samarkandissa - niminen kohtuullisen kiehtovana vuonna 1988

[ >1988 päivänvalon saivat myös Saatanalliset säkeet, Ajan lyhyt historia ja Naisia

hermoromahduksen partaalla.]

lintukodossamme julkaistu sarjakuvaseikkailu rakennetaan niin kuin Herrasmiesliigan, eikun Helvetistän. Lukijaa rasitetaan viitteillä. Mikä on mukavaa.

Aivan tarinan alussa:

" Niinpä! Edward John Trelawny.... lordi Byronin ystävä, lienee kätkenyt runoilijan Kreikan ajan "muistelmat" juuri tänne Rhodokseen, Kawaklyn moskeijaan..."

Yksi goottilaisen seikkailun kiinnostava

ambivalentti voima on arvoituksen ratkaiseminen.

Kirjailija heittää meille sen - ei niin kuin leijonien tai kapisten koirien eteen, vaan kuin harsojen takaa kuiskaten, sormea koukistaen. Juuri niin, että kiinnostus herää ja nostaa suippoja korviaan. Pratt sekoittaa ns. normaalia seikkailukertomusta mystiikkaan: me pääsemme Venetsiaan ja Samarkandiin jotka ovat olemassa kartalla ja historiassa. Eipä aikaakaan kun löydän käsilleni esitteen jossa on aikataulut Keski-Aasian vanhimpaan kaupunkiin Samarkandiin, Uzbekistaniin. Ja on hirveän hauskaa, kirjailijat ja löytöretkeilijät puhuvat näin toisilleen, vaikka välimatkaa on satoja vuosia. Corto on gootahtava hahmo: itsenäinen vapaa pitkä tumma mies - korvakoruinen, merimiehen asuineen, pulisonkeineen, itsepäisine leukoineen ja jylhine kasvoineen kaikkineen, mikä on yhdistelmä siroa ja karskia. Ja mitä oudointa - Corton jättämä varjo on täysin valkea - myöhemmin hänelle kerrotaan: hukkaat varjosi. Ja Maltese on kohtaava puun jossa on outoja hedelmiä, joita ei voi syödä.

> kuuntele Billie Holiday: Strange fruit (Lewis-Allen) v 1956 ja tutustu vastenmieliseen

yhdysvaltojen historiaan.

Maltese tapaa ennustajan joka tietysti on Kassandra

[ => " Kassandra, lat. Cassandra, kreikk. mytol. henkilö. Kassandra oli Troijan

kuninkaan Priamoksen ja Hekaben tytär, jolle Apollon oli antanut ennustamisen lahjan

voittaakseen hänen rakkautensa. Kassandran hylättyä Apollonin tämä muutti lahjansa

kiroukseksi, niin ettei Kassandran ennustuksia Troijan tuhosta uskottu. Agamemnonin

murhan jälkeen hänetkin surmattiin." CD-Fakta 2002, WSOY; teinikauhelokuvien

uuden aallon aloittanut Scream niin ikään pitää sisällään koululaisnäytelmän jossa

Cassandra ennustaa... ]

joka näyttää kreikkalaiselta jumalattarelta, jolla on mustalaisen röyhkeys katseessaan. " Mutta omituista, niinkuin tappaisit itsesi ilman että se olisi itsemurha!!! Kuin tappaisit oman kuvasi, kuin uusi Narkissos! " Kassandra sanoo arvoituksellisesti - ja tätä goottilaista kaksoisolennon teemaa on vilautettu pari sivua aiemmin - Cortoa luullaan joksikin toiseksi.

[ Pidän siitä, että sarjakuvassa uskalletaan käyttää huutomerkkejä!!!! Ns. vakavassa - lue kuolleessa - kirjallisuudessa huutomerkit ovat kiellettyjä interjektioiden ja injektioiden lisäksi. Niinhän sitä luullaan! ]

Katsoin ikkunasta ulos, patio oli täynnä lunta, kutsuvaa, valkoista. Minä sisällä lämpimässä sarjakuvia lukien ja musiikkia kuunnelleen kahvikuppi kädessä ja töppöset jalassa. Hukkuen lumeen, unohdukseen. Sweet sweet.. Koska Kassandra ennustaa pelkästään onnettomuuksia ja hän on aina oikeassa Corto sanoo häntä vaikeaksi naiseksi. Epäilemättä.

Corto seuraa salaa vierestä kun John Bull ja Marianne viihdyttävät sadistisia turkkilaisia, jotka pistoolilla kirvoittavat tanssimaan kuin ennen vanhaan rasistisissa länkkäreissä, kunnes Marianne aukoo päätänsä sanoen uniformupukuista kuvatusta alhaiseksi tomppeliksi, pelkuri raukaksi ja kurjaksi turkkilaispedoksi, ja lyö tätä poskelle - SLAP!- voimakkaassa kuvassa jossa he seisovat sivuprofiilissa.

Seuraavassa ruudussa kookas everstin rumilus ottaa Mariannesta kiinni sanoen:

" Minä en ole peto... Olen vain rakastunut! "

ja koska he seisovat

tässä tangoasennossa

he näyttävät sivuprofiilissa

klassiselta kuvalta

kaunottaresta ja hirviöstä,

jossa prattmaisessa kultaisessa leikkauksessa nainen on vasemmassa alakulmassa kaunotar: siro, pieni, leveähelmainen kun taas oikean yläkulman täyttää kaljupäinen skrode paksuniska jossa on ripaus leijonaa / hirviötä. Samalla he näyttävät korttipelin osalta, ei välttämättä tarokkipakan, vaan tavallisten pelikorttien, vaikka niitä kääntää ylös alaisin on kuvio sama. Vai onko? Yhdessä heistä muodostuu jin ja jang:

*

pimeä valo salaperäisyys aktiivisuus naiseus miehisyys yö päivä. Kun taas Kassandran ja Corton lähikuvissa valtasuhteet vuorottelevat, koska he ovat tasa-arvoisia. Kun ilveilijä-seremoniamestari John Bull halveeraa Mariannea Corto kommentoi: " Ettekö jo lopeta karkeuksianne? " Mariannella on monta nimeä ja persoonallisuutta - onhan hän näyttelijä. Hän lyö Maltesea ja ampuu Johnia, vaikka oli vain tähtäävinään.

" Mihinkä ampiaispesään olen pääni työntänyt? " Corto miettii, eikä turhaan.

Kun Corto sytyttää yön hämärässä odottaen savukkeen - on siinä samaa voimaa kuin Iggy Popin ehkäpä parhaimmalla mustavalkoisella 1990-luvun videolla Home, jossa on pimeä musta alku jonka rikkoo Iggyn sytyttämä tulitikku joka valaisee herran aika lailla elämää ja takahuoneita nähneet kasvot. Täydellistä.

*

Goottitarinassa on aina tyrmä, vankila.

Ja siellä --

*

1980-luvulla kauhu-kulttuuri yritettiin tukahduttaa

- tehtiin videolaki - etteivät nuoret turmellu videoita katsomalla.

Koska lain turvin videoita ei saanut, ja jos sai niin ne olivat silvottu sensuurin hanakoissa saksissa milteipä tunnistamattomiksi.

1970-luvulla Sex Pistolsien suomeen tuleminen haluttiin kieltä - ettei nuoriso turmellu.

Mutta unohdamme esimerkiksi leivän ja sirkushuvin - kuinka ennen vanhaan Roomassa yleisö vietti tiuhaan vapaapäiviä napostellen makoisia oliiveja & taateleita ja katsoen gladiaattorinäytöksiä, silpomisia. Sitten oli julkiset teloitukset - joissa esimerkiksi Henrik III:n vaimoja lyötiin päät pois. Yleisö katsoi.

Sitten katosi. Palasi kun seuraavaa vaimoa mestattiin uskottomuudesta - vaikka kyse oli vain siitä että järjetön - mikäs muukaan - paavi ei anna avioeroa. Täytyyhän sitten vaimon kaula katsoa että pääsee naimaan muualle.

Sama gladiaattori / leipää ja sirkushuveja -perinne jatkuu, mutta vieraannutetummalla - viikonloppuisin ihminen jumittavat itsensä tv:n eteen formulaa tai vastaavaa veristä urheilukilpaa - hetkinen eihän formula ole verinen, eikä urheilua ollenkaan, siinähän vain auto ajaa turhaan ympyrää koko ajan luontoa saastuttaen.

Jatketaan - sunnuntaina tuleva matsi jääkiekkoa tai palloa katsotaan kädessä kaljaa ja kenties nachoksia tai ainakin sipsejä, ja jännitetään - ei niinkään kuka kuolee vaan kuka voittaa.

Huvittavaa kyllä - kun aikaa kuluu niin pahamai[nei]nen siis nerokas taideteos kuten eurooppalaisena hulluna vuotena 1968 [ suurten vallankumousten aikaan eli kun opiskelijat saivat tarpeekseen ja alkoivat toimia eikä vain hyppelehtiä ylioppilas-kotsa päässä perhoshaavi kädessä..] tehty The Night of the Living Dead päätyy alkuperäisenä Anttilan alekoriin 2000-luvulla alle viidellä eurolla - kun sitä 1980-luvulla piti metsästää kissojen ja [Zaroffin] koirien kanssa. Eli koko trilogian sai ostaa alle 15eurolla, joka siis vapaalle taiteilijalle on suuri sijoitus, mutta tyhjäpäisille näyttöruutuun nojaaville ei.

Syvemmälle groteskiin ja splatteriin menemme

= > splatter = suora käännös englannista = roiske, kauhuelokuvan tyyppi jossa läträtään suolilla ja verisuonten pätkillä.... Mauttomuudesta tinkimättä, mustaa huumoria säästämättä.

Mutta miten splatter eroaa splastickistä?

= > kun slapstick oli ennen muinoin kohellus-komediaa [ burleski komedia ja farssi ], nimi tuli kun kahta puupalikkaa hakattiin yhteen, niin splatter ottaa välineekseen moottorisahan, mieluummin toimivan sellaisen. Sam Raimi sekoitti aineksia veriseksi garpaccioksi ennen näkemättömässä 80-luvun alun elokuvassaan Evil Dead, joka pesee mennen tullen kaiken.

Miltei tunnistamattomaksi itsensä lihottanut Eric Bana [ Troijan nätti ja pyykkilautavatsainen poika ] on mehevä pääroolissaan Chopper, joka kertoo true crime -osastosta aidon sarjamurhaajan tarinan. Huvittavaa - Chopperin kirja on Australian ostetuin kirja.

Heppu otti nimekseen Chopper koska pitää äänestä chop joka kuuluu kun napsaistaan varpaat poikki... Toisaalta - en tiedä, miksi ihmiset nyt kauhistelevat dokumenttien ja tosi tv:n katselua jossa tutkitaan läheltä mm peräsuolen sisältöä - sehän on oiva metafora koko genrelle. Tosi on.

Katso vaikka perverssi Kreivi Zaroffin koirat / The Most dangerous game, mustavalkoinen kauhuelokuva, uskallettu näyttää suomalaisessa televisiossa 2000-luvulla, ja mielestäni aivan täysin väärä henkilö näytteli Zaroffia! Kreivi siis asui syrjäisellä saarella jonka edessä on karikkoa, johon aina pikku paatti juuttuu kiinni, ja rannalle haaksirikkoutuu kunnon riistaa: ihmisiä...

 

Mutta onko fantasia syrjäyttänyt kauhun?

Tällä hetkellä valkokankaalla taistelevat King Kong, Harry Potter ja liekehtivä pikari ja Narnian tarinat: Velho ja leijona. Vastikään on saatua valmiiksi hyväksyttävät Taru sormusten herrasta ja Tähtien sota -saagat.

Sittemmin katsoin elävät kuvat X Men III, ja V niin kuin Verikosto, jotka on tehty sarjakuvien ja graafisten novellien pohjalta. Kumpikin tarina oli perin goottilainen, tummanpuhuva ja pisti katsojan miettimään hyvän ja pahan eroa ihmisen päässä ja toiminnassa. Seksikäs ja poliittinen terroristi siis aktivisti V (mainio Hugo Weaving joka on tuttu erinomaisista filmeistä Pricilla - aavikon kuningatar, Matrix ja Taru sormusten herrasta, lisäksi hän jäi mieleen nerokkaasta lyhytfilmistä joka liittyi autonkorjaukseen, suihin ottoon ja väärinkäsityksiin.. ) yrittää pelastaa maailmaa koston vimmalla tulevaisuuden fasistisessa visiossa Brittein maalla (1600-luvulla parlamenttitalon räjäyttäneen) Guy Hawkes naamio päässään.

Onko kauhu siirtynyt irvistelemään

vain taskupuhelimien taustakuviin pimeässä hohtavina pääkalloina?

Donitsipuodin oranssipäällysteisiin paakkelseihin kekrin aikaan?

Saammeko tarpeeksi kauhua & eksploitaatiota uutisista ja ajankohtaisohjelmista?

Mitä on enää tarjottavana 1990-luvun realististen sarjamurhaajien ja 2000-luvun japanilaisen utuisen tuonpuoleisen kauhun (mm. Ringu, Dark Water ) [amerikka]laistamisen jälkeen?

Kalevala? Kansansadut? Dokumentit vanhainkodista

Onhan se kivaa kun kultakauppias myy rintarinnan pääkallo- ja Hello Kitty -tuotteita, kuten herätyskelloja ja peilejä..

 

 

Ennen oli perin sutjakkaa ostaa laadukkaita kauhupokkareita Tiimarista (!), jossa myytiin WSOY:n FAN -sarjan kauhua á la Tanith Lee, Lucius Shepard, Melanie Tem, sekä tietysti Markku Sadelehto –nimisen jumalan toimittamia antologioita; WSOY:n FAN –sarja muistetaan myös Ulkomaisia kauhukirjailijoita -teoksessa visusti.

Erinomainen tiiviydessään teos on kunnianosoitus kauhun kirjoittajille – onhan heitä luettu tuhansien vuosien ajan…

Kirjan alkusanoissa tosin pelätään kuinka fantasia on syrjäyttänyt kauhun – koska kauhukirjailijoita ei juuri suomenneta. Tämähän on todella sairasta, kuten me kaikki tiedämme. Itse olen ratkaisut tämän niin, että ostan 1700 -2000 luvuilta kauhua, splätterpunkkia, kauhuromantiikkaa, juuri uusina tai käytettyinä pokkareina Lontoosta, josta tuon materiaalia niin paljon kuin halpalentoyhtiön tiukat kilomääräykset vain sallivat.

 

 

Nyt en ehdi steampunkkiä käsitellä - voihan Herrasmiesliiga sentään!

Deadwood niminen sarja perustuu vuoden 1878 suurimpaan rapakon takaiseen kultaryntäykseen joka tapahtui Etelä-Dakotan syrjämailla.

Produktio alkaa juuri kohtsillään pyöriä Suomessa, mutta olen katsonut sitä muilla mailla vierahilla. Juuri kun innostun, että tämä kertoo viktoriaanisesta ajasta, niin naisen rooli tuossa viheliäisessä kyläpahasessakin - kuten oikeassa elämässä – on pelkän huoran ja viihdyttäjän rooli. En ymmärrä miten silloinkin kuten, myös nyt, niillä äijäpahasilla oli aina rahaa huoraan, kuten nykyajan tai siis 1900-luvun lopun, sata vuotta Deadwoodin kaltaisen kultaryntäyksen jälkeen jokaisella rekkakuskilla on varaa huoraan, mutta huoralla ei ruokaan kuten tosielämään pohjautuvissa elokuvissa Monster ja Petollinen on ihmissydän. Vaikka Deadwood on täynnä tyhjätaskumiehiä jotka huijaavat, tappavat, pelaavat, kusettavat ja ties mitä sutkivat itsensä hengissä pysymisen vuoksi, niin naisella ei ole mitään mahdollisuuksia. Ei ihme, että yhtä äijistä esittää autenttisuuteen pyrkien takatukaton Lovejoy tuo veijari joka huijasi kasarilla sarjassaan antiikkia antiikkia.

Onhan siellä onneksi gender-blender, muulikuski Calamity-Jane joka ei ole stilisoitu hienohelmaksi.

Ø vrt. Paukkurauta-Kati (Cat Ballou), pääosassa Jane Fonda, tai varsinkin puhtoisen, jatkuvasti hymyilevän Doris Dayn [v]esittämä Calamity Jane.

Deadwoodia villin lännen putkinotkoa mielenkiintoisempi eli cowpunk -genre esitellään mm. kirjassa Ulkomaisia kauhukirjailijoita

Ø Jukka Halme ja Juri Nummelin (toim.): Ulkomaisia kauhukirjailijoita,

Ø BTJ Kirjastopalvelu, 2005

tämä splätterpunkin ja lännen filmien yhdistelmä cowpunk juuri perin kiehtovan Nancy A. Collins nimisen kirjailijan työsaralta.

Cowpunk on hauskaa myös musiikin puolella:

D-A-D – tuo orkesteri joka tunnettiin ammoin muinoin nimellä Disneyland After Dark * -

heitti oivaa cowpunkrallia laulaen I`m counting the Cattle.

Ø Counting the Cattle biisi levyltä Call Of The Wild, 1986. Levyn kannessa bändin nimi sopevana länkkärinä fonttina – asiaankuuluvine lehmänkalloineen.

Ø Kireäkravattisten tekijänoikeushössötysten mukaan bändi joutui muuttamaan nimensä, katso vaikka esimerkiksi TV-dokkari Disneyland After Dark ( (TV) (ohjaus: William Beaudine ja Hamilton Luske, 1962)

 

Ulkomaisia kauhukirjailijoita -kirja on varsin hauska mm. siksi, että se kertoo eksaktisti, miksi perustein juuri tietyt kirjailijat valittiin tähän opuksiin, ja miksi ketä ei valittu. Suosikkikirjailijoistani esitellään ainakin Angela Carter, Bret Easton Ellis, Guy N. Smith, Robert Louis Stevenson ja Oscar Wilde.

Erinomainen tiiviydessään teos on kunnianosoitus kauhun kirjoittajille – onhan heitä luettu tuhansien vuosien ajan…

Lasten sarjoissa kauhua käsitellään esimerkiksi tuhansia vuosia vanhalla tavalla - leirinuotilla hyytäviä juttuja kertoen, kuten kanadalaisessa sarjassa Pelottaako?

Kauhua tarjottiin myös makoisina animaatioina jotka aina opettivat jotain hirmuisen tarinan kautta, tarkoitan tietenkin metkaa sarjaa Sätkyjä ja tärinöitä (Grizzly Tales for Gruesome Kids).

On hauska seurata YLEn nettisivuilta, kuinka lapset ovat kokeneet tämän sarjan, ja mitä mieltä ovat esimerkiksi lintsaamisesta: ei opi mitään, eli aikuisena saa pienempää palkkaa… Samoin lapset miettivät, oliko rangaistus "oikein", vaan liian ankara.

Voi kuinka aikuiset oppisivat jotain heiltä – lähdekritiikkiä sohvalantuille!

Ø Lintsauksesta kertovien elokuvien helmi on Ferris Bueller vaihtaa vapaalle (Ferris Bueller's Day Off, 1986), seuraa esimerkiksi kuinka rehtori muuttuu siististä virkamiehestä tirkistelijäksi ja epäonnistuneen pomminpurkajan näköiseksi – tutustuessaan perheen ärhäkkään vahtikoiraan. Roolissa mehevä Jeffrey Jones joka on tuttu mm filmeistä Amadeus jossa hän näytteli keisari jonka mielestä Mozartin oopperassa oli liian paljon nuotteja; Ed Wood jossa hän oli mestarihuiputtaja Criswell, Päätön ratsumies jossa hän lempi metsässä noitaa, Valmont jossa hän oli rakastajattareensa kyllästynyt Gercourt,; muita, pimeämmän puolen filmejä: Beetle Juice, Erämaa syö miestä, Paholaisen asianajaja, ja tv:n puolella hänet nähdään ainakin Deadwood -sarjassakin – onhan hän ollut Hämärän rajamailla ja Äärirajoilla sekä Kojakissa.

Ø Sätkyjä ja tärinöitä: Niin metsä vastaa jaksoa katseli 103 000 lasta tai lastenmielistä väitöskirjan kirjoittajaa syyskuussa 2002. Tai kuten tilastoissa ilmoitetaan: 4-14-vuotiaat.

Ø Sätkyjä ja tärinöitä: Tohtori Moribundus jaksoa puolestaan 113 000 kpl 4-14-vuotiaita elokuussa 2002.

Sätkyjä ja tärinöitä sarjan plussaksi on erinomainen suomentaminen, ja näyttelijöiden paneutuminen esimerkiksi puhevikoihin yms. inhimilliseen. Vaikka alkuperäisessä sarjassa juontajana toimi Nigel Planner, ei tässä kotimaisessa dubbauksessa ole moitteen sijaa eikä sanaa.

Ø Nigel Planner on tuttu mm. upeasta anarkistisesta sarjasta Älypäät (Young Ones), jossa hän näytteli hidasta hippiä; tuttu näyttelijänä myös muista sketsiryhmistä kuten Comic Strip, Terry Gilliamin visiossa Brazil, hän oli myös legendaarisen Ei yhdeksän uutiset show`n kirjoittajia vuodelta 1979, hän on vieraillut sarjoissa: French ja Saunders esittää, Musta kyy, ja tulevaisuudessa hänet nähdään mm. Deacameronessa.

 

 

*

Varhaisnuorille tarkoitetun tv-sarjan jakso Spökhistorier oli mukavaa, koska katsoja sai päätellä, kuinka yliluonnollista kaikki on, vai realismia. Fantasiaa on tarjottu ainakin kotimaisittain pitkässä ja perin pohjin aiheeseensa perehtyen sarjassa Syrhämä jonka voisi yhdistää myös larppauksen, eli roolipelien suosioon – niistä on tehty myös dokumentteja ja kirjoja.

Fantasia kiehtoo valkokankaalla, tv-ruudussa sekä tietenkin kirjana ja sarjakuvana

kuten Ronja ryövärin tytär, Velhot, jätit ja susihukkaset ja Rölli ja Metsänhenki;

mutta myös kauhu - tai muuta pelottava – pitää pintansa: Pikku vampyyri

tai Maikki ja pelottava Pontso.

Ja mikseipä myös Peppi Pitkätossu muuttaa Huvikumpuun ja Vaahteramäen Eemeli,

joissa poroporvarien / rikkaitten / laumasielujen aikuisten maailma herättää kauhua.

Myös Muumit voivat pelottaa jota kuta,

klovnit (Stephen King on kirjoittanut tästä pelosta),

Vesa-Matti Loiri, joulupukki,

sekä uutiset.

Pikku Kakkosen tämän päivän ohjelmistossa tapahtuu:

" Hassussa laaksossa elää äkäinen omenapuu ja Satusormissa Hirvitys potee uupumusta."

Miltä kiehtoo myös ei-fiktiivinen eli YLEn palkittu, silti mojova Oudon partaalla -sarja

" Oudon partaalla esittelee kauhun ja science fictionin merkkiteoksia, trendejä ja kliseitä."

 

*

Lapsille suunnattu Kauhulan koulu (Creepschool, 2004) -niminen animaatiosarja esittelee gootin varhaisnuoren [ Häntä tituleerataan punkkarityttö Janiceksi] , jolla on musta takutettu tukka, ja tietysti voimakas silmämeikki, joka tuo mieleen niin Siouxsien kuin Crown ja kuin myös Once Upon A Time In Mexico filminkin Johnny Deppin sotamaalauksineen.

- Siouxsie = Siouxsie And The Banshees -orkesterin seireenimäinen keulahahmo

Ø Crow elokuvissa:

Ø Alex Proyas: The Crow (1994),

Ø Tim Pope: The Crow: City of Angels (1996),

Ø Peter Dashkewytch, William Gereghty: The Crow: Stairway to Heaven (1999),

Ø Bharat Nalluri: The Crow: Salvation (2001).

Ø Crow:sta löytyy netistä ummet ja lammet krääsää toimintafiguureista itse elokuvien DVD -paketteihin sekä soundtrackien lyriikoihin… Kaikkihan alkoi itse oppineen James O'Barrin samannimisestä graafisen tummanpuhuvasta sarjakuvasta johon ovat vaikuttaneet niin ikään kiihkeät, traagiset ja äkkiväärät taiteen eri puolilla räiskyvät persoonat kuten George Bataille, Anton Artaud, Ian Curtis, Iggy Pop, Lewis Carroll ja Edgar Allan Poe, jotka joko omaa ruumistaan valkokankaana ja tislaamona käyttäen välittivät katsojille tuskaa, tai sitten kirjoittivat letkeää nonsenseä.

- Robert Rodriguez niminen hemmo on ohjannut kuulun ja pärskyvän Mexico –trilogian elokuvat El Mariachi, Desperado, ja Once Upon A Time In Mexico, jossa jälkeisemmässä ja tuoreimmassa paukuttelee pistooliaan omalaatuisena kostajana CIA:n ihanan inhottava korruptoitunut herkku[suu] agentti Sands [ Depp ]

tietysti tummiin pukeutuneena,

ja mustaa verta valuvat silmänsä ovat

kuin korppien nokkimat
….

Ø Rodriguezin löytö, Danny Trejo niminen kirveellä veistetty karakteeri [ tuttu filmeistä: Desperado, Once Upon a Time in Mexico, ja From Dusk Till Dawn trilogiasta ], näyttelee muuten tulevassa The Crow: Wicked Prayer elokuvassa..

Ympäri käydään - gootiksi tullaan.

Onko valtavirta kosiskelemassa gootti-skeneä? Tehdäänkö yhä nuoremmista kuluttajista pintaliitogootteja? Vai otetaanko tämä makoisa helmi vastaan mielellään?

Sarja Kauhulan koulu pyörii useassa maassa, joten sen voi bongata sopivasti kun herää. Katson sitä juuri nyt Ruotsin televisiosta.

Kyllä ovat ajat muuttuneet sitten Viisikko nimisen ryhmän puhtoisten seikkailujen, joissa pukeuduttiin konservatiivisesti, ja aina syötiin meheviä eväitä pakattuina voipaperiin.

Harry Potter kaihoilee vanhaan sisäoppilaitosaikaan ennen pleikkareita, moni kerroksellista roskaruokaa, hiphop -lokapöksyjä, huonoja ryhtejä, ja mato-pelejä, mutta Kauhulan koulussa eteemme marssitetaan lapsukaisia jotka eivät ole pukeutuneena Halloween -juhliin kauhu-genren naamiaisasuihin, vaan ovat omia itsejänsä, eli mm. muumioita, ja joku heistä saalistaa kärpäsiä pitkällä kielellään kuin kameleontti.

 

Aikamatka sisäoppilaitokseen (tietystikin brittituotantoa: Channel 4) tosi-tv -sarjassa

" Teini-ikäiset nykybritit opiskelevat ja elävät kuukauden ajan 50-luvun sisäoppilaitoksessa. Miten nuoret selviytyvät tiukan kurin koulussa? " kuten TV 1:n nettisivuilla kerrotaan.

Ø Sarjaa kutsutaan ruotsiksi nimellä Tidsresa till internatet, mikä kuulostaa hauskalta, miltei netiltä.

Sen sijaan sarjan alkuperäinen nimi (That’ll Teach Them) kertoo paljon, eli

Siitäpä oppivat, sikiöt!

Nykyajan kakaralle ei välttämättä ole herkkua palautua 50-luvun kuriin, gootti ei voisi ikimaissakaan pukeutua persoonattomaan koulupukuun

Ø ( ellei hän ole gootti-genren edustaja, joka pukeutuu eurooppalaiseen fasistiseen ja arveluttavaan koulupukuun omasta vapaasta tahdostaan anarkian feministisenä eleenä, jossa ilmoittaa seksuaalisuutensa kuuluvan vain hänelle itselleen, tai japanilainen Harajuku eli 2006 vuonna hyvin suosittu, ja jopa Markus Kajon sarjassaan Laskevan auringon Kajo esittelemä persoonallisuuden suuntaus, jossa alakulttuurin nuoret menevät kylille istumaan pukeutuneena persoonallisesti, räikeämmin kuin värikkäät nuket, hiukset mustina, valkoisina, pinkkeinä, pukeutuneena tolppakenkiin ja tyllihameisiin, hurjaan meikkiin, älyttömiin keltaisiin irtoripsiin - minusta he ovat nykyajan dandyjä ja flanöörejä;

eikä tiedetä kumpi oli ensin anime -hahmot vai goottilaisuus - kumpienkin vaikutus näkyy. Jopa kotimaiset Kulttuuriuutiset näyttivät klippiä tuoreimmilta Leipzigin goottifestivaaleilta, jossa esiteltiin pikaisesti yksi japanilainen goottibändi, jolla oli selkeät anime -releet.

Tähän voi liittyä myös fanaattinen ja hyväntuulinen roolipukeutuminen cosplay jossa pukeudutaan tietyksi sarjakuvahahmoksi. Mutta cosplayn erottaa goottiudesta sen, että gootti on aina sisimmästä ulkoisempaan lateksikerrokseen 100% gootti, kun cosplayssä pukeudutaan vaivalloisesti tiettyyn hahmoon, otetaan komeita kuvia ja pidetään toisien cospleijaajien kanssa hauskaa, jonka jälkeen palataan omaan itseen. )

suljettuun tilaan jossa lapsi ei saa kitistä eikä raivota, ei jättää syömättä eikä noudattamatta aikatauluja. Kyllä Siperia eli kylmät suihkut opettavat....

 

 

 

*

Kaksi identtistä pientä tyttöä

-teema pelottaa

mm. teoksessa Hohto, ja komediallisesti sitä on käytetty mm sarjoissa Avaruuden tuntua ja Night and day, joissa kaksoset pelmahtavat ääneti ilmoille, absurdisti, pelottaen.

Ja mikseipä myös Päätön ratsumies -elokuvassa, jossa toinen pikkutytöistä ei ollutkaan hiljaa metsässä, vaan katkaisi puun oksan, josta kuului napakka ääni, joka paljasti vihaisille kyläläisille, missä Päätön ratsumies (upea Christopher Walken) luuraa, ja näin aikaan sai miehen teloituksen. Pikkutytöistä kasvoi aikanaan hyvä noita ja paha noita (kumpaakin näyttelee upea Miranda Richardson).

Mutta mikä näissä toisensa eksakteissa peilikuvissa pelottaa? Kloonin siemen? Hyvä puoli? Pimeä puoli? Varjo joka anastaa sielun? Pahan kaksoisolennon pelko? Joku toinen joka anastaa paikkani, ruumiini, sieluni, reviirini?

Naisten ja tyttöjen sarjoja jotka kurottavat tuonpuoleiseen:

Näkijä, Pelastaja, Siskoni on noita, Vaimoni on noita, Sabrina, teininoita, Carnivàle, ja miksei myös Xena, Dark Angel, Buffy, ja Aarteenmetsästäjä (historialliset takautumat / supranormaalit tapahtumat),

ja 80-luvulla nainen sai olla jopa Vanha Kehno (Naispaholaisen elämä ja rakkaudet).

Näissä sarjoissa nuoret ja varttuneemmatkin naiset omasivat supra-normaaleja taitoja - perustuen vanhaan oletukseen, kuinka nainen on yhtä niin luonnon kuin tuon tuonpuoleisen kanssa – toimien ihmeidentekijänä synnyttäessään, sekä avustaessaan ihmisen syntymässä ja huolehtiessaan vainajista.

Ns. normaalien naisten sarjat 1980-luvulle mentäessä sisälsivät joko laatua, komediaa, jännitystä, saippuaa, historiaa, realismia, nykyaikaa, romantiikkaa, vaipparallia, eroprosesseja, syöpäsairauksia tai kauhuakin)

kuten Peyton Place, Lucy Show, Testamentti, Kukkakimppu piikkilankaa, Ross Poldark – nuoren miehen tie, Charlien enkelit, Dynastia, Leskien keikka, Tyttökullat, Taiteilijan tytär, Kate & Allie, Kolkyt ja risat, Paluu Eedeniin;

1990-luvulla oikeassa maailmassa oli jo naispresidenttejä, ja tv-sarjoissa pyöri romantiikka, kosto, vallanhimo, skaala ulottui Jane Austenin upeista fetisistä pukudraamoista ja satiirisista tapakuvauksista mielen pimeämmälle puolelle sarjamurhiin joita herkkä nainen profiloi, ja eroottisiin vampyyreihin

kuten Pimeyden sydän, Yön vampyyrit, Ylpeys ja Ennakkoluulo, Unien valtiatar, Kuolinsyyntutkija Kate Ferrari, Tyttö ja kartanonherra, Syyllisyyden varjo, Kuoleman enkeli, Scarlett, Shirley Holmes ratkaisee, Etsivä Lea Sommer, Kuohuvat Guldenburgit (tämä ei ole pulttibois -vitsi); sekä aivan ihana Uskottomien naisten käsikirja;

kuin uskomattomaan köykäiseen, halpaan hömppäänkin, eroottisiin etsiväsarjoihin kuten Silkkiä ja luoteja.

Ja 2000-luvuilla sex is comedy: eroottisuudesta tuli naurun alaista ja hampaat irvessä alistamista;

Sinkkuelämää, Kuumia aaltoja, Me tehtiin rakkautta, Desperate housevives eli epätoivoiset kotirouvat.

Mutta myös iäkäs nainen saattoi omia koko sarjan – tai olla peräti vuoden paras tv-näyttelijä kuten Pokka pitää ja Hetty ratkaisee.

Yhtä kaikki - nainen sai olla jo jalkapalloilija (Rankkareita ja mustia sukkia, elokuvissa: Parempi kuin Beckham, FC Venus), FBI-agentti (Salaiset Kansiot), rikoskomisario (Epäilyksen polttopiste), pappi (Vicar Of Dibley -sarjan Dawn French), agentti (Alias), mutta myös uusavuton sohvaperuna (Sohvanvaltaajat), rangaistustaan istuva vanki (Bad Girls), tai anorektinen, hysteerinen lakinainen (Ally McBeal) joka marssitti lakisaleihin suhteellisen kestävän absurdismin ja hemaisevia miesnäyttelijöitä poikaystävikseen kuten Robert Downey Jr.

Lastensarjojen puolella agentteja olivat myös Spies-tytöt (Spy Girls) ja elokuvarintamalla Spy Kids jonka ohjasi nero Robert Rodriguez joka on ohjannut mm:

Spy Kids 3-D: Game Over, 2003

Spy Kids 2: Island of Lost Dreams, 2002

Spy Kids, 2001

Ø sekä aikusille: Sin City, ja Meksiko-trilogian: Once Upon a Time in Mexico, Desperado, El Mariachi, Hämärästä aamunkoittoon, jonka perään goottityttö Nemi kuolaa.

 

 

 

*

Naisten hybridejä ja hybriksiä komediaan ja absurdismiin holtittoman käytöksen kautta edustavat sarjat:

Todella upeeta, Double Trouble, Sikanautaa, Kumman kaa, Gimme Gimme Gimme, Pää sekaisin,

joidenka katsominen oli katharsis – sai hetkeksi laittaa oman vastuunsa sekä työstä, kodista, tulevaisuudesta, maailmantilanteesta sivuun, ja sai vain ottaa aikaa itselleen.

Näissä sarjoissa naiset kirjoittivat omat sketsinsä, tai toimivat tasa-arvossa miehen kanssa kuten Avaruuden tuntua -sarjassa.

Jemina Staalo: Romangoth, kauhuromanttinen esseetrilogia virtualia

tehty verellä,

selkäydinnesteellä

ja erinäisillä kirjallisuuden

kipu- ja apurahoilla

lineaarisena ja ambienttina

valumona jatkumona 2002-2013.

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

hypertekstuaalinen goottikyberromaani kronikka dekadentista viehtymyksestä

groteskiin phantasmagoriaan

 

 

 

*

Jos otetaan vaikka elokuva

tohtori Caligarin kabinetti

= > " Elokuvataiteessa ekspressionismi sai vaikutteet

ekspressionistisesta kuva- ja näyttämötaiteesta. Ekspressionistisista

elokuvista on tunnetuin Robert Wienen ohjaama »Tohtori Caligarin

kabinetti» (1919). Vaikka elokuvan ekspressionismi oli puhtaasti saks.

tyylisuunta ja lyhytaikainen (1919–25), se on vaikuttanut vuosikymmeniä

vars. monien elokuvien tummasävyiseen kuvaukseen ja psykol.

kerrontaan."


niin en koe lopun muutosta t käännettä vesityksenä, vaan ajattelin - niin kuin elokuvan sisällä fasismi survoo myös elokuvan ulkopuolellakin, eli jos jokin tuotantotaho pelkää, että tässä on aivan hirveä hirviö fasisti manipuloija silmänkääntäjä joka itse asiassa oli Hitlerin ennakointia, ja päättää "vesittää", että kaikki "fasismi", manipulointi ja murhat on vain yksi hullujenhuoneen asukki kuvitellut, minä aina koin sen niin, että juuri näiden asioiden siis tietojen takia tuo ihminen on pantu mielisairaalaan - hän siis tietää vehkeilystä, ja hänet siis totuus on tukahdutettu, hiljennetty mielisairaalaan.

Pinnan alta:

- Salaiset Kansiot (X-files) tv-sarja 1990-luvulla milteipä parodiaan saakka tutkivat hallituksen salaliittoja ufotutkimuksissaan.

- Vuonna 1919 tapahtui muutakin: perustettiin Bauhaus -taideoppilaitoksen niin ikään Weimariin Saksaan, Joel Lehtosen romaani Putkinotkon metsäläiset ilmestyi, samoin kuin F. E. Sillanpään romaani Hurskas kurjuus. Pohjoisessa oli vallalla ankara realismi, naturalismi, ehkäpä juuri siksi koska olimme vasta itsenäistyneet, ja saaneet esimerkiksi äänestää, vaikuttaa asioihin, ettei arkielämämme olisi niin viheliäistä sietämättömissä oloissa puurtamista; mutta jotkin uhkarohkeat kurkottivat Georges Méliès nimisen hepun viitoittamana kuuhun...

Hän ohjasi elokuvan Matka kuuhun vuonna 1902, katso kuinka paljon tuo filmi on vaikuttanut esimerkiksi Smashing Pumpkins -orkesterin videokerrontaan.

Mielestäni ns. hullujen tai maagisten tapahtumien pitäminen ns. hullujen kertomuksina, akkojen höpinöinä ei ole vesitystä.

Kabinetin - sirkuksen - hullujenhuoneen tapahtumat [rikokset-murhat-huijaus] ei ole hullujen huoneen hourulan piipaa piipaa piripäitten sekoboltsien houretta, vaan totta.

On itse asiassa pelottavampaa, eikä vesitystä, koska näiden hirveiden tapahtumien takia nämä ihmisraukat rauniot ovat joutuneet "hoitoon". Että on salaliittoja. Että virallisesti peitellään, tukahdutetaan, ja annetaan pahan jatkaa.

Päästä puusta pitkälle.

 

 

*

Mistä tunnen mä goottilaisen taiteen?

1. Mene kirjastoon, ja ota hyllystä pikku kirjanen nimeltä

Maria Gozzoli: How to recognize gothic art, Macdonald, 1978.

Siellä on tuttuja kuvia: Chartres, Tower, Notre Dame, ja Venetsia. Bibliografiasta löytyy paksumpia opuksia. Sehän on sääli, että kaikki ovat vain työtätekevien kansalaisten selkänahasta revittyjä uskonnollisia rakennuksia, gobeliineja, patsaita ja maalauksia, ja vain miesten tekemiä. Näin ollen niistä puuttuu elämän kirjo, siksi Decamerone ja Canterburyn tarinat ens´alkuun antavat rehellistä kuvaa gotiikasta.

Niissä ihminen on ihminen, niin hyvässä kuin pahassa, muttei niin yksipuolisesti yliluonnollisia höpötyksiä kuten edellä mainitut jähmeät veistokset jaa muu sälpä. Tutustu myös Päivi Setälän Keskiajan nainen kirjaan, ja myös Kaari Utrion kirjoihin, sekä faktaan että fiktioon.

2. Tutustu myös 1900-luvun groteskiin gotiikkaan:

Hannah Wilke, Barbara Kruger, Louise Bourgeois, Frida Kahlo, Kalervo Palsa,

Francis Bacon, Merja Aletta-Ranttila, Andreas Alariesto

joka on mielestäni erinomaista ja introverttiä porautuessaan ihon alle, yhteen yksilöön [ kuin malaria-hyttynen ] joka toimii katsojan peilikuvana, kipupisteenä, kankaana jolle tuska maalataan orvaskesiä myöten;

kuin varhaisempaankin:

Johann Heinrich Fuseli, Philip Otto Runge, Caspar David Friedrich, Francisco de Goya, John Runciman, William Blake,

joilla enimmäkseen kauhua tuotti maisema symbolineen, luonto hurjine myrskyineen, jotka tekivät leskiä, upeine täysikuineen, mytologiat kannibaaleineen, jossa taide oli moraliteetti joka opetti ettei näin väärin saa tehdä, tabun käsittelijä,

tai perverssit sisätilat, jonka rikkoo jokin outo peikko.

Kauhuromantiikkaa ja selittämätöntä groteskia on käyttänyt visuaalisessa taiteessaan myös mm: Fritz Lang, Arnold Böcklin, Alfred Kubin, Roman Polanski, Stanley Kubrick; esimerkiksi Polanskin elokuvassa Inho esitellään Hullu nainen ullakolla -tematiikkaa siirtäen mielen hajoamisen olohuoneeseen ja keittiöön eikä piiloon ullakolle, tai Kubrick joka toisti kylmäsi Hohdon hyytävän mielen maiseman, ja eristyneisyyden pelottavan talon ympäristöön.

3. Toinen, painavampi tapa tutustua gotiikkaan on marssia Tukholmaan jossa myytiin massiivista Rolf Tomanin johdattelemaa kirjaa GOTIK ( Könemann, 2000 ) vielä plastiikit päällä alle 13eurolla. Messevä teos yli viisine satoine sivuineen porautuu niin goottilaisen kuvataiteen, veistoksien kuin arkkitehtuurinkin salaisuuksiin. Teos oli kylläkin ruotsinkielinen - mutta det gör ingenting, ajattelin muistellessani erästä lobotomiavitsiä.

Vaikka kirja painoi kuin naapurin synti, ja kuvittelin kulkevani Via Doloroosaa puhelintolppa selässä.

 

 

*

Mikä yhdistää

goottien ja natsien

yhteisen kirjasintyypin,

fraktuuran?

Gootit, goottilaisuutta harrastavat ja goottilaisten elokuvien rekvesitöörit haluavat

vanhan ajan fontin joka on olevinaan tai on aidosti keskiaikaa,

tai ainakin reippaasti viktoriaanista aikaa vanhempaa kirjoitustyyliä.

Natsit jatkoivat vielä 30-luvulla fraktuuralla kirjoittamista,

suomalaisissa dokumenteissa lähinnä 1800-luku oli

fraktuuran aikaa virallisissa papereissa.

Siksi esimerkiksi Sisu-pastilliaski on silkkaa gotiikkaa..

"Hitler julisti fraktuuran ainoaksi puhtaasti kansalliseksi leikkaukseksi ja vastusti groteskin käyttöä Saksassa. Myöhemmin hän muutti mieltään ja kielsi fraktuuran käytön, koska väitti sen olevan juutalaista alkuperää."

Jan Bohman, Åke Hallberg: Graafinen suunnittelu, Gummerus 1988.

*

Kirjassa on präntättynä "Martin Bormannin vuonna 1941 Hitlerin käskystä levittämä kirjelmä" jossa ilmoitetaan kirjoitustavan olevan erheellisen saksalainen. Ilmoitusta ei oltu painettu goottilaisin kirjaimin...

>

Katso myös Sex Pistols elokuva... jossa tavataan "Martin Bormann"...... siellä minne natsit pakenivat eli Etelä-Amerikkaan...

 

 



Miten kirjoittaa aito

post-modernin ironinen

goottilainen romaani?

1700-luvun lopulta lähtien goottilainen romaani on ihastuttanut ja vihastuttanut kirjojen karjamarkkinoilla. Sitä on halventavasti pidetty alempiarvoisena - sekä naisten kirjoittamana että lukemana kirjallisuuden lajina, halpamaisena kauhuna, romanttisena viihteenä jopa pienen kauhu- ja fantasiagenren sisällä.

 

Alun alkaen englantilainen kauhuromantiikka lainasi rekvisiittansa kaukaa

barbaarisesta arkkitehtuurista,

gotiikan kauden jyhkeiltä,

majesteettisilta raunioilta, luostareista, tyrmistä ja linnoista.

Suippokaarin ja korkein tornein

gotiikka kohosi

kaiken maallisen

yläpuolelle.

 

 

Mysteeri, groteski ja kauhu toimivat elementteinä,

ettei lukija tuikkaisi kirjaa tuleen ts. ei heittäisi syrjään, tylsistyisi, nukahtaisi.

Kirjasta on löydyttävä: [fanfaarit]

hyvän ja pahan elementin kissa & hiiri -piirileikki,

salaisia käytäviä, synkeitä loppumattomia kryptia, usean eri henkilön näkökulmasta kirjoitettuja viestejä [= kirjeitä sähkeitä ja päiväkirjan katkelmia],

kahleita, miehiä [kreivejä, markiiseja, paroneita]

joidenka pitkissä hulmuavissa mustissa hiuksissaan on valkoinen raita,

synkeitä sukusalaisuuksia, outoja kirjelappusia,

maanalaisia pakoreittejä, outoja ääniä,

sadistisia munkkeja, kummallisia eliksiirejä,

narisevia ovia, hulluja tiedemiehiä, lepattavia kynttilöitä,

ullakolla kirkuvia hulluja naisia, rikottuja leluja,

kirottuja tikareita, vaeltavia sieluja,

seinäpeili johon voi upottaa kädet kuin vesipaljuun,

kalpeita kasvoja, kiellettyä rakkautta, tipahtelevia kypäröitä, hengityksen höyrystyminen ennen niin lämpimässä huoneessa, salaisia laboratorioita, märkiä mutaisia kengänjälkiä, piilotettuja muotokuvia, noitien kattiloita, lötköjä, kaksoisolentoja, vaeltavia aaveita, iilimatoja, vampyyreita, hirviöitä, ihmissusia, mustia kissoja, zombieita, ghouleja, voodoonukkeja, liskonaisia, kärpäsmiehiä, cthulhuja, tappajatomaatteja, vrilejä, suuren oopperan kummituksia, ja ainakin yksi Candyman ja tapponukke Chuck. Ja tietysti se linna = sukukartano, hotelli tai mielisairaala, tuo pahuuden hiukkaskiihdytin jonka sisällä pahuus kuplii, kohta yli kuohuen. Se voi olla myös "home sweet home" - joka kuitenkin on rakennettu pyhälle intiaanien hautausmaalle kuten Poltergeistissä

[ = > "poltergeistilmiö, parapsykologiassa tapaussarja, jossa kokijain mukaan

toistuu selittämättömiä fys. ilmiöitä, kuten koputusääniä tai esineiden siirtymisiä,

tav. tietyn henkilön läheisyydessä. Poltergeistilla, »räyhähengellä», on tarkoitettu

ilmiön aiheuttajana kansanuskossa pidettyä kiusanhenkeä."


CD-Fakta 2002, WSOY ],

jossa heti alkaa tapahtua kummia. Tärkeintähän on, että tämän kaiken boullabaisen keskellä päähenkilö - syystäkin - epäilee, onko hän tulossa hulluksi.

= >> klikkaa tästä 15 sekunnin musiikkiraita Queen: I´m going´slightly mad.

Gotiikan genreen kuuluu niin "hyvää" kuin "huonoakin" kirjallisuutta. Itse en jaa kirjallisuutta näin kökösti, tutkimani kirjallisuus voi olla kiinnostavaa kirjallisuutta tai sitten ei. Populaarin plussaa on se että se on kaikille tasa-arvoisesti saatavilla. Rahvaan ei tarvitse matkata kauas ja tuhlata aikaa metsästääkseen haluamansa kirjaa.

Miksi minua inhottaa televisiosta tuleva saippua verrattuna romanttiseen kirjallisuuteen? Mielikuvituksen puute. Yksinkertaisesti. Kirjan voi lukea ja kokea kuten haluaa, kun taas televisiossa jatkuvasti pyörivä sarja tappaa kaiken ajatuksen tapaisenkin. Mutta ehkä nykyaikana naisella jolla on sekä ura että koti hän ei voi valita hetkeä jolloin pulahtaa vaahtokylpyyn joko parodinen kauhuromanttinen [ Rouva Oraakkeli, Vainola, Rebecca ] tai eroottinen trilleri [ Basic Instinct, Body of Evidence ] jne. mukanaan, koska hänellä ei ole muka aikaa lukea, eikä uskalla ostaa romanttista kirjallisuutta jota kutsutaan myös harlekiini-kirjallisuudeksi tuon Harlekiini-nimisen kirjasarjan kirjoja tarkoittaen. Eskapismi ei ole sallittua vaan tympeä maalaisproosaa joka on yhtä laveaa kuin kuolettavan tylsääkin. Mutta tv sarja joka tulee joka saatanan arkipäivä pakottaa naisen tv:n ääreen pienen pieneen eskapismiin.

= > Paul Verhoeven: Basic Instinct - vaiston varassa.

*

" faustinen ihminen, Goethen »Faustiin» viittaava, Oswald Spenglerin vaikutuksesta käyttöön tullut nimitys, joka tarkoittaa pysähtymättä etsivää, kaikkien rajojen ylittämiseen pyrkivää, äärettömyyttä tavoitteleva länsimaista ihmistä. "

CD-Fakta 2002, WSOY

 

 

 

 

 

 

Roskaromaanit?

Mihin tässä maailmassa mennään kun tammikuussa 2005 tummelisarjassa Emmerdale käsite Romantic fiction käännetään suomeksi Roskaromaanit? Ai jai jai... Skarpatkaa nyt ihmiset vähän käännöstöissä ja arvotuksissa! Ei Emmerdale nyt ihan Decamerone ole!

Mistä muuten johtuu että Anni Polvan kirjat realismeineen ja haaveineen, sekä historialliset hyvin rakennetut romaanit uppoavat, mutten voi sietää katsoa saippuaoopperoita? Onko noissa jo parodiaksi ehtineillä halpojen pahvikulissien keskellä tyhjyyteen toljottavien aina vain samoja asioita vatvovien päivästä toiseen loputtomasti vuosista toisiin kaikkia tabuja rikkoen toimivat ihmiset lähikuvissa jähmettyvine kasvoineen iho paksun pakkelin alla jotenkin liian zombieta, elävää kuollutta, tyhjyyttä?

Se, ettei siinä voi käyttää omaa mielikuvitustaan,

joka on tärkeintä ns. romanttisessa viihteessä.

Nainen ei välttämättä ON/OFF -robottina halua virtuaalista seksiä jonkin kojeen kanssa, vaan eroottinen lataus toimii tuolla, vivahteikkaassa mielikuvituksessa, aistillisuuden valtakunnassa, joka on kevyt ja ylitse pursuava pakka raakaa silkkiä, jymisevä kauaskantoinen räjähdys, sitruunaperhosen lento, viiltävä terä, varpaillaan kävelyä jäisellä jyrkänteellä, syksyn kirpeys poskilla; tiedoksi vaan, suuremmassa sukupuolielimessä, eli aivoissa, ainakin naisilla. Ja kuten Atwoodin kirjan päähenkilö kirjoittaa kirjailijana kirjan sisällä, kuinka hän tarkoituksella ei kerro hirveän tarkkoja detaljeja päähenkilöstään, johon jokainen nainen voisi lainata oman kasvonsa.. Atwood kirjoittaa muovailevansa kasvot kitistä, ja näin nyt menee ajatukset Golem -legendaan, kuinka savesta olento rakennetaan.

= > Atwoodin erinomaisissa runoissa kerrotaan myös savinaisesta.

Kun ajattelee vanhan ajan viihdyttävää saippuaa, kuten Dynastiaa, tulee ikävä. Siinä oli kuin ikivanhoista saduista karanneena ja arkkityyppien rasitus harteillaan - joita onneksi kannatteli osiltaan myös valtavat 80-luvun olkatoppaukset - paha äitipuoli Alexis. Tämä Joan Collinsin antaumuksella esittävä noidan kaltainen tiukka liikenainen, vallananastaja, kiero miestennielijä, aikuinen nainen tummat silmät ruskea tukka, Alexis, joka lojui vaahtokylvyissä nuorten rakastajien kanssa shamppanjaa juoden ja puhelimella bisneksiään hoidellen samassa. Ja kuviossa oli prinssejä, ruhtinaita, sheikkejä, kidnappauksia - ja niin ollen perus-romanttinen gotiikalla maustettu, jännittävä potpuri. Kun Dallasin väriskaala ulottui paskanruskeasta paskanruskeaan, oli Dynastia helmeilevän hopeaa, kristallinkirkasta, kimalletta ja luksusta. Ja olihan Alexiksen päävastustaja, entisen miehensä nykyinen marttyyri-vaimokin nimeltään Krystle, siis kuin kristallia. Heidän keskellään oli kissanhännänvetoa, ja joskus kissatappeluakin jossa olkatoppaukset pursuivat ja hyvin, hyvin kookkaiksi föönätyt ja lakatut hiukset tärisivät ja toinen heitti toisen uima-altaaseen jne. Paha Alexis oli tummahiuksinen siis paha, mutta nimeltään androgyyni ja neutraali. Kiltti & hyvä Krystle oli tietysti vaalea. Kun taas Dallasissa vain sikojen kaltaiset vanhat äijät pyörivät räntsillä vaaleanpunainen iho hohtaen ja silmät pikkuriikkisinä valkoisten silmäripsien alla. Ehkä Dynastian miljöö - Colorado - selitti sinisen ja hopean jylhät goottilaiset sävyt väriskaalassa.

 

 

 

Saippuaoopperat ovat selkeitä goottilaisia jatkumoita,

joissa voi a) mitä tahansa tapahtua

b) mitä tahansa tabua käsitellä.

Sauppis voi kauhoilla mihin tahansa yliluonnolliseen suuntaan, fantasiaan, uneen ja takaumaan - vain käsikirjoittajat, budjetti ja aikataulut ovat rajana.

 

 

Toisaalta hyvin paljon saippuasarjat muistuttavat antiikin tragedioita, kun kukaan ei tiedä ketä ja miksi.

90-luvun saippuaoopperassa Melrose Placessa kohde- ja näyttelijöiden ikärakenne muuttui, nuoreni reippaasti, ja tuli realismin pariin. Tai realismin ja realismin - aika absurdia menoa voi olla, ja mitä juonenkuvioita maailmassa onkaan on tässä sarjassa sitä käytetty semmoisenaan t eri variaatioina. Mielenkiintoisin hahmo on ehkä sarjan koulutetuin nainen, lääkäri ja psykiatri Dr. Kimberly Shaw joka itse on mielisairas, hänellä on persoonallisuushäiriöitä, ja hän on yrittänyt murhata mm miehensä.

 

 

 

 

Hullu nainen on pelottanut ainakin Kotiopettajattaren romaanista lähtien, ja hän on varsin uskottava. Mielisairaala on paha paikka jonne laitetaan terve pariskunta - joka on Kimberlyä loukannut, nainen kun on nyt kyseisen hourulan johtaja...

 

 

 

 

Mutta mitä on romanttinen kirjallisuus?

Nostan esille kokoelmateoksen nimeltään Hertta - jokaisen pikkunaisen lehti VUOSIKIRJA 1969 painoksen, ja alan ahmia. Pienten lehtien kannet on piirretty romanttisiksi: niissä heterosuhteen toisilleen täydellisesti sopiva pariskunta kiiltää onnellisena; mies hiplaa naisen kaulakorua. Koska kannet ovat maalattuja hahmoja on samaistuminen lukijalle helpompaa. Hertta on tavallaan Sinä Minän, Reginan ja Suosikin hengenheimolaisia, jonka kohderyhmä on murrosikäinen tyttö, joka "elää joka solullaan mukana nykyajan rytmissä" kuten lehti markkeeraa, kun taas 13-vuotias lukija kertoo olevan "popista ja villistä menosta kiinnostuneen".

Mikä ihmeen tarve tällä lehdellä on muokata tytöstä miestä tarvitseva, ja miehen kiinnostuksen ja katseen vuoksi kaikkensa ulkonäkönsä parantamiseen tähtäävä miellyttäjä?? Vaikka vuosiluku on 60-lukua on sillä paljon yhteistä nykymaailman kanssa - eivät naiset, edes hyvin nuoret murrosikäiset tytöt olleet ennen paremmin voivia ja itseensä tyytyväisiä olevia voikukan nyppijöitä, vaan heillä oli jatkuvasti ongelmia ulkonäkönsä kanssa. Lehdet koostuvat sarjakuvista, novelleista, lääkärinpalstoista, meikki- ja pukeutumisvihjeistä. LUKIJA-tytöillä on komplekseja, he punastuvat, ylösnouseminen on vaikeaa,

SARJAKUVIEN ja NOVELLIEN tytöt kuitenkin ovat jo muuttaneet pois kotoa, ja asuvat boxeissa kämppäkavereitten kanssa, ja joutuvat välillä ylitöitten takia myöhästymään treffeiltä. Tarina loppuu 99% onnellisesti siveästi suudelmaan tai halaukseen. Kysymyspalstoilla taas lukijat ovat epätoivoisia minkä ikäisinä poikien kanssa voi olla silleen, ja milteipä jokainen kirjoitus esittää yllättävän seksuaalisen kokemuksen negatiivisena - tapauksena jossa poika lääppii ja tyttö joutuu pakenemaan. Kun 15-vuotias lukija kysyy saako e-pillereitä hänelle vastataan, että tuskinpa noin nuori saa. Vaikka sarjakuvat, kansikuvat ja novellit tulvivat ällöttävän hygieenistä parisuhdetta jonka väliin ei nuppineulakaan mahdu - se on kaukana oikeasta elämästä. Maggien unelma sarjakuvassa brittiläinen konstaapeli univormussaan on sopivaa fetisisteille, mutta Maggie kirjoittaa erokirjeessään poliisilleen, ettei voi mennä tämän kanssa naimisiin, koska hänellä on menneisyys... Tämä tarina on siinä mielessä poikkeuksellinen - happy endiä ei ole. Tosin siihen viitataan jos Maggie palaa seudulle...

Hauskana yksityiskohtana on ihailijakuvat joissa poseeraa kauniit ihmiset: Peter Fonda Easy Rider -vetimissään, Catherine Deneuve ja Eero Raittinen. Harva muistaakaan kuinka uusi keksintö sukkahousut [ vrt. Pirkan niksit ] ovat, ja niinpä tämä lehti esittelee vihdoinkin yhden koon kaikille istuvat sukkahousut, joita paketista ottaessa ei tarvitse säikähtää koska ne näyttävät niin pieniltä ja ryppyisiltä...

Pelin säännöt nimisessä sarjakuvassa nuoret naiset - päähenkilönä on tummaverikkö - menevät baariin juomaan kahvia, ja ongelmana on miten saada pojat kiinnostumaan itsestään, ja miten pitää poikien mielenkiinto kun baariin astelee kilpasiskojaan joilla on lyhyemmät hameet.. Hirvein heistä on vaaleaverinen Bette Anderson, jota voi pitää samalla tasolla Sohvanvaltaajat komediasarjassa olevaa käsitettä Beverly Macca, jota naiset inhoavat ja miehet sanovat huh huh. Muissa tarinoissa tyttörukka pukeutuu bikineihin ja kiekistelee pihallansa, mutta naapurin viherpeukalo upottaa sormensa vain fiikuspurkkiin.

Goottilaisempaan kuvastoon pääsemme sarjakuvassa Rakkautta naamion takana, jossa on komeat vanhan ajan naamiaiset, ja ujo tyttö on pukeutunut upeaksi kuningattareksi. Naamio ja puku antavat mahdollisuuden muuttua toiseksi persoonaksi. Mutta Beth pakenee juhlista ennen kuin naamiot paljastetaan, ymmärtäen olevansa kuin Tuhkimo, ja suurimpana murheenaan on josko tanssittamansa kavaljeeri löytää toisen tytön! Romanttiseen kuvastoon kuuluu tietystikin vastakkaisen sukupuolen tapaaminen, tanssiaiset sinänsä on sopiva naamio tehdä tuttavuutta, tuon "ihanan" ja "ihmeellisen" kanssa. He siirtyvät terassille " jota lyhdyt valaisivat... " , ja suutelevat, ja Beth tuntee leijuvansa "tähtien joukossa... "

"Tämän herttaisemmaksi ei voi tulla!"

*

Goottilaisen taidemuodon voi jakaa Lizzie Bordenilta

[> Lizzie on kuuluisa lapsi vanhempiensa murhaaja,

nimensä on myös anastettu sellaisenaan hevibändille.]

lainatulla kirveellä [s]platterin raa´asti kolmeen osa-alueeseen:

a) kaunotar ja hirviö,

joka tarinassa on jonkinlainen kaunotar ja vastapainona ainakin yksi hirviö - kuten:

Oopperan kummitus, Sikatotta, Alien - kahdeksas matkustaja, Doom Generation, Lolita, Tarina merkillisestä rakkaudesta, Angelika, Kaunotar ja hirviö [animaatio 1991].

Huvittavaa kyllä olen huomannut Kaunotar ja hirviö tarinoissa kiinnostavan elementin:

oikeastaan ne ovat kertomuksia naisesta,

joka ei osaa päättää, rakastaako hän pahaa poikaa

("hirviö" kuten Vlad Dracula, Ooperan kummitus)

vaiko hyväksyttyä "sankaria" eli hyvää poikaa, joka lupaa tasapaksua porvarillista elämää (Jonathan Harker, varakreivi Raoul

Mutta millaisia hirviöitä tarinoihin loihditaan?

Onko siinä jokin kaava?

1a) hirviö = yliluonnollinen paha kammotus aatelinen röyhelöpuserokreivi joka haluaa valloittaa / turmella maailman / Dracula; oikean elämän verikylvyissä nauttinut Elisabeth Bathory elokuvassa mm Kreivitär Dracula. Vaikka sekä Bathory että Vlad Dracula olivat historian oikeita hahmoja, sadistisia ihmisiä

1aa) hirviö = realistinen paha

sadismi kuten kreivi Zaroff, joka filosofoi morbidisti: Tapa ensin, rakasta sitten.

Se voi olla myös tohtori Moreau joka saarella tekee epäeettisiä kokeita ihmisten ja eläinten metamorfooseilla sekasikiöillä. Eli aatelisia ja auktoriteetteja kannattaa varoa!

1b) hirviö = elävällä libidolla [ ja kenties jollakin muullakin ] varustettu kuningas

joka haluaa.... piparia jokaisesta näkemästään hyvin muotoillusta purnukasta / Henrik VIII, Caligula. It´s good to be a king, sano Mel Brooks Mielettömässä maailmanhistoriassaan. On kurkoo olla kunkku.

Tai vahva naishallitsija kuningatar esitetään usein nymfomaanina tms. Kuningatar Margot, Katariina Suuri, Kleopatra, Lucrezia Borgia... Lista on yhtä pitkä kuin maukaskin. Aina pitää muistaa, että voittajat kirjoittavat historiaa joka on julkaistu tavalla joka yleiseen makuun ja ajankuvaan sopii. Lähdekritiikkiä on hyvä harrastaa, vaikka historian Suuret Naiset ovat suurta oopperaa, melodraamaa ja historiaa.

- Yhtä kaikki hirviö on aatelinen, kansalaispyramidin huipulta, ja hän käyttää valtaansa väärin.

- Kärjistetyimmillään olemme Punaisen surman naamion kaltaisessa teoksessa, jossa rutto jyllää kylässä ja kaupungissa, ja ruhtinas on kutsunut "suojiinsa" ketä lystää. Samoin hän tekee kiitollisille alaisilleen mitä tahansa.

1c) "hirviö" = hyvä, mutta poikkeavan / erikoisen näköinen, rujo, erakko, joko hyväntuulinen tai hyvin hyvin ahdistunut

esim. kyttyräselkäinen työväenluokan edustaja joka on vain olemassa, käyttäytyy toisin kuin muut / Notre-Damen kellonsoittaja, ja jokainen Igor joka Frankensteinin orjana klinkkasi, mykkä kääpiö Tarina merkillisestä rakkaudesta, Tod Browningin elokuva Freaks – kummajaiset, Harry Arosusi, kuka tahansa joukosta: Sivullinen, Sopeutumattomat, Kurjat, Nuori kapinallinen;

rottia rakastava poika Willard, Urban Legends´n jatkuvasti työssä oleva siivooja; Pinokkion kaltainen miltei valmis & oikea poika Saksikäsi-Edward, elokuvan A.I. - Tekoäly mittatilattu robottipoika joka yht´ äkkiä alkaa nauraa, vaikkei hänt' oltu siihen ohjelmoitu, Rutger Hauer / bladerunneri; Lance Henriksenin tai Winona Ryderin näyttelemä androidi / Alien; Frankensteinin luoma otus, luomus, olento / creature.

*

Lisäksi: Truffaut´n Kesytön / L`Enfant Savage [ 1970 ] tositapahtumiin perustuva kertomus

" 12-vuotiaasta pojasta, joka löydettiin 1798 villinä ja alastomana metsästä."

Antti Alanen: MMM elokuvaopas, Otava 1995

Muita: Powder, Donnie Darko, Orlando, Pieni rumpalipoika, Peter Pan, Peppi, Pikku Prinssi, Hellboyn ja X-Menin hahmot.

Häntä yleensä näyttelee estraadilla James Dean, Leea Klemola, Johnny Depp tai Lili Taylor.

Viime aikoina Depp on näytellyt pääosaa parissakin kirjallisuuteen liittyvässä filmatisoinnissa [ merirosvoilun lisäksi ] mm. Finding Neverland ja Jali ja suklaatehdas, joissa kantavana teemana on mies, joka ei halunnut aikuistua. Luonnollisestikin aiheeseen liittyy popin kuningas - lapsille on myös näyttettävä paha, ja eritoten mahdollisen namusedän muotoinen sellainen. Vaikka suklaatehtaan omistaja Willy Wonka inhoaa lapsiaan ovat he hänen suurin yleisönsä, kannattajakuntansa, asiakkaansa. Toisaalta Peter Panin luoja uskoo manifestiin jossa maailma saa olla vapaa, ja jossa on vapaus luoda järjettömiäkin asioita, nonsenseä.

*

Mutta harva asia on niin syvällinen kuin nonsense.

*

"Viktoriaaninen edistysusko ja rationalismi synnyttivät vastavirtauksia,

joista varhaisimmat ilmenivät vars. Edward Learin ja Lewis Carrollin nonsense-runoutena. "


CD Fakta, WSOY

*

1cc) "hirviö" = paha, erikoisen näköinen, poikkeava, rujo, erakko

esim. Ralph Fiennes Punainen lohikäärme trillerissä Hammaskeijuna hammasproteeseineen [ Fiennes on tuttu mm. ahdistuneista rooleistaan: natsi Amon Goth Schindlerin listassa, Spiderin kipeä päähenkilö, Epäilyksen polttopisteessä kiinniotettu rikollinen; sekä *romanttisena* hahmona Englantilaisessa potilaassa, Humisevassa harjussa ihanana Heathcliffinä; ja*sankarina* elokuvassa Strange Days ];

Pahatar Prinsessa Ruususessa muistuttaa jo lohikäärmettä;

vaikka tunnetusti, oikeassa elämässä, sarjamurhaajamies on miellyttävän näköinen.

Myös Stephen Kingin Uinu uinu lemmikkini esittää sivuhenkilönään jatkuvina painajaisissa kiusaavan ja lapsuudentraumoista fläsbäkkäävän kammottavan naisen, itse asiassa pikkutytön eli Zelda- sisaren joka riutuu sairaudesta sekä fyysisesti että psyykkisesti, mutta joka käyttää tilannetta hyväkseen, ja terrorisoi nuorta sisartaan hirvittävyyksiin asti, sisar on myös yksin paikalla kun Zelda kuolee.

1d) hirviö = kirjailija t tarinan kaunotar

josta ei ota pirukaan selvää, tai lukijan/kokijan on pääteltävä itse kuka on hirviö oikeastaan:

Laupeat sisaret, Monster, Ritari Siniparta, Sikatotta, Il Capitano, Oopperan kummitus, Freaks tahraa sankarittaren / sankarin / LUKIJAn siveys, ennakkoluulot + maine / Dracula, Laupeat sisaret, Anatomi.

1e) hirviö = kaiken vieraan, pelottavan ja pahan symboli

tyylirikko joka sotii -täysin kaikkia *viktoriaanisia* normeja vastaan

/ niin Dracula kuin myös van Helsing, Rasputin, Dorian Gray, Fu Manchu, herra Hyde, Freaks - oikeastaan tivolin koko henkilökunta Cleopatraa ja Herkulesia lukuun ottamatta, vaikka nämä "friikit" luonnonoikut eivät ole sen kummallisempia ihmisiä, itse asiassa he ovat inhimillisempiä kuin Cleopatra ja Herkules jotka ovat normien mukaan "normaaleja" ihmisiä, mutta sielultaan vastenmielisiä, itsekkäitä ja häikäilemättömiä.

2) realistinen tosi tarina jossa

nainen/kaunotar = arjen viaton hyvä,

mies/hirviö = sadistinen & väkivaltainen julmuri


kuten Ritari Siniparta, Kaivosmiehen tytär

Ritari Siniparta on sarjamurhaajan tarina oikeasta historiasta, kaiken lisäksi se on komedia ja Chaplinin käsialaa. Ruotsin television viikko sitten näyttämä Kaivosmiehen tytär perehtyi tosielämän tragediaan, kantrilaulajan todelliseen kiviseen matkaan rääsyistä rikkauksiin, mutta minkä mutkaisen tien kautta tarinan tähtenä Sissy Spacek = kaunotar ja Tommy Lee Jones = toisaalta aggressiivinen arvaamaton hirviö joka Poen ja Jerry Lee Lewisin lailla ottaa vaimokseen alaikäisen tytön, ja toisaalta rakastaa ja kannustaa taiteilija-vaimoaan varsin hyvässä kondiksessa olevan kroppansa jokaisella lihaksella. Toisaalta hän hakkaa rakastamaansa naista. Kun nainen laulaa: Stand by your man siinä jää kyllä miettimään.

=> kuuntele myös Erasure: I love to hate you.

3) realistinen fiktio jossa

nainen/kaunotar = arjen viaton hyvä,

mies/hirviö = sadistinen & väkivaltainen:


tuttu mies on muuttunut hirviöksi sankarittaren sitä huomaamatta kuten elokuvassa Kaasuvalo;

tai kuka tahansa tuttu tai tuntematon mies on uhka naiselle / uhrille / sokealle / yksinasujalle kuten filmissä Älä pelkää pimeää.

George Cukorin ohjaamassa Kaasuvalossa saadaan yhtälö jossa Ingrid Bergman = kaunotar jolla on tarpeeksi isot silmät istua pelkääjän paikalla.. ja Charles Boyer = poissaolevan sliipattu hirviö/mies. Tässä pelottavassa visiossa leikkii valon, hämyn ja varjon lepatus.

 

 

Tätä mallia voidaan soveltaa myös Asia Argento nimisen goottidiivan ohjaamaan ja päänäyttelemään hätkähdyttävään Rakkautta ja anarkiaa -sarjan elokuvaan Petollinen on ihmissydän, joka perustuu toverinsa J. T. Leroyn järkyttävään omaelämänkerralliseen teokseen Sarah, ja katsoja / lukija voi itse inhoten päätellä kuka on tarinan hirviö. Hirviö voi olla nuori, tasapainoton äiti josta voi kaunistellusti käyttää nimitystä crack-huora, joka ei yhtään välitä, vaan kruisailee pokasta toiseen, ja nyysii rahat sieltä mistä sutjakkaammin saa, eikä välitä vaikka jättääkin pikkupoikansa heitteille sekä ex-poikaystäviensä että hihhuli-sukulaittensa armoille. Siinä missä de Saden sadismin voi luettuna epä-graafisesti ymmärtää överisti, vitsiksi, taiteen rajoja tutkailevaksi egotrippailuksi on Petollinen on ihmissydän on selkeää inhoa, jota ei halua tunnistaa esimerkiksi itähelsinkiläisessä lähiössä perjantaina ostarin pimeällä puolella, eikä thaihuorien hierontapaikkoja [ joihin nämä naiset raahaavat lapsensakin jopa öisin paikalle niin poliisienkin kuin lastensuojelun välittämättä ] väistellessä vastenmielisessä kallion kaupunginosassa.

Juuri tästä johtuen on fiktiivinen, yliluonnollinen kauhuromantiikka ihanaa todellisuuspakoa, jossa ei lukiessa tarvitse pelastaa maailmaa, ja tuntea oksennusta, kuten arkielämässä.

- Hengenheimolaisia mm. Patty Jenkinsin Monster.

toveri J. T. Leroyn skandaaliin palaan joskus - kuka hän on?

 

 

4) realistinen / yliluonnollinen fiktio jossa

nainen = kaunotar

tai nainen = hirviö

tai yhteiskunta = hirviö


ja lukija/katsoja on ymmällä:

~ kaunottaren ja hirviön paikka voi vaihtua, jossa kaunotar ei ole enää nainen, määrittelemätön kaunotar ja hirviö:

tai ainakin hirviö on nainen kuten Amélie Nothombin Vaitelias naapuri, Il Capitano, Monster ja L. Onervan Mirdja.

 

 

 

Kun kaunotar = hirviö:

Addams Family, Me hirviöt, Vaitelias naapuri, Il Capitano, Monster, Hurskaat sisaret, Piina, Play Misty for me, Yksi lensi yli käenpesän, Vaarallinen suhde, Basic Instinct, Body of Evidence, Käsi joka kehtoa keinuttaa, Musta Leski, Uinu uinu lemmikkini, Lupsakkaat luppakorvat, Lumikki, Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo, Lumikuningatar, Hannu ja Kerttu, Katariina Suuri, Kreivitär Dracula, Inho, Verinen Mamma Baker, Natural Born Killers, Sikatotta, Sarjamurhaajamutsi, Medeia sekä tietysti Hella H:n tunnustukset nimiset teokset kaikki esittelevät naisen hirviönä, jostain syystä onkin subjekti aggressiivinen toimijana, sankarina, ja tabuja ja stereotypioita rikkoen tämä entinen objekti ei enää tyydy uhrin eikä tiskirätin rooliin jatkuvasti turpiinsa ottajana, joko komedian tai tragedian kautta.

 

 

 

 

Onko meistä jokainen sudenmorsian?

Hylätä metsänvartijamies jonka juuri on saanut anastettua lady Chatterleyltä?

Ylen avoimen yliopiston kirjallisuusohjelmissa Kukku Melkas kertoo

kuinka Aino Kallas - hänen 20-luvun tuotantonsa " kaikkien

naispäähenkilöiden rikkovan kristillis-patriarkaalista järjestystä".

Kaksoisolento pakenee arkea alkukantaisiin vietteihin, koska "

suden ruumis on helpompi " kuin naisen.

Jos ajattelee hirviönaisia oscar -akselilla, palkittuina mielettömistä roolisuorituksistaan, niin lista on tämä:

- 1939 Vivien Leigh Tuulen viemää

- 1951 Vivien Leigh Viettelysten vaunu

- 1966 Elizabeth Taylor Kuka pelkää Virginia Woolfia?

- 1975 Louise Fletcher Yksi lensi yli käenpesän

- 1990 Kathy Bates Piina

- 2003 Charlize Theron Monster

- 2004 Nicole Kidman Tunnit

Tv-sarjoissa Twin Peaks ja sittemmin mm. Käytäväpeliä esitteltiin kummallisia naisia [ verrattuna Hollywoodin tai natsi-Saksan luonnottomiin normeihin ], ensin mainitussa oli nainen joka kantoi pölliä mukanaan jatkuvasti, jälkimmäisessä toimii opettajana Meredith jolla on koukku käden tilalla [ muistaakseni hän äitinä lukitsi poikansa kellariin pitkäksi ajaksi, jonka poika kosti lukitsemalla äidin samaan paikkaan, ja äiti vapautui vain sahaamalla kätensä poikki. Poika säilytti lasipurkissa äitinsä kättä ensin kunnes se viime jaksossa haudattiin kunniallisesti. ].

 

*

Yhtä kaikki nämä visiot ovat samalla linjalla Fellinin absurdismin kanssa jossa keskipisteenä oli ihmisten, persoonallisuuksien erikoislaatuiset kategoriat, kun taas elokuvan puolella Charlie Kaufman hämmästyttää absurdin nerokkailla ja monisyisillä käsikirjoituksillaan aina Adaptionista Human natureen jossa näytteli taas miltei hela tiden kelteisillään törsö peikko Rhys Ifans joka kuljeskeli tässä taannoin rahvaan parissa Camdenin kirpputoreilla sangen maskuliinisena.



*

Kaikkihan me rakastamme ikuista elämää:

Orlando, Dorian Gray, Dracula, Verenjanon Miriam Bialyck -

he eivät kuihdu eivätkä vanhene, mutta ikävystyvät koska elävät ikuisesti, ennen kaikkea he ovat yksin kauneutensa ja nuoren pintansa kanssa. He pystyvät metamorfooseihin kuten Orlando joka liukuu ajan ja sukupuolimääritteiden, ja historian lävitse, vaihtaa sukupuoltaan vuosien saatossa, tai kuten Dracula muuntaa itsensä usvaksi tai metsien uljaiksi eläimiksi ja rotiksi. Kaltaistaan kumppania ei koskaan löydy.

 

 

Aina ennen lopputekstejä kaunotar tuhoaa hirviön

King Kong, Nosferatu
.

Mutta vaikka perusmallin mukaan nainen = kaunotar = marttyyri, joka uhrautuu jotta hirviö = mies tuhoutuisi. Näin myös 70-luvun Nosferatu -filmatisoinnissa eteerinen, surullinen paperinukke Adjani hurmaa hidastetusti liikkuvan perverssin Kinskin ja saat hänet turmaan, mutta sitten näemmekin ulkokuvan, jossa Jonathan Harker ratsastaa vampyyriksi muuttuneena vääjäämättä kohti tulevaisuutta.

*

Häntä näytteli Bruno Ganz, joka näyttelee nyt

ihan tuoreeltaan toisenlaista hirviötä,

nimittäin Hitleriä filmissä Perikato.

Viikko sitten tulikin pariin otteeseen dokkari* tuosta YLEn Elävän ja muunkin tallenne-arkiston arvoikkaimmasta nauhasta - nimittäin siitä, jossa Hitler puhuu kuin ihminen. Ganz kävi nauhaa tarkalleen läpi, ja oli hauskaa seurata kuinka hän tankkasi tarkalleen Hitlerin niukkaa artikulaatiota. Kyseessä on ainoa tallessa oleva salaa nauhoitettu tallenne Hitlerin vapaapäivästä.

* TV1: 27.12.2006 klo 19.00 TV1 "Historiaa: Salainen Hitler-nauhoite"

 

 

 

Jotenkin näen samaa pahuutta

Bruno Ganzin karauttaessaan

vapaana vampyyrinä levittämään pahuutta

Nosferatu rainan lopussa, kohti tulevaa..

Tarinan sankari joka on muuttunut pahaksi joka haluaa vain levittää surusanomaansa ja tautiansa - on pelottava näky utuisella rannalla jonka vastarantaa [ voisi olla mikä tahansa maa, kaupunki tai manner ] ei näy. Kun taas Truffaut´n kepposten poika pysäyttää juoksunsa rannalla ja jähmettyy vakavana ja syyttävän kameraan katsoen - on toisenlainen vahva rannalla tapahtuva kohtaus.

tätä on parodioitu mm Simpsoneissa, kun koulun pahin kiusaaja - ja samalla ehkä yksinäisin ja hyljätyin poika tekee todella sydäntäriipaisevan elokuvan, arvostetaan sitä Sundancessa enemmän kuin nero Lisan tekemää kotikuvausta...

 

 

Kaunotar => hirviö => kaunatar?

Kauna eli Grudge 2 kauhuelokuva on juuri tullut markkinoille.

Vallassa oleva nainen on paha kuten Lumikuningatar

[ => on myös vanhimpia lintukodossamme kasvatettavia

orkideoita ]

sadusta, elokuvasta ja animaatiosta olemme saaneet huomata. Lumikuningatar on monta elementtiä myöten silkkaa gotiikkaa - hän asuu jään keskellä omassa upeassa linnassaan, kaikki on kaunista sinisen kuulasta, kristallin juhlavaa, silkin tuntuista, sileää ja kylmää.

Se on sukua femme fatalelle mm. Egyptin ja Venäjän historiasta, sekä fiktiosta tyyliin Julmia Juoninen aka Cruella Deville [ Lupsakkaat luppakorvat / 1o1 dalmatialaista ], Matami Mimmi, Noita Nokinenä ja Milla Magia. Puhumattakaan Pahattaresta ja Vampirasta. Kummallista kyllä - nämä pahat naiset ovat aina itsenäisiä eivätkä tarvitse avioliittoa. Paitsi Vaimoni on noita [ Bewitched ] tv-sarja, mutta se komediana henkiikin sodanjälkeistä amerikkalaista 50-lukua jolloin nainen piti olla nainen keinotekoisesti, jatkuvassa meikissä, kampauksissa ja kuristavassa vyötärölinjassa, ja olla avuton kotiäiti, jonka aviopuoliso kielsi noitana olemisen - nainen ei siis saanut taikoa kotia puhtaaksi, vaan piti jynssätä omin käsin kuten kuka tahansa keskiluokkainen nainen oikeassa elämässä.

Tästä syystä mieleni teki taikoa oikein reilusti kloriittia sisältävä Sinipiika-moppi syvälle moisen aviomiehen sinne jonne aurinko ei muuten paista.

Niin ikään noituudessa, tai paremminkin pohjoisessa shamanismissa pysyäksemme niin ikään 50-luvulla Valkoisen peuran Pirita puolestaan on avioliitossa - mutta se ei riitä hänelle. Musta leski ja Addams Family II:n lastenhoitaja ovat sarjamurhaajia jotka haluavat päästä naimisiin ja miehet hengiltä. Rahan ja vallan takia. Kun taas Musta leski liittyy ja kytkeytyy vahvasti 80-90-lukujen eroottisiin trillereihin, joissa seksuaalisesti ahkera nainen on pelottava, kun taas Addams Family II on selkeä musta komedia kuten Sarjamurhaajamutsikin. Aivan kuin näiden eroottisten trillereitten - Vaarallinen suhde, Basic Instinct, Body of Evidence, Käsi joka kehtoa keinuttaa, Musta Leski - vastapainoksi alettiin myös 90-luvulla tehdä älyttömiä kammottavia romanttisia komedioita joissa oli onnellinen hetero-loppu jossa hääkellot soi ja siirappi & mascara virtasi, ja joissa mikään ei enää uhannut ydinperheen onnea. Onneksi joukossa oli kaksi hyvää poikkeusta kuten laatuun kuuluu: ensiksikin Neljät häät ja yhdet hautajaiset ja Tahdon naimisiin! joka imelästi nimestään huolimatta on upean hersyvä musta romanttinen australialainen [= meheviä sivuhahmoja siis tiedossa] komedia jossa päähenkilö Muriel [ roolissa Toni Collette, tuttu elokuvista Velvet Goldmine, Kuudes aisti, Shaft ] vaan kuuntelee kasettimankasta ABBAa ja haaveilee romanttisesti. Muriel on liian isokokoinen häviäjä, jolla ei mikään koulu tai työ tunnu onnistuvan, ja jota isot tytöt kiusaavat [ ollen kammottavia pinnallisia ] mutta onneksi frendinsä [ roolissa Rachel Griffiths, näytellyt myös sarjassa Mullan alla boheemia tyttöystävää, joka omassa elämässä on shiatsu-hieroja ja kirjailijaa, joka kokeilee mm. prostituutiota ] kanssa pistävät haisemaan ja laulavat rannalla Fernandoa tupakkaa vetäen. Muriel lähtee matkalle [ kavallettuaan isältään vähän shekkejä ]. Hän on siis erilainen, eikä kuulu hauskaa pitävien bimbojen joukkoon jotka ovat vakavasti sitä mieltä ettei poskeen ottaminen ole pettämistä parisuhteessa. Murielin vanhemmista kotiäiti on kleptomaani, liikemies-isä käy vieraissa, T-paidoissa viihtyvä jatkuvasti sätkää vetävä sisko ei poistu kotoa, grunge-zombiepoika vaan löhöää eikä aja nurmikkoa, mutta kuka heistä on pyromaani? Tähän kammottavaan konservatiivinen ydinperhe on elämän tarkoitus-buumiin taisi vaikuttaa tahtomattaan / tietämättään Coenin poikien anarkistinen ja hauska Arizona Baby vuodelta 1987.

Eroottisiin trillereihin ja feministisiin toimintamalleihin voisi laskea myös Bad Girls -nimisen lännenfilmin vuodelta 1994 jossa päähenkilöinä toimii prostituoidut jotka eivät vain saluunassa robotteina kuvottavia "asiakkaita" odottamassa vaan nousevat satulaan ja antavat mennä. Päähenkilöiksi valkattiin aikakauden magneettisimmat feminet. Niin ikään Sharon Stone tähditti Sam Raimin ohjaamaa unohdettua Nopeat ja kuolleet lännenfilmiä.

 

Onko romantiikka loppunut?

Ehkä se loppui Jörg Buttgereitin Nekromantik –filmeihin, [ vuosina 1988 ja 1992 ], joilla on aivan erinomainen nimi joka yhdistää kuolleet ja romantiikan, ja pelkkää elokuvajulistetta katsomalla ja kuvotusta tuntemalla, mutta silti katsomalla, tiedetään mistä päästä kana sahaa katajaa. Kuitenkaan ei kannattaisi sahata siitä kohtaa jolla istuu, ellei sitten maahan t. todellisuuteen ole lyhyt pudotus.

Kun taas 90-luvulla kukoisti kammottavat hää-elokuvat, ja perhearvot olivat niin korkealla kunniassa että harva niitä saavutti. Romanttinen komedia alkoi olla kukoistavin viihdyttämisen muoto vuosituhanteen vaihteessa. Toisaalta kauhuelokuvista, ainakin amerikkalaisista tuli valtavirtaa, varsinkin kun ne kopioivat esimerkiksi pelottavia japanilaisia tai vastaavia elokuvia 2000-luvulla kuten The Ring. Joista amerikkalaiset tekivät hyvin vesitetyn version.

Toisaalta alkuperäistä Ringua katsottaessa - niin uskaltaako sitä katsoa, koska viikon kuluttua videonauhan katsomisesta puhelin soi ja sinä kuolet... - huomaa sen tehon, kuinka pelottavaa, outoa. Toisaalta Ringussa käytetään kahta elementtiä jotka ovat suoraan Hammer yhtiön ensimmäisestä ja mahtavimmasta Dracula-filmatisoinnista vuodelta 1958 peräisin. Mutta en paljasta niitä tässä. Paljoa.

 

Elokuvajulisteessa kuollut mies kaulailee kovinkin elävää 80-luvun naista. Mikä siinä naisen vetovoimassa on heteromiehiin nähden jotka haudan takaakin palaavat ja palavat halusta palvottua naista kohtaan?

 

Eräässä Dracula-museossa on samankaltainen teos, tosin se on maalaus jossa alabasteri-ihoinen nainen yrittää rimpuilla lakana kalpeana irti takanaan luuraavaan kellastuneen luurankomiehen suudelmasta. Ehkä mielle goottinaisille kauhuromantiikka on paremminkin upea, mutta hengittämisen mahdollistava korsetissa omilla itsellämme fantasiassa ja arjessa, tai kuvitelman naisella tai Marilyn Mansonilla

[ marsalkka Mannerheimikin pukeutui korsettiin,

tosin tuon yleisen miesten vaatteen nimi taisi olla sotilasvyö ]

on yllään, ja häntä kaulailee goottilaisittain uhkaava, mutta hyvin elävä, tai noh, ainakin elämää sykkivä, eh tuo toinen, puoliso, puolisko.

Erinomaisessa rakkautta & anarkiaa -sarjan neron nimeltä Gregg Araki ohjaamassa elokuvassa Doom Generation (1996 ) tutustumme kirjaimellisesti tuomittuun sukupolveen. Tämä tuhoon tuomittu kolmikko on moderni Jules & Jim -versio roadmovien sisällä.

Lumikkimainen [ korpin mustat hiukset, kirsikan / verenpunainen suu ja kalpeaihoisena kuin lumi ] juoksuttaa perässään menneisyytensä miehiä joita ilmaantuu joka osavaltiosta. Femme Fatalea näyttelee pirteän paha Rose McGowan joka on tuttu nykyään Siskoni on noita -sarjasta, entisen tyttöystävän roolista Marilyn Mansonin sirkuksessa aka elämässä, ja Jawbreaker - makea kuolema -mustasta [komedia/kauhu/teini/opetus-] elokuvasta. Muutenkin Doom Generationin näyttelijät ovat maukkaita: Johnathon Schaech [ toisinaan muodossa Jonathon Schaech ] on hävyttömän kaunis apokalyptinen nuorukainen: kaulapannassaan, pitkien ripsien, nännilävistysten ja aistillisten huuliensa kera - ja kumma kyllä hän on useassa filmissä näytellyt vinksahtanutta roolia. Vai miltä kuulostaa tämä kavalkadi: Juudas Iskariot, Harry Houdini; sittemmin hän on toiminut käsikirjoittajana ja ohjaajana.

Elokuvan *nuoriso* on pinnallisesti katsottuna Youth gone wild, kuritonta sukupolvea, mutta tässä he ovat taustoiltaan useammalla tasolla hyväksikäytetty, raiskattu, syrjäytetty, unohdettu jne. todellisen elämän kliseet - yhteiskunnassa on siis jotain mätää. Kolme nuorta yhdessä muodostavat räjähdysherkän matkaliittolaisuuden - se on nykyhetkessä seksuaalisen vapaa ja bi, rohkea, illuusioton, ajelehtiva, nihilistinen. Ja siinä rikotaankin tabuja kiitettävällä vauhdilla: mm anaalinen seksi, amerikan lippu, homoseksuaalinen seksi, tupakanpoltto [ tupakka on onneksi merkkiä Death eli kuolema]. Jokainen ostos maksaa pahaenteisesti 6,66 dollaria.

Lumikin ja Lolitan lisäksi myllätään kaupunkilegendojen liftari-myyttiä - ketä uskaltaa kyytiinsä ottaa? Jules & Jim -versiona se sähisee sähköä kolmiodraamana, mutta uuden aikaisena sellaisena [ Kumman kaa, hm...]. Pikanttina yksityiskohtana on Porno for Pyros ja Jane´s Addiction bändien nokkamiehen Perry Farrellin cameo-rooli.

 

 

 

 

Ulkopuolinen iso paha susi-maailma

tekee kaunottaresta

ajan myötä hirviön?

Todisteita väitteelle tytön/naisen realistiset hirviö-roolit elokuvissa/dokumenteissa/kirjoissa joissa tytön/naisen on toimittava

= > Monster, Natural Born Killers, Sikatotta.

tytön/naisen koomiset hirviö-roolit

- isonokkainen Tracey Ullmanin näyttelemä syyläleukainen noita Robin Hood - sankarit sukkahousuissa -elokuvassa ja saduissa mm Lumikki, Matami Mimmi ja Milla Magia Aku Ankoissa.

seurauksena => naisesta tulee kostaja

- Kill Bill Vol. 1-2, Morsian pukeutuu mustaan, Pane mua, Käsi joka kehtoa keinuttaa, Vaarallinen suhde.

Teeman käyttö on suosittua myös tv:n [ lähinnä brittiläisistä ] kahden jakson minisarjoista, joita tulee tuhkatiheään. Uusintanakin.

Se on myös kantava voima uusissa rikossarjoissa, joissa toisaalta pahan naisen [ = uhri josta tulee kostaja, rikollinen ] vastakohtana on hyvä nainen [ = poliisi joka tutkii asiaa, muttei estä, ehkäise t ennakoi rikoksia ].

 

 

Nainen on naiselle susi??

Kuriositeettina:

Kumma kyllä kun naispuolinen filmitähti tulee tiettyyn ikään hänestä tullee automaattisesti hirviö t hirvittävä:

mustavalkoisessa [ sanan kummassakin mielessä ] realistisessa ja sadistisessa hirviö-elokuvassa totaalisten filmitähtien ja kataloitten femme fataloitten tulkitsijat Bette Davis ja Joan Crawford päästetään toistensa kimppuun eli näyttelemään kauhuissa What ever happened to Baby Jane. Davis jatkoi buumia myös elokuvassa Nanny, ja Crawfordkin otti omissa elokuvissaan avukseen kättä pitemmän, kirveen. Kuin myös Gloria Swansonin näyttelemässä ilkeässä, illuusiottomassa film noir-pastissa Auringonlaskun katu. Huvittavaa - Bette oli myös film noirin pelottava nainen ja otettiinhan hänet silmätikuksi suomalaisessa vuoden 2004 dokumentissa esimerkiksi huonosta, tasapainottomasta äidistä. Niin - saako / voiko nero olla äiti??

Huonojen, tasapainottomien isien roolia ei nosteta sylkykupiksi - vaan heidän annetaan olla neroja. Pelkkiä neroja. Paradoksaalista: iäkkäänä hän näytteli Nannyssä häiriintynyttä lastenhoitajaa. Kas varokaatten kättä joka kehtoa keinuttaa... Kiähhähhäh...

Ja miksei tuossa " dokumentissa " puhuttu Peter Sellersistä joka oli nero ja hullu, mutta myöskin huono isä.

Mutta nyt me elämme menneisyyden tulevaisuutta jota on ollut vaikea ennustaa, eli nykyaikaa jolloin naispuoliset filmitähdit toimivat pääosissa jännitys-, fantasia-, toiminta-, kauhu- ja agenttifilmeissä ja sarjoissa, mutta ovat myös äitejä Xena, Alias ja eritoten Tomb Raiderin Lara Croft eli Angelina Jolie joka on käynyt metamorfoosin pahasta tytöstä, maailmanmatkaajasta, Oscar-voittajasta, paheellisesta velipuoltaan suutelevasta seksipommista, tatuoidusta hyvän tahdon lähettiläästä ja pienoiskoneen pilotista adoptoivaksi äidiksi jonka lapselta ei puutu mitään. Nykyajan naisille kaikki on mahdollista.... Tietysti kovan tien, ja työn kautta.

 

 

 

 

Nainen saattaa olla arvaamaton rikoskumppanina

kuten Henri-Georges Clouzot: Pirulliset, tehty myös uusi versio jossa on tietysti Sharon Stone mutta myös Isabelle Adjani )

...... loukattuna morsiamena

kuten Cornell Woolrich: Morsian pukeutuu mustaan, 1940, François Truffaut: Morsian pukeutuu mustaan, 1960-luvulla / roolissa Jeanne Moreau;

Quentin Tarantino: Kill Bill vol. 1-2, 2000-luvulla / roolissa Uma Thurman, joka näytteli varsin kiinnostavan Joel Schumacherin ohjaamassa Batman ja Robin (1997) elokuvassa miltei hydemäisen metamorfoosin jälkeen kaksoisroolia ( Dr. Pamela Isley / Poison Ivy ).

=> poison ivy = > kasvistieteellisesti tarkoittaa myrkkysumakkia.

= > Joel Schumacher => The Phantom of the Opera.

 

 

 

pelottavin naispuolinen hirviö on nainen joka on äiti = naarastiikeri

joka ryhtyy puolustamaan:

kuten Jessica Lange roolissaan Cape Fear, -ironista Lange oli naispääosassa eli vain kirkumassa 70-luvun King Kongissa, viimeinkin hän antaa vähän takaisin.

sekä tietysti:

- Ma Baker, oikeassakin elämässä Ma Baker piti pojistaan huolta...

puhumattakaan Alienista.

= >> Roger Corman: Verinen Mamma Baker.

Vanhentunut nainen = pelottava ja / tai naurettava:

Mummo kohtasi 1980-luvulta alkaen huumorin: Heitä mami junasta, joka on modernisoitu tolloversio Hitchcockin jännäriklassikosta Muukalaisia junassa tai jostain. Irvokkaimmillaan oltiin viime vuoden yhden tähden elokuvassa Duplex, jossa naapurin ilmaiseksi asuva mami ei millään meinannut lähteä talosta. Jossa gotiikkaa on vanha talo, aivan Rosemaryn painajaisen kaltainen, mutta todellinen hirviö on juoksettaja ja passattava mummeli. Ja hyvin tuttua on kun päähenkilö ei näin ollen voi keksittyä työhönsä kirjailijana lainkaan - jatkuvaa sabotoimista jatkava herttainen mummeli. Höpsähtänyt groteski mummeli oli myös tuoreessa jouluelokuvassa Paha pukki - BAD SANTA, mustassa komediassa, jossa hän huolehtii lapsenlapsestaan - ainakin voikkareiden teolla. Mummoa näytteli [ vaikkei krediiteissä mainittukaan] aivan upea, pelottava Cloris Leachman

[ = > psykopaattisen komedian High Anxiety pääsairaanhoitaja,

natsien univormussa piiskaa antava Charlotte Diesel, Young

Frankenstein
in Frau Blücher jolle hevosetkin kajahtaa...]

On myös hauska seurata mitä nykyaikana naispuolisen näyttelijän castitykselle tapahtuu:

 

Melanie Griffith
on ensin Vaarallinen tyttöystävä, todellisessa elämässä hunk hunkin Antonio Banderasin rakastettu, aineongelmia on, hän näyttelee Hollywood-diivaa John Watersin riemukkaassa leffassa Cecil B. DeMented (2000), ja sitten hänellä on rooli Lolitan äitinä.

 

 

Kaunotar ja hirviö

-tematiikkaa ryöstöviljellään mainosmaailmassa runsaasti, joten lainan tähän vain makoisimman:

Hirviö - itse asiassa hämmästyttävän kookas mies - astuu kauppaan. Läsnäolijat jähmettyvät ja katsovat kauhuissaan ylöspäin. Mies vaappuu kassaa kohti. Kassaneiti on hieman - glup - sarjakuvamaisesti hämillään, silmät suurina, mutta neuvoo kun hirviö kysyy käykö tämä luottokortti täällä. Hirviö hymyilee - kohteliaana miehenä - kiittää ja menee tekemään ostoksia. Kassaneiti hymyilee rakastuneesti niin että hänen hammasrautansa näkyvät ja kiiltävät, ja sipaisee naisellisella eleellä hiuksiaan, vaikkei hirviö sitä näe, mutta hirviöhän tullee takaisin kasalle ostoksiensa kanssa maksamaan.

Sekä mikä tässä on hauskaa on nämä subtekstit, metatekstit, hypertekstit, mielleyhtymät, postmodernit kerrostumat ja popkulttuurin viittaukset, koska tuo ns. hirviö pitkänhuiskea mies on tietystikin Richard Kiel joka näytteli Bond-elokuvissa tuota rautahampaista pahaa poikaa nimeltä Jaws... Ja koska kaunottarella, = > myyjällä, on hammasraudat niin katsojan päässäni käy naksahdus, lamppu syttyi ja kuului ahaa...

Mutta mitäs siinä mainostettiin? Hm.... Hammasrautoja? Ei. Leipää? Ei. Luottokorttia???

Sama sille. Tärkeintä on hyvä, kierrätetty tarina jossa on jokin sisäpiirin vitsi tai knobbitieto, joka aukenee vain valituille ja harvoille. Se luo empiiristä lämpöä, ja jos ei yhteenkuuluvuutta, niin ainakin nostalgian lehahduksen ajasta ( lapsuudesta / nuoruudesta 1950-, 1960-, 1970- tai 1980-luvuilta ennen apuraha-anomusten / veroilmoitusten tekoa ja asuntolainan kerjäämistä ) jolloin kaikki oli selkeämpää, yksinkertaisempaa, sarjakuvamaisempaa.

Miksi sarjakuvat, Frankensteinin hirviön pimeässä loistavat naamiot tai Dracula mehujää-muotit pitäisikään jättää vintille / divariin? En nyt muista kuolemaksenikaan tai siitäkään huolimatta, kuka ihme olikaan tyyppi joka puhui harrastuksistaan, keräilystään johon kuului mm. Bätmobiili, tuo Lepakkomiehen käyttämä auto - luonnollista pienempi kopio, jota hän säilytti muun krääsän kanssa työhuoneessaan, ja aina kun suurta stressiä pukkasi päälle hän otti käteensä Bätmobiilin joka rauhoitti tilanteen. Näin ollen lapsuuden lelu tai vastaava keräilyn kohde jolla on suuri merkitys on kuin kehräävä, lämmin kissa jota silittäessä murheet pienee ja ahdistus laantuu, mutta Bätmobiilin kaltainen " lelu " on allergisille ja liikkuvalle postmodernistille helpompi vaihtoehto.

Yleensä hirviö on aktiivinen uros, joka kantaa sylissään retkottavaa passiivista, pyörtynyttä kaunotarta pesälleen kuten Mustan laguunin hirviö, Dracula, Hellboy, Psyko, Muumio, Donnie Darko ja tsiljoonat muut.

Ehkä pyörtyminen johtui sensuurista - kun yleisö / lukija odottaa suudelmaa, taistelua tai eroottista kohtausta, mutta eihän sitä voi sallia. Hirviö vie naisen pesälleen ja hellii tätä kuten King Kong, mutta palaa sitten kahakkaan tarinan miespuolisen sankarin kanssa. Ja nainen ehtii taintua pyörtymisestään juuri ennen kuin platonisesti viettelee hirviön tuhoon kuten Nosferatussa, Hammer-yhtiön Muumiossa, ja luonnollisestikin King Kongissa.

 

 

 

Grévinin vahakabinetissa

katsoimme kun Marat istui ammeessa: käsi on lakannut jo kirjoittamasta, sulka tipahtamaisillaan maahan, ja Charlotte Cordayn tikari on löytänyt tiensä hänen rintaansa. Makaaberia: amme jossa Marat`n vahafiguuri uiskentelee on aito amme jossa oikea Marat murhattiin. "Niinpä" Bierce sanoi vierelläni ja jatkoimme matkaa. Paradoksaalista kyllä: mitä "hirveämpi" oli museo/kirkko/kabinetti, joka kertoi "hirveyksistä" eli todellisuudesta, historiasta, sitä yltiöystävällisempi oli henkilökunta joka palveli minua jopa tiskin alta! Tuollaisia todella asialleen vannoutuneita palvelualan ammatti-ihmisiä ei usein näe!!! Maa kuolee. Maaseutu köyhtyy, haalistuu kyltit, unohtuvat, putoavat, maatuvat.

< = Corday murhaa Marat´n ammeeseen, siinä nainen murhaa miehen kylpyyn -

täysin päinvastaista menetelmää käytti Alfred Hitchcock Psykossa, ja aloitti

suihkumurhien sarjan jonka tarkoituksena oli vain tirkistellä kirkuvan, nurkkaan ahdetun,

alastoman, puolustuskyvyttömän naisen kroppaa joka kuolee kohta.

Miksei missään mainita Danten Jumalaisen näytelmän olevan goottilainen kertomus? Katso vaikka kuvia.

 

 

.... jumalaiset ja jumalattomat goottilaiset kertomukset

tällaisia tarinoita kirjoittivat kaikista ensimmäisessä - fanfaarit -

1700-luvulla:


n 1764-1799:

Horace Walpole, kirjoitti maailman ensimmäisimmän kauhuromanttisen teoksen, hänen perintöään jatkoivat heti suoraan Ann Radcliffe, Matthew Gregory Lewis, Charles Brockden Brown, Clara Reeve, William Godwin, Sophia Lee. Choderlos de Laclos kirjoitti vähintäänkin mielenkiintoisen kirjeromaanin Vaarallisia suhteita, joka on poikinut aika lailla elokuvasovituksia ja jäljittelijöitä, ja yhtä lailla aikalainen markiisi de Sade kuului gotiikan piirin - olihan hän itsekin kuin goottilainen pelottava valtaa pitävä aatelinen, moraaliton hahmo, jolla oli vapaus tehdä mitä tahansa.

1800-luvulla:

1800-1818-1820-1899:

gotiikka antoi oikullisena muusana inspiraationsa kirjeromaaneihinsa, runoihinsa, novelleihinsa ja romansseihinsa: etunenässä tietysti Mary Wollstonecraft Shelley, Charles Robert Maturin, Byron, P. B. Shelley, John Keats, Ernst Theodor Amadeus Hoffmann, Guy de Maupassant, Horacio Quiroga, Edgar Allan Poe, Robert Louis Stevenson, Bram Stoker, H. P. Lovecraft, Samuel Coleridge, Dostojevski, Walter Scott, Johann Ludwig von Goethe, Sheridan La Fanu, jopa Henry James iskettivät kirveensä - tai pinsettinsä gotiikan juurille - ja ammensivat taiteeseensa kauhuromantiikkaa pikantiksi ja dekadentiksi mausteeksi. Nathaniel Hawthornen Tulipunainen kirjain oli selkeä kielletyn rakkauden, ja kuoleman ja erotiikan tilaustyö.

=> lue:

- Savolainen M. & Mehtonen P. toim.: Haamulinnan perillisiä, Kirjastopalvelu, 1992, Gummerus, Jyväskylä.

- Harto Hänninen & Marko Latvanen: Verikekkerit - kauhun käsikirja, Otava, Keuruu 1992.

jotka löytyvät joka kirjastosta, näissä esitellään perin pohjin genren aloittaneet teokset. Noita kirjoja ei valitettavasti ole paljoakaan vaivauduttu suomentamaan, joten niitä voi ostella alkuperäiskielellä, huokeina pokkareina aina kun matkustaa sivilisaatioon.

sekä tietysti Eino Railo: Haamulinna, joka on kaiken alku, tämänkin.

1900-luvulta lähtien

1900-luvun loppupuolelta:

Angela Carter, Stephen King, Margaret Atwood, Tanith Lee, Päivi Alasalmi ja Anne Rice ovat saanet selkeän GOOTTI -leimansa ja stigmansa, sekä tietysti turhaan aliarvioitu Alice Hoffman. Puhumattakaan persoonallisuudesta nimeltä Poppy Z. Brite jonka kirjoja, harvinaista kyllä, sekä kriitikot että lukijat ylistävät ahmien. Jos Ambrose Bierce osasi aloittaa lauseen niin Poppy Z. Brite osaa sen lopettaa, häiritsevästi. Tai miltä kuulostaa novellin viimeinen lause joka kertoo teurastamon toukkien.... niin, lukekaa itse. Lause jää päähän yhtä inhottavasti häiritsemään kuin itse möyryävä ajatus olisi noita rouskuttavia loisia joille aina löytyy ravintoa.

ð jo mainitusti Poppy Z. Briten lyhytproosateoksessa Self-Made Man muuten eräs tarina alkaa Baconin huomauksella kuinka kaunis lihan sävy on.

Alice Hoffmanin mehevistä romaaneista on suomennettu mm. Noitasisaret, joka filmatisoitiin romanttisen sokerisesti nuorten Nicole Kidmanin ja Sandra Bullockin karismaan luottaen, ja näytettiin televisiossa parikin kertaa. Minulle Hoffmanin kirjat ovat maukasta hämähäkinverkkoa ja taidokkaasti nyplättyä pitsiä - kun leväyttää pitsisen sängynpeiton auki näkee koko kuvion, kantti kertaa kantti koon, kuinka paljon aikaa on käytetty, tyhmien hiiren jyrsimät reiät, räpistelevät koit jotka lentävät lompakkoon.

Erinomaista luettavaa pitsihuvilassa ja betoniyksiössä.

Oli heidän kaikki romaaninsa ja novellinsa kauhua, tieteiskirjallisuutta t kauhuromantiikka, tai jotain vallan muuta, määrittelemätöntä post-modernia itseironista värittämää itsetietoista uutta kirjallisuutta joka risteilee niin ylevässä pönkeän puuduttavassa palkitussa krakakaulaisen yksipuolisen kirjallisuudessa kuin pohjamudissakin boheemin taiteilijan vapaudella temmeltäen

undergroundin marginaalissa vimmatusti luoden kuten William Burroughs, Thomas Pynchon, Kathy Acker, ja J. G. Ballard; kuin myös kyberpunkin ja skifin sisällä Clive Barker, William Gibson, D. H. Lawrence, Johanna Sinisalo ja Maarit Verronen.

Oli goottilainen ote sitten piristävänä elementtiä tai suoranaisena genren parodiana niin gotiikka toimii. Vai rullaako?

 

 

 

Kokonaan tai osin maustettuja kauhuromanttisia teoksia joita on vaivauduttu suomentamaan: ts. näitä on haiperteleva mahdollisuus löytää suomalaisesta kirjastosta:

selkeät goottilaiset 1800-luvulta etiäppäin:

Bram Stoker: Dracula

Mary Shelley: Frankenstein

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde

Sheridan La Fanu: Carmilla

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Emily Brontë
: Humiseva harju

moderni jatko goottilaiselle tarinalle naisen näkökulmasta:

Valerie Martin: Isäntäni tri Jekyll

Gotiikka ns. hyväksyttävän ja jalustalle nostetun kirjallisuuden riivaajana voimana:

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin käsimykset, Faust

Gotiikka ns. ei-hyväksyttävän, liian uskaliaan, avantgarden ja Siperiaan karkotettavan kirjallisuuden riivaajana voimana:

Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

ja sieltä täältä Gogolin aihepiiristä.

 

 

- Selkeä parodia jo omana aikanaan:

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa,

kirjoitettu 1800-luvulla jo selkeäksi kauhuromanttisen

tradition parodiaksi. Myytiin ainakin Akateemisessa pokkarina

< 3 e noin 2003. Kirjastosta saa suomennetun version, kun jaksaa jonottaa.

Päivi Alasalmi: Vainola, 1990-luvulla kirja pääsi jopa

Finlandia-ehdokkaaksi, myytiin edullisena pokkarina mm Kirjatorilla.

Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli, ainakin kirjastoista.

> paitsi tämä erinomainen kirja ilmestyi jo1970-luvulla, julkaistiin suomeksi vasta 1990-luvulla, ja ehkäpä tähän laariin sopiva Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja, jonka kannessa lukee Harry Potterin luojan J K Rowlingin sanovan tämän olevan maailman paras kirja. Ja mikä ettei..

- Oman taidesuuntauksen [ = surrealismin ]

aiheuttaja tulevaisuudessa:

Comte de Lautréamont: Maldororin laulut,

harvinaisen kipeä kirja 1800-luvulta, ihme,

ettei kohdannut kokonaan polttorovioita!

- Ripauksena goottilainen perverssi t kielletty rakkaus:

Nathaniel Hawthorne: Tulipunainen kirjain,

Paholainen käsikirjoituksessa, Amerikkalaiset aaveet,

mahdollisesti myös King Kong, Munkki sekä Corpse Bride.

- Selkeä paksukantinen romantiikka, pokkarimpi kioskikirjallisuus, ja muu halveksittu eskapistinen ja nautintoa antava & tarpeeseen tuleva kirjallisuus naisilta naisille:

- - ota hyllystä houkuttelevien karkki- ja kondomihyllyjen vierestä kassan lähistöllä johon jonot kerääntyvät:

Victoria Holt: Paholaisrakastaja

Sara Hylton: Wieniläisverta

- Määrittelemätön romaani/kirjallisuus:

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva,

Canterburyn kummitus

- Goottilaisuus ripauksena sosiaalisessa romaanissa

t viitekehyksessä:

George Sand: Hiidenlampi

Charles Dickens: Jouluaatto, Nicholas Nickleby

- Goottilaisuus ripauksena historiallisessa romaanissa:

Alexandre Dumas nuorempi: Kamelianainen

Alexandre Dumas vanhempi: Monte Criston kreivi

Victor Hugo: Pariisin Notre-Dame, Kurjat

- Sekä modernit parodiat: 1900-luvulta etiäppäin:

Dodie Smith: Linnanneidon lokikirja

Päivi Alasalmi: Vainola, Metsäläiset, Ystävä sä naisien

Federico Andahazi: Laupeat sisaret

Marie Darrieussecq: Sikatotta

Amélie Nothomb
: Vaitelias naapuri

Margaret Atwood: Rouva Oraakkeli

Angela Carter: Verinen kammio

Anne Rice: vampyyri-kronikat

joissa kirjoittajat ovat 99% naisia, kuten gotiikan aloittajatkin ja merkittävimmät kirjoittajat yleensä.

 

Akkojen juttuja..

 

Miksi naiset aloittivat kauhuromanttisen kirjallisuuden?

Koska naiset tietävät, mikä kauhu on, ja koska he haluavat jatkuvan realistisien kauhukuvien vastapainoksi romantiikkaa.

Pelkällä romantiikalla ei pitkälle pötkitä – kateellinen tai photonaturalistinen lukija haluaa lukea muutakin.

Epävarma kauhuromantiikka

epäluotettavine kertojineen

ja repäistyine fragmentteineen

on selkeää postmodernismia,

jossa maailma on lyöty hajalle

tuhannen sirpaleiksi….

Tällainen gotiikka viihdekirjallisuudessa, lukuromaaneissa, kartanoromaaneissa, näitten parodioissa yms. marginaalissa kirjallisuudessa (verrattuna ylistettyihin pyssy ja sorsa –kirjoihin, tai muihin tappamisen stimulointiin) on sopiva mauste – olenko tulossa hulluksi, kuka vainoaa minua, ja mistä syystä, enkä voi luottaa tuohon tummaan ja tämähän maistuu aivan karvasmantelilta (plagiointi Alasalmelta).

 

 

Minä pelkäsin joka yö. Minä tarkistin kaikki paikat joka yö. Kolme kertaa. Kun olin lampulla tarkastanut ullakon, sitten siirryin aina kerroista alemmas ja uudelleen. Lopulta suostuin nukkumaan vain päivisin tai pelkästään laboratoriossa. Kunnes kaamos loppui. Minun olisi tehtävä työtä. Heristin kuuloaistiani, ja juoksin ulos. Joutsenet olivat saapuneet. Mutta millaista ääntä ne pitivät! Kaunis kevään merkki, joutsenen kaareva kaula, valkoisten siipien räpellys, laskeutuminen lähelle kuohuvaa koskea, kuin uudisraivaaja, päättäväisenä ja uskollisena. Kurkin lähemmäksi.

Se kähisi!


*

Aivan samalla lailla kuten Elsa Lanchester kertoi - hänhän näytteli Mary Shelleytä ja samalla Frankensteinin morsianta samannimisessä elokuvassa.

= > The Bride Of Frankenstein, ohjaus James Whale (1935)

Miltei unohdetussa Frankenstein-elokuvassa The Bride ( 1985 ) rakennetaan myös naista, mutta tämä morsmaikku ääntelee kuin pantteri. Kömpelö goottilainen draama on paikoin liiankin suurieleistä, ja osin pysähtyneen jäykkää - kuten aikakautensa, 1980-luvun musiikkivideot - onhan tohtori Frankensteininä uuden aallon popahtavasta Police-bändistä sooloiluun siirtynyt megapop-tähti ja tuleva tantrisen seksin hehkuttama edelläkävijä Sting, ja kuolleista koottuna morsiamena Jennifer Beals [ Flashdance, L-koodi ]. Heti rainan alussa Frankenstein saapuu linnansa torniin jonka korkeasta katosta rotkottaa eloton, kursittu morsian valkoisissa siteissä - aika lähelle sadomasoa, eritoten sairaalakrääsän fetisismiä. Hänessä ei näy mitään parsimisjälkiä, vaan iho on kuin kiinalaista porsliinia. Hyvin on Frankenstein onnistunut tämän morsmaikun kanssa...

Salamoi, kuinka sopivasti,

ja morsian herää eloon sähköisesti.


Elokuvan ensimmäinen hirviö ei ole Frankensteinin luoma miespuolinen - ulkopuolelta groteski hirviö koska tämä kehittyy varsin sympaattiseksi kääpiökaveria ei jätetä -jätkäksi. Miehitys on ihastuttavan dekadenttiä dandyä, mm Quentin Crisp ja Anthony Higgins [ älyllis-erotomaanisen upean barokkivyörytyksen Piirtäjän sopimus pääosa ] joka kekkuloi irstaana aatelisena valkoisessa puvussaan ja pitkässä letissään.

Frankensteinin ja hänen suhteensa on kuin Shelleyllä ja Byronilla, he polttelevat hiljakseen savukkeita, viiniä komeista laseista maistellen, ja keskustelevat pehmeillä, mukavilla nojatuoleilla, takkatuli loimuaa romanttisesti, ja Higginsin roolihahmo sanoo:

Runot, irstailu, naiset ja viini ovat avain viisauteen...

Lause sopii niin ikään 1800-luvun alun romantikoille kuin 1970-luvun glamrockin jälkeläisille, 1980-luvun itseriittoiselle sukupolvelle, uusille hedonistisille dandyille..

Tämä Frankenstein haluaa luoda täydellisen naisen - jotta tämä olisi tasa-arvoinen kumppani hänelle kaikessa. Itsenäinen, vapaa, rohkea! Huvittavaa kyllä, kun Frankensteini puhuu Keatsin Prometheus unbound teoksesta dandy-ystävälleen, niin Morsian korjaa teoksen kyllä olevan Shelleyn eikä Keatsin.

Frankenstein ei millään usko olevansa väärässä ja vasta luomansa, kiitollisen naisen olevan oikeassa. Vaikka hän oli luonut tämän virheettömäksi.

Lisää hupia feministille tulee pääni sisäisestä ajatusketjusta jossa Frankenstein ei mene suffragettien kokouksiin, eikä innostu kannattamaan kenenkään elävän naisen itsenäistymispyrkimyksiä, vaan haluaa olla kuten jumala tai kuten nainen, äiti joka synnyttää oikein odotetun tytön, jolle koko maailma olisi avoin. Kohtukateus! Kohtukateus!

Mutta jalkalautahuumori sikseen.

Ulkomailla Beck [ tuo föönin soittaja ja Loser, honey ] kekkuloi tarkoituksella könköiksi tehdyllä animaatio-videollaan ensin miehenä joka nostaa haudasta koiran luurangon jonka pistää narun päähän, sitten luurankona joka etsii päätänsä. Tähän on jokin koira haudattuna.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.