keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Kyllä maalla on vajavaa!

Jemina Staalo: Kyllä maalla on vajavaa! Osa 2

Nauti tuvasta – lähde elokuvasta! Eikun toisin päin. Vietä virkistysviikonloppu työporukan kanssa! Yhteisönkehittämispäivä! Nyt reilusti maalle reippailemaan!

Tällaisesta työporukan pelottavasta romanialaisesta matkasta kertova Verinen viikonloppu painii vaikeassa genressä, kauhukomediassa. Se ei ole niin rapsakkaan häiriintynyt, eikä riehakas kuin Sheitan, eikä sen postmodernismi, subteksti eikä ajoitus ole niin täydellistä kuin hellyttävässä modernissa zombie -teoksessa Shaun of the Dead. Vaikka Shaun of the Dead tapahtuukin nykyajan kaupungissa, jossa bussissa torkkuvat tyhjäkatseiset kansalaiset – mistä tietää ovatko he elossa?

Maalla on tosiaankin pelottavaa! Hiljaista! Puhdasta! Kenelläkään ei ole kiire! Kaikki tuntevat toisensa! Pelataan yhteen hiileen! Ei siedetä persoonallisuuksia eikä etelän kotkotuksia! Television laadukkaissa tai mustissa komedioissa sekä draamoissa on viime aikoina väen vängällä menty metsään, tai vähintäänkin korpeen, erämaahan, - siis maalle. Yksi genren alakasteista on lääkärisarjat kuten klassiselta maihinnousukenkä-mallilta kuulostava sarja Doc Martin ( Doc Martin, 2004-2006), jonka pääosassa päähenkilökirurgi isse eli huonosti käyttäytyvä Martin Clunes muuttaa maagiseen Cornwalliin, kylään jonka nimikin kuulostaa pikkasen kornahtavalta… Kaukaiset rannat ( Distant Shores, 2005) sarjassa raivostuttavaa on huomata ensin urbaanin goottitytön muuttumista jeesjees -eloveenatytöksi – vain paikallista poikaa miellyttääkseen…. sekä sittemmin verenpainetta on lisännyt myös seurata päähenkilökirurgin töppäyksiä maalla - onhan heppu aiemmin sarjassa Kaikenkarvaiset ystäväni ( All Creatures Great and Small, 1978-1990) mitannut tyynesti kuumetta mm lehmän –

Mutta palatakseni amerikkalaisesta sykkivästä kaupungista keskelle alaskalaista korpea viskattuihin sarjoihin Villi Pohjola ja Teoria miehistä ( Men in Trees, 2006-2007), jossa ensin mainitussa niin ikään miespuolinen lääkäri Woody Allen -pastisseineen [ nariseva, neuroottinen juutalainen New Yorkista ] joutuu vastentahtoisesti töihin korpeen, kun taas jälkimmäisessä Teoria miehistä sarjan pääosassa tahrattomista hääpuvuista ja auvoisista lopuista luennoivana kirjailijana ja parisuhdeterapeutti on äkkiväärä Anne Heche, joka on tehnyt kiinnostavia roolitöitä elokuvissa Psyko (1998), ja Prozac Nation, sekä sarjoissa Muodon vuoksi, ja Everwood. Niin tietenkin, jopa Everwood, jossa ollaan kyllä Coloradon vuoristossa, haa, onko kyseessä vuoristolaiskannibaalit? Ei, vaan tylsää draamaa. Missä on vitaalinen, pitkätukkainen Treat Williams, joka tanssi pöydällä tukka pitkänä ja lahkeet lepattaen ja hienostorouvia hurmaten?? Ei ainakaan tässä sarjassa, jota ei todellakaan katsele mieluummin kuin Tikkurilan maalauskoulua.

Bi-seksuaali Anne Heche taistelee tosielämän viihdeuutisissa lapsensa huoltajuudesta par aikaa. Hänet muistetaan myös aiemmin Ellen DeGeneresin tyttöystävänä, joka tätä nykyä on Portia de Rossi, joka taas näytteli sietämättömässä Älly McBealissä, ja sittemmin sarjassa, jossa mikä tahansa on mahdollista, muttei sentään Dame Darcyn, Terry Gilliamin eikä Charlie Kaufmanin tasoa, eli sarjassa Sukuvika ( Arrested Development, 2003-2006), jossa näytteli myös Jessica Walter naishirviönä matriarkkana - olihan hän myös feminiininen psyko vaanija filmistä Play Misty for me – kuinkahan pitkälle tämä lenkki menee? Clint Eastwoodista Meryl Streepin kautta A. Charlie Kaufmaniin ( hänen käsialaansa on myös Human Nature, 2001, jossa paneudutaan syntyihin syviin, ihmisen luontoon, ja siihen villi-ihmisen, lähinnä miehen, puoleen. Teoksessa ihastuttava, törkyinen ja vähäpukeinen Rhys Ifans [ Notting Hillin tapaan ], joka viimeksi lyttyyn haukutussa kauhufilmissä Nuori Hannibal ( Hannibal Rising, 2007) näyttelee nimellä Grutas, ja ainakin promokuvissa nuori Hannibal tarttuu sirppiin, ja kenties vasaraankin – onhan lapsuus siellä hirveässä Liettuassa korvessa niin kamalaa….

No nythän ma hokasin, että tämä lontoolaisella kirpputorilla silmään pistävä, tosin täysissä pukeissa oleva, Rhys Ifans näyttelee myös Magnus Mills nimisen arjen absurdismin taiturin nerokkaasta romaanista Aidantekijät ( kirja oli Booker -palkintoehdokkaana 1998, ja suomennettiin ainakin seuraavan vuonna ) tehdyssä vuoden 2007 samannimisessä elokuvassa - The Restraint of Beast . ) ja A.-B. eli Nicolas Cageen? Maittavassa ja hörsössä prätkäfilmissä Ghost Rider (2007) hän on nimihenkilö ja surinahemmo surmanajaja Johnny Blaze – teoksessa on mukavasti mukana myös mopopojat Henry Fonda ( Easy Rider ) ja Sam Elliott ( Mask ). Adaptation (2002) filmissä Cage oli Charlie Kaufman kuin myös kaksosensa Donald Kaufman, niin ikään Charlie Kaufman nimisen käsikirjoittajan kirjoittamana… Unohtaa ei sovi myöskään vuonna 2006 ilmestynyttä, kovin ankarasti arvostelua saanutta, siis turhaa, amerikkalaista uusintaa modernin kauhun klassikosta The Wicker Man.Teoksessa Grindhouse (2007) Cage on kiinnostava Fu Manchu [ ainakin koirankielisissä, vai oliko se –korvaisissa sinisissä pokkareissani, ja Christopher Leen esittämänä videoillani] kovin kiinnostavassa jaksossa nimeltä Werewolf Women of the SS, siis kuvitteellisessa trailerissa, jää-ä, saapas nähdä, näkyykö se meillä koskaan, koska kokonaisteos on jaettu hyvin kaukana toisistaan esitettiin filmeihin eli Quentin Tarantinon pläjäykseen Death Proof , joka nyt juur par aikaa pyörii teattereissa, ja aisaparinsa nimeltä Robert Rodriguez ohjaamassa Planet Terror pyörähtää vasta hamassa tulevaisuudessa.

Vai vaihtoehto C. Klaus Maria Brandaueriin ja Mefistoon ( Mephisto, 1981)? Mutta jottemme joudu aivan heitteille emmekä hetteiköille, palaan johonkin.

Missä ovat naislääkärisarjat?? Onko mentävä takaisin villiin länteen, jossa Tohtori tuli kaupunkiin ( Dr. Quinn, Medicine Woman , 1993-1998 )???? Onneksi nykyään naisia on pääosassa myös oikeuslääkärinä, patologina, tohtorina, rikosantropologina tai oikeuspatologina, kuten tässä sarjoissa: Hiljainen todistaja ( Silent Witness, 1996-2004) tai Yli synkän virran ( Crossing Jordan, 2001-2007), Bones ( 2005-2007 ), tai CSI: Miami ( 2002-2007). Ullakolle nostettu romanttinen 1970-1980-lukujen pokkarikirjallisuus ja romanttiset lehdet, eritoten lääkärisarjat esittävät miehen jalustalla lääkärinä naisen ollessa korkeintaan kipusisko.

Vast ikään loppui lämminhenkinen – siis mustalla huumorilla höystetty 2000 eekkeriä taivasta ( Two Thousand Acres of Sky, 2001-2003). Näissä sarjoissa maaseutu esitetään aluksi idean tasolla ihanana impivaarana, koskemattomana paratiisina, jonne on tunnevammaisen, petetyn, jätetyn, loukatun tai köyhtyneen kaupunkilaisen helppo kadota haavojansa nuolemaan incognito. Aluksi kaupunkilainen törmää kulttuurishokkiin – missään ei ole kulttuuria! Sitten cityurbaaninainen esitetään järjettömissä siis epäkäytännöllisissä, kalliissa korkokengissä kelillä kuin kelillä hengenvaarallisesti koikkelehtivana lyhytjännitteisenä tyhjäpäisenä ja pinnallisena sinkkuna, jonka kännykkä ei tietenkään korvessa saa mitään signaalia, kuten sarjassa Teoria miehistä, jossa myös pesukarhu ja muut metsän pedot vainoavat kaupunkilaisrukkaa. Tietenkin tällaiset ylisuuret rettyyttelyt ja liioittelut kuuluvat komediaan. Eihän sitä kukaan nauraisi jos kovasti Sinkkuelämää sarjan kaltainen pimatsu kulkisi maastokengissä, ja olisi edes vähän perehtynyt alueen oloihin.

2000 eekkeriä taivasta
sarjaa katsoessani ilahduin, että Paul Kaye näyttelee kerrankin normaalia! Hän on tyypillinen niin lontoolainen niin lontoolainen cockneytä suplikoiva [ kovasti ihastuttavan Gary Holtonin tapainen ] sätkänvääntäjä, huulenheittäjä ja työnvieroksuja - ei suinkaan siis parhainta puolisomateriaalia. Ikiteini. Mutta oi katso sarjassa hän kasvaa ihmisenä… Kaye oli normaali tätä ennen ainakin, tosin liian pikaisesti, tuoreessa rikoksessa ja rangaistuksessa nimeltä Match Point (2005), ja öisin hän yrittää lyödä oksettavuuksissaan laudalta muut Mtv:n tyhjäpäät sarjassa Strutter (2006). Me kaipaamme Dennis Pennis aikoja ( 1996-1998 ), ja skottiruutuhousuja!

Olihan Kaye myös [ realistinen ] pomo helvetistä sarjassa Tunarin päiväkirja ( Perfect World, 2000 ). 2000 eekkeriä taivasta sarjassa oli hienoa mm. pakollinen Wickerman –jakso – olimmehan skotlantilaisessa korvessa… Jossa olemme myös ihanan vastustamattomassa sarjassa Ylämaan kettu (Hamish Macbeth, 1995-1997) joka sijoittuu villiin, ja persoonalliseen Skotlantiin, ja joka näyttää, että kaukana kaupungeista ja protokollasta pitää laki ottaa omiin käsiinsä, ja hyvinhän sitä tullaan tullaan, toimeen tullaan… Ainakin meillä Ylämailla.

Miksi näitä sarjoja rakastetaan ja katsotaan? Ehkä siksi, ettei katsojalla ole aina mahdollista katkaista oravanpyörä ja häipyä eks tempore maalle. Se voi olla pienoinen unelma, jonka toteuttaa sitten kun on eläkkeellä tai lottovoiton kohdatessa.

Mutta jos palaisin tuoreeseen vuoden 2006 teokseen Verinen viikonloppu, jonka alkuperäinen nimikin ( Severance ) viittaa kintaalla sopivasti klassikkoon Syvä joki ( Deliverence ) – myös tässä melotaan hengen kaupalla joella. Yhtenä pääosan esittäjä on ihastuttava punapää Toby Stephens ( Kotiopettajattaren romaani, Onegin, miekkaileva Bond-konna ). Maaseutu on pelottavaa. Kuten teoksessa Syvä joki oli pelottavana elementtinä amerikkalaiset sukurutsaiset vuoristolaiset, nuo vähintäänkin kannibaalit, myös filmissä Ihmisjahti ( The Wrong turn, 2003 ) ratsastetaan teemalla. Teos on oikein inhottava katsoa – juuri kun vuokrannut hökkelin Darwinin selän takaa…. Kiinnostavinta on se tapa, kuinka syvällisesti aiheeseen – syrjäseudun ongelmiin, genetiikkaan ja monenlaiseen rappeutumiseen – paneudutaan. Jopa lehtileikkeiden avulla, ja näin tekosesta tulee myös kauhuromanttisen fragmentoiva. Nokkela ja originelli Cabin Fever myös telmuili nuorisoporukan viettäessä syrjäisessä kolkassa painajaismaista lomaa. Puhumattakaan siitä, että näin aikoja sitten vuoden parhaimman mainoksen, en tosin tiennyt, mainostettiinko siinä vesipulloa vai maastokenkiä: kameraa kuvaa hiekkaista, pölyistä tyhjyyttä, yht´äkkiä kamera ikään kuin kallistuu, ja jää niille sijoilleen, vinoon kulmaan, aluksi, ja näemme saman kuin kuvaaja: tomuiset kengät jotka lonttaavat eteenpäin – kameraa ja luonnollisestikin myös kuvaajaa raahaten. Kyseessä oli tietenkin Hills Have Eyes osa kaksi, traileri.

Genren selkeimpiä väristyksiä aiheuttaa Guy N. Smith nimisen taiturin teos Kannibaalit, joka julkaistiin pokkarina 1991 suomennettuna, ja Kustannus Oy Jalava nimisen kunnioitettavan instanssin toimesta, ja jota siten myytiin sopivasti myös Tiimarissa edullisesti – samalla kuin ironisesti osti mökille kesäkalustoa, tabletteja ja mehukannua. Kirjan takakannessa kerrotaan: " Syrjäisellä vuorella Skotlannissa asustaa joukko perimältään rappeutuneita villi-ihmisiä." Olisiko parempi jos kaikki muuttuisivat takaisin villi-ihmisiksi? Unohtaisivat miesten keksimät uskonnot, sodat, veroilmoitukset ja kartat rajoineen?

Verinen viikonloppu
tapahtuu niin ikään pelottavassa Romaniassa, kuten myös toimiva ranskalainen täyskauhu Uhka ( Ils, 2006, ja espanjaksi muuten kotoisasti Ellos ), josta on leikki kaukana. Miehen katseen jatkuvana orjana, tirkistelyn kohteena, ja potentiaalisena kauniina uhrina tässäkin kauhupätkässä on ammeeseen menevä nuori nainen. Teinikauhujen parodioissa aihe on ylikorostettu, ja niin puhki käytetty. 1970-luvun kauhua katsoessa huomaa ilahtuneena, etteivät pääosaa näyttelekään silikonit.

Lyhyesti sanottu Uhka elokuvan ranskalainen pariskunta – ahkera työtä tekevä opettaja-nainen, ja räjähtäneen näköisessä kartanossa kannettavallaan pasianssaava leppoisa kirjailija-mies ovat osittain hellittäneet oravanpyörästä. Tosin eivät tietenkään yhtä aikaa – onhan toisen tienattava, että toinen voi tehdä taidetta – kun ehtii. Pelottava asunto ympäröivine metsineen luovat kiinnostavaa kauhua, josta katsoja ei tiedä, onko se realistista vai yliluonnollisempaa. Yön hämärryttyä kulahtaneessa kartanossa tapahtuu kauhuromanttisen perinteen mukaisesti kummia: äänet korostuvat, lankut narisevat, kunnes uhka on samassa huoneessa.

Kaipa tämän Euroopan yhdistymisen myötä nykyisin pelätään – kaikenlaista "sivistyneissä maissa". Romaniaan kuuluu vanha taikauskoinen pelko, eritoten Transylvaniaan – Bram Stokerin romaani Dracula on siitä viimeistään pitänyt huolen… Jos metsään haluat mennä nyt niin…. Bram Stoker ennakoi idän ja vierauden pelkoa – viktoriaanisena aikana ei sentään jokainen takapajula ollut britti-imperiumin käskyläisenä….

Eritoten itäeurooppalainen ns. hevonkuusi on viimeinen, miten sen nyt sanoisi, kylvämätön korpimaa. Verinen viikonloppu toistaa kauniisti alan klassikoita: olemme kuten vanhan ajan Hammer –yhtiön, ja 1950-1960-lukujen genren huomattavimman ohjaajan Terence Fisherin ollessa, onneksi, puikoissa makoisassa brittikauhussa Dracula – Pimeyden ruhtinas (Dracula – Prince of Darkness, 1966 ). Tässä viktoriaanisessa elokuvassa joukko hyviä ihmisiä – kaksi avioparia - jää nallina kalliolle hevoskieseistä taikauskoisen paikallisen kuskin lempatessa heidät kyydistä, koska hän ei uskaltanut takapajuisilla Karpaateilla heitä viedä edemmäksi. Ei ennen kuin aurinko nousee..

Onneksi onneton retkeilevä ja patikoiva pariskuntapari – mahtaa muuten olla hankalata kiipeillä vuorilla krinoliineissä, korsetissa, krusifikseissa, neuloilla kiinnitetyissä hatuissa, ja komuran kovissa varsikengissä - haluaa vängällä mennä yllättäen näkökenttään ilmestyneeseen linnaan, jota ei ole edes kartoilla, ja jota paikalliset pelkäävät. Verinen viikonloppu filmissä taas on työporukka, joka kimmastuttaa paikallisen kuskin, niin että työntekijät joutuvat kävelemään kohdepaikkaansa, luksusmajaan. Yhtymiä on myös teokseen Tohtori Caligarin kabinetti – myös tässä vihjaillaan löytyneiden todisteiden valossa hullujenhuoneesta, jossa hullut ovat ottaneet vallan - menneisyydessä… Erityisen kaunis on pakollinen mustavalkoinen mykkäfilmiklassikon Nosferatu kaltainen jakso… Komea leikkaus – kuin suoraan klassikosta Evil Dead - on leikkaus väkivaltaisesta kohtauksesta pössin pomon viidakkoveitsellä juustotahkon leikkaamiseen. Kaikki mikä tapahtuu, voi olla totta, tai yhden taikasieniä napsineen, pössyttelevän työntekijän harhoja, unta tai seksuaalista fantasiaa. Vihjeitä piisaa…

Taidepalatsin taidemuseossa kävin katsovassa kiintoisan Oi Maamme - Valokuvia Suomesta

( 9.5. - 30.9.2007 ) valokuvanäyttelyn, jonne oli koottu milteipä tärkeimmät kotomaiset valokuvaajat – tosin suosikkini Kari Riipinen nimistä valokuvaajaa lukuun ottamatta, valitettavasti. Toinen suosikkini Stefan Bremer oli onneksi sentään edustettuna, ja hänen teoksensa erosivat selkeästi, koska ne kertoivat 1980-luvun uudesta, kaupunkilaisesta ihmistyypistä, joka näytti ikävystyneeltä savuke sopivasti asteltuna sormilleen. Olimme palanneet flanööreihin, näihin dandyihin, joille koko maailma oli näyttämö. Osa kuvista oli silkkaa sen aikaista uusromantiikkaa, goottilaisuutta, film noiria, uudenlaista poseeraamista - kenties Einstein A Go Go klubilla kuvattua… Mutta Bremeriä lukuun ottamatta kaikki muut kuvasivat mennyttä suomea, puhdasta maaseutua, mummoa kissaa taistelevia metsoja pystykorvaa, ja muuta tuttua, uniikkia ja rauhallista aitoutta – joka kohta on mennyttä.

Hiljainen on kyllä tie…. Hellyttävin oli tulkitsemani pakkaskuva kylän ainoasta punkkarista puhelinlankatolppaa vasten seisomassa. Ketä hän odottaa? Vallankumousta kulttuuriin?

Ovatko nämä viimeiset kuvat aidosta suomesta? Koska nykyään eletään hirveän ahdasmielistä aikaa, ja heti televisiossa, radiossa, netissä ja lehdissä määritellään mitä saa sanoa, mitä ajatella, ja eritoten miten pukeutua, mikä näyttää naurettavalta, ja mikä on vanhanaikaista. Järkyttävää. Varsinkin kun nyt muotia olevat huvittavat kietaisumekot ovat aivan selviä vanhan ajan navettatakkeja. Ja pari vuotta sitten tuli muotiin leopardikuvioiset kumisaappaat. Palaammeko maalle?

Katselen [Kiasman] näyttelykirjaa Aavan meren tällä puolen, vuodelta 1998. Teoksessa on mukana valokuvien lisäksi ainakin suosikkini Sirpa Alalääkkölän maalauksia, Aki Kaurismäen elokuvien stillkuvia, anarkiaa & poptaidetta, Eija-Liisa Ahtilan elokuvainstallaatiota, ja mukana on mm Mieskuoro Huutajat. Muistan, kuinka luin pohjoisessa paikallista arvostelua otsikolla muistaakseni jotensakin näin Voi Anni, minkä teit, ja kyseessä oli Rosa Liksomin teos Roskaa ( 1991 ) . Pohjoisen pysähtynyttä, ja hyvin syönyttä kulttuuritoitotusta siis "arvostelua" suorastaan nolotti lukea, miten voi olla, että sarjakuvakirja on heille liian modernia! Samoin oli huvittavaa lukea rivien välistä, ja välillä riveiltäkin, artikkelia Sirpa Alalääkkölästä, jossa niin kehuttiin näitä "uusia" muistaakseni juuri asuinpaikassaan Uudessa-Seelannissa tekemiään maalauksia suomalaisten kesänvietosta, verrattaessa niitä näihin sadomasokistisiin, aiempiin teoksiin. Onko kulttuurin arvostelijat ja puolesta puhujat näin takapajuisia ja vanhan aikaisia, ennen kaikkea ahdasmielisiä?? Että Liksomin sarjakuva kirjana, sarjana kuvista, ja Alalääkkölän sadomasokismin näkökulmasta toteutettu uusintaversio kalevalalaisesta Ainon ryöstö – aiheesta nimeltään Aino-triptyykki ( 1988 ), sekä Teräspiikit –sarjakuva-albumi ( 1987 ) on jotakin pelottavaa, tai jota ei vielä uskalleta sanoa taiteeksi. Jotenkin tekstistä tuli sellainen kuva, että nainen saa kannustusta vain lapsia tehtyään, kun taiteensa aiheensa on supisuomalainen, ei ketään loukkaava lomanvietto, kuten oli Alalääkkölän myös maittavana aiheena hänen toimiessaan vuoden jazztaiteilijana 2002, eikä suinkaan sadomasokismi tai graafinen novelli. Pyh. Mutta se nurkkakuntien kuppakunnista.

Ahdasmielinen takapajula teettää suvaitsemattomuutta mm filmeissä Priscilla – aavikon kuningatar ja Boys don´t cry. Mutta palatakseni kauhun ja gotiikan arkipäiväistymiseen, ja ennen kaikkea hyväksymiseen. Nykyaikana monsteri pääsee kansallissankariksi kun hän tekee teon, johon kukaan muu häntä ennen ei ole pystynyt – nimittäin voittamaan Euroviisut… 69 Eyes sai oman komean pinkin mustan nimikkobussinsa tärkeälle linjalle 69… Hevilaulaja voittaa idolsit… Katri-Helena poseeraa nahkahousuissa perhelehden kannessa heviä uhoten. Joko on aikoihin eletty? Onko missään enää kapinaa? Televisio on näyttänyt jo pariin otteeseen juuri saksimattomat teokset Evil Dead ja Friday the 13th. Onko ajan myötä toleranssi laskenut? Mikä tahansa on vapaata paitsi sananvapaus? Onko sarjakuva, ja ilmaistu lause viimeisiä pesäkkeitä, joita pitää sensuroida, jottei mahdollisesti suututeta jotakin höpsöä ryhmittymää?

 

Kyllä maalla on vajavaa! Osa 3

John Wyndhamin skifi-klassikon Käenpojat ( The Midwich Cuckoos, 1957 ) ostin divarista hintaan 1,70 euroa, ei paha, tämä suomennettu pokkari on aikanakin vuodelta 1989. Mikä siinä on, että turvalliselle syrjäseudulle matkatessaan valitsee lukemistokseen tulevaisuuden kauhuja? Onko se rentoutumista? Toisenlaista, omanlaista, kuin huvipuiston laitteet jossa maksullinen kirkuminen & kierros kestää tietyn verran?

Käenpojat
teoksessa inho ja hellyys sisältyvät yhteen raskauden pelkotiloissa. Kuin silloin, kun mökin keittiön kuivakaapin avatessani löysin tyhjästä, suurentavasta lasista luultavasti tehdystä purkista kerällään jatkuvasti vain nukkuvan pörröisen ötökän.

Miten kaikki naiset voivat olla raskaana yhtä aika? Miten he toimivat tulevaisuudessa? Mitä valintoja he tekevät? Mitä he voivat tehdä? Millainen eliömuoto siellä vatsassa kasvaa? Pitääkö hirviölle olla emo?

Selkeämmin asiaan paneutuu luultavasti elokuva I Married a Monster from Outer Space vuodelta 1958, josta ei traileriakaan tarvitse selvittämään pohdintaan, millainen juoni tässä on…

Vuonna 1957, eli sopivasti paranoia-aikana ilmestynyt Käenpojat kuitenkin erosi valtavirtaexploitaatiosta. Erittäin kiintoisaa on 50-luvun ajan kuva, rakennemuutos, kun aikaisemmassa suuressa ja turhassa sodassa naiset olivat astuneet työelämään miesten tappaessa syyttä toisiaan, ja miesten palattua kotiin synkkänä aikana naisista tuli kotirobotteja, nukeksi puettuina, tärkättyine essuineen ja korsetteineen luonnottomassa meikissä ja järjetön hymy päällä. Aikakautta on kuvattu jälkikäteen mm elokuvissa: draaman puolella Kaukana taivaasta ( Far from Heaven, 2002 ), Tunnit ( The Hours, 2002), ja kauhussa tietenkin Stepfordin kotirouvat ( 1975 ).. Sekä tietysti mm. teoksessa Ed Wood (1994).

Poikkeuksena tietenkin Petty Page - tuo upea gootti pin up tyttö, josta Mary Harron teki elokuvansakin, mutta joka ei luonnollisestikaan, eikä edes luonnottomalla tavalla, rantautunut tänne meille, eihän meille rantaudu kuin vain paska, ja kaatuneitten kuljetuslaivojen öljylautat.

Itse 1950-luvulla elokuvien kirjo, tai itse asiassa sen puute, oli järjetön, mm yltiöromanttinen ja seksistinen piirretty Tuhkimo, jossa naisen pitää ensin orjatyössä raataa, ja sitten antaa prinssin pelastaa itsensä kurjuudesta. Pitää olla oksettavan kiltti ja huomaavainen, ja kuinka kaunista kotona onkaan… Muita, järkevämpiä elokuvia, jotka oikeasti kertoivat seksuaalisuudesta, mielenterveydestä, luopumisesta, intohimoista, epätoivosta tai tarpeesta tehdä rikos: Auringonlaskun katu, Muukalaisia junassa, Viettelysten vaunu, Noita palaa elämään, Parrasvalot, Valkoinen peura, Johnny Guitar, Takaikkuna, Täydellinen rikos, Varkaitten paratiisi, Kuriton sukupolvi, Risti ja liekki, Vertigo – punainen kyynel, Piukat paikat, ja Vaarallinen romanssi.

1950-luvulla ensimmäinen vetypommi räjäytettiin, ensimmäiset elinsiirrot tehtiin, ja satelliitit laukaistiin. Kylmän sodan aikakaudelle kuului kommunistien vainoaminen, nuorisokulttuurin syntyminen, himphamput eatnikit, kaikenmaailman kriisit, orjuutettujen maitten itsenäistyminen, televisio - mikä hieno pohja b-elokuville!

Kuin a-luokankin priimatavaralle: Maailmojen sota, Godzilla, Yön pedot, Kielletty planeetta, Frankensteinin kirous, Dracula, Night of the Ghouls, Pahan kosketus, Bride of the Monster, ja Plan 9 from Outer Space….

Niin, 1950-luvun romaaneissa pääsimme nihilismissä traumaattisina jo pitemmälle: Fahrenheit 451, Kärpästen herra, Sieppari ruispellossa, Lahjakas herra Ripley, Nisti, Lolita, Peltirumpu ja tietysti Alaston Lounas ja Psyko, jotka lopettivat 1950-luvun.

Wyndham kertoo jotenkin liian vähän, ei nuivasti, muttei hän hehkuttele lainkaan eikä proustaile, anteeksi pröystäile. Sanansa hän pujottaa nokkeliin ilmaisuihin sopivien välimatkojen päähän - muttei onneksi lippalakki päässä eikä räkä valuen. Wyndhamin rauhallinen tyyli luo enemmän pelkoa kuin aikalaisensa mahtipontiset 50-luvun b-, kauhu- ja tieteiselokuvien trailereissa kynsityn verenpunaiset, tai valuvan, fosforisen vihreät kirkuvat, yltiöpäiset ja mielikuvitukselliset otsikot mustien helvettien syvyyksistä ja pahojen atomiajan tiedeihmisiltä! The Breathless Suspense! The Horror that makes your hair stand on end! It´s unbelieable! It´s true! Daring and true expose of a hush-hush subject! Horrific ans all new! Se tuli ulkoavaruudesta! Tuhotakseen ihmiskunnan! Mutta osattiin sitä myös brittein saarilla, ja rakastamassani Hammer yhtiössä: The new experience in horror! A new dimesion of suspense!

( Youtubessa on paljon uusia 50-luvulta vaikuttavia "trailereita", mutta aidon bongaa kyllä…. )

Ed Wood teki kiinnostavia kauhu- ja tieteiselokuvia, eritoten minua kiinnostaa, miksi hän läheisistä aiheistaan, harrastuksistaan ja intohimoistaan, kuten transvetimistä ja myös sukupuolenvaihdoksesta teki exploitaatiota, kauhua, viihdettä

Kiinnostavia on myös 50-luvunn puolivälin jälkeiset nuoriso on niin hui kauhia rikollista -elokuvat, joissa pääosissa ovat kauheasti käyttäytyvä, täysin hallitsematon uusi vaarallinen ryhmittymä, tuo omapäinen nuoriso, jossa miehet värkkäävät bryylkreemi -hiusvoiteen kanssa, ja nainen pukeutuu housuihin, tai tanssii korkokengissä miten lystää, ja kuuntelee kammottavaa viidakkomusiikkia, ja tekee mitä haluaa!

Pitäisiköhän tätä lukea 3D-klasit päässä?

Käenpojat
teoksen filmatisoinnit: Village of the Damned ( 1960 ), Children of the Damned ( 1963 )

ja Village of the Damned ( 1995 ) – sekä tietysti Simpsonit –sarjassa aihetta on parodioitu. Ja kyläyhteisö kokoontuu – onhan hätätila.

Muuten, viime Bones sarjan jaksossa paneuduttiin asiaan, siis yleiseen harhaluuloon, että kaikki naiset jatkuvasti haluavat lapsia, ja lepertelevät paskakielellä joka taaperolle, kuten Homer Simpson teki sian poikaselle Simpsonit elokuvan näpsäkässä trailerissa. Ei, ei jokainen nainen halua äidiksi. Bones on mukava, tunnistettava hahmo, työnarkomaani hienoissa kookkaissa "primitiivisissä" kaulakoruissaan… Jaksossa oli kyseessä synnytyksen jälkeinen masennus, ja omalaatuinen kehdon ryöstö.

Bonesin ainoa vika on pop-kulttuurin täydellinen tietämättömyys! Mikä outo lintu…

Mutta patologisten sarjojen mehevien sivuhahmojen tarpeellisuudesta tulikin mieleeni näyttelijä Toivo Tuomainen, joka on kauhun ja mustan huumorin klassikossa kuten Olli Soinion filmissä Kuutamosonaatti (1988) sukurutsaisen kylän lupsakka kauppias, mitä hän oli myös verevässä teoksessa Rauni Mollbergin klassikossa Maa on syntinen laulu ( 1973 ), ja sittemmin Topi oli myös Mustan Pörssin mainosten luottonäyttelijä.

Kuutamosonaatin jatko-osassa nimeltä Kadunlakaisijat (1991) hän on arkkuverstaan apumiehenä, ja tietysti Rauni Mollbergin klassikoissa Siunattu hulluus ( 1975 ) hän on veljeksistä se toinen, joka on terve… Hänen elämästään kerrotaan Wikipediassa muuten, että hän oli sisävesihinaajan lämmittäjän apulainen ( mikä kuulostaa keksityltä titteliltä puhelinluettelossa ) , ja kauppiaana, ja jopa pankinjohtajanakin.

Miksi roiston pitää näyttää selkeästi roistolta, ja toisenlaiselta nykyään äänielokuvissakin??

Varsin erikoisen näköinen, siis kuvauksellinen arkkipahis Reggie Nalder näytteli sekä Dario Argenton vuoden 1970 giallossa The Bird with the Crystal Plumage niin ikään keltaiseen takkiin pukeutuneena salamurhaajana, kuin myös Alfred Hitchcockin jännärissä Mies joka ties liikaa ( The Man Who Knew Too Much ,1956 ) hän oli pahoilla teillä suuremmassa roolissa.... Hän on ollut mm. teoksissa Fellinin Casanova, ja sopeva vampyyrifilmeissä, kuten Tobe Hooperin teoksessa Salem's Lot (1979) ja Dracula Sucks (1979), jossa hän oli peräti Van Helsing, mutta myös SS-mies ja saksalainen poliisi.

Wikipediassa on hieno, tunnistettava kuva silinterihattuisesta ja mustaviiksisestä stereotyyppisestä konnasta - lähinnä mykkäfilmeissä.

Avasin vaihteeksi Guy N. Smithin romaanin Kannibaalit vuodelta 1991 ( Cannibals, 1986 ), jossa

Skotlannin syrjäseudulle tulee skandaalia pakoon epäsuhtainen pariskunta – onhan sinne avattu uuden uutukainen lomakylä! Paikalliset ovat tietenkin vihaisia, ja sisäänpäin kääntyneitä, hyvinkin taantuneita…. eivätkä oikein suostu palvelemaan moista syntistä susiparia.

Pidän Guy N. Smithin niuvasta tyylistä – kun Jeff Long ujutti romaaninsa Helvetin piirit ( 2001 ) kaiken tietonsa mm. kiipeilystä, ja vielä vanhempiensa erityisalojen tiedot mm. geologiasta, tuntui lukijasta samalta kuin maan keskipisteeseen matkaavalta, tuskaiselta taistelulta punnertaa, ei vaan itse asiassa porautua, sivujen kuin graniitin lävitse, ja vasta loppupuolella päästä itse asiaan…. Mutta jokainen taaplaa [p]irrallaan. Erinomainen kirja sekin.

Kuten Hitchcockin Psyko myös Kannibaalit esittelevät päähenkilönsä aviorikoksen tekijöinä.

Kannibaalit
romaanissa ollaan todellakin kyläpahasessa, syrjässä, koska sinne vie vain yksi tie – kun vuorovesi ei sitä peitä… Skismaa siis dramatiikkaa tuo ja luo kun yksi kyläläisistä rakensi lomakylän turisteja varten! Muut kyläläiset eivät tätä sulata, he eivät halua, että syntinne, irstas ulkomaailma saapuisi nuhteetonta idylliänsä rikkomaan. Sellainen häpeäpilkku – tuo nykyaikainen paholainen. Turismi. Todella irvokasta!

Juuri Guy N. Smithin teoksessa Kannibaalit on kiinnostavaa, kuinka pariskunnasta nainen on se, joka pelkää yöllä kuulemiaan ääniä. Eddie ei äänistä ja raapimisista välitä, vaan pitää niitä pelkästään naisen näkeminä painajaisina. Mies ei usko. Tietenkin on kyseessä valtataistelu – onhan mies vanhempi, professori ja nainen hänen vietelty, nuori oppilaansa. Mies pakoilee kokemattoman tytön lohduttaviin helmoihin avioliittoansa, jossa puoliso nalkuttaa, kun taas nuorella naisella ei muita sulhoja ole ollut. Mies ehdottomasti haluaa arkeologina mennä tutkimaan luolia – hän katuisi lopun elämäänsä jos ei niitä tutkisi… Vaikka vihamieliset kyläläiset kaikki jostain syystä pelkäävät vuoria, eivätkä sano miksi, vaan puhuvat villikoirista ja maanvyörymistä. Ettei sinne saa missään nimessä mennä hortoilemaan pimeän tultua! Kylän synkkää salaisuutta ei haluta paljastaa. Kaikkihan me olemme miettineet tullessamme syrjäseudulle näitä.

Mutta Eddie haluaa tehdä vain pikasilmäyksen. Mehän kaikki työnarkomaanit tämän tiedostamme – valehtelemme läheisille, että tekemämme työ on valmis ihan kohta. Minä vain vähän jatkan… Splatter oli tuona aikana sopivan tärähtänyttä ja kouriintuntuvaa suomennuta lukemista – jota sai aina muutaman vuoden viiveellä.

Thanatos ja Eros ovat jatkuvasti läsnä pariskunnan puuhissa – tavallaanhan he viettävät kuherruskuukautta. Mutta nainen vaistoaa, että jotain on huonosti. Mies taas pelkää, että nainen alkaa käyttäytyä kuten vaimonsa! Naisen vaistotessa vaaraa pikku hiljaa vauhkoontuen olemme samassa kuin sopivasti vuodelta 1966 olevassa filmissä Dracula - pimeyden prinssi, jossa kaksi brittiläistä avioparia reippailee Karpaateilla viktoriaanisena aikana. Joukon narisija valittaa kaikesta – ulkomailla ei ole mikään niin kuin kotona, mikään ei toimi, vali vali…. Tämä puritaaninen nutturapää haluaa aina nukkumaan aikaisin ja kieltäisi kanssamatkustajaltaan ilon tarjota kierroksia tavernan muille asiakkaille. Hän ei missään nimessä halua lomasuunnitelmaan mitään muutoksia. Kun joukko pakostakin joutuu yöpymään paikalliseen kolkkoon, siis kodikkaaseen linnaan ( jota ei ole edes kartalla ), jossa naisen ahdistus ja kauhu kovenee. Koska hän tietää, ettei kukaan heistä näe aamua. Muut matkustajat eivät kuitenkaan heivaa häntä rotkoon, vaan eivät ota todesta hänen höpötyksiään. Mutta miksi juuri narttu – tarkoitan tietenkin naaraspuolista koiraa – on parempi talonvahti…

Juuri Dario Argento kuvaa naista rikoksen näkijänä. Kokijana. Tekijänä.

Naisen vaisto ja intuitio – tosin lisättynä reilusti yliluonnollisella lahjakkuudella tekee sarjasta Näkijä kiinnostavan – perustuuhan se todelliseen ihmiseen. Mutta miksei nykyajan poliisilaitos sekä lakipuoli käyttäisi näitä yliluonnollisia kykyjä omistavia työssään?

Dario Argento näkee naisen sekä uhrina että toimijana, naisen täytyy tehdä valintoja, muttei hän aina ole viaton hattarapää, vaan joskus rikoksen tekijä, jopa murhaaja tai peräti monisatavuotinen noita… Hänen filmeissään nainen joutuu toimimaan niin yliluonnollisen kuin realistisenkin uhan edessä. Argenton kuvissa nainen aina katsoo kameran, katsoja-kokijan ohitse, seinän takana lymyävään vaaraa kohti.

Goottilaisen kuvastoon kuuluva nuori nainen on aina ahdingossa. Imelletyissä saduissa, ja pöyristyttävimmissä romanttisissa kioskikirjoissa hänet aina pelastaa prinssi. Minua onkin kiehtonut nuo pahat hahmot, arkkityyppiset konnat, ja hirviöt, jotka voivat vietellä sankarittaren – pahuuteen, tai ainakin toiselle puolelle.

Olen aika lailla kyllästynyt kauhun genressä ilmaisuun, jossa miehet sanovat: " akkojen juttuja ", mutta itse juuri eniten levittävät näitä huuhaa-juttuja hammajaisista. Ikään kuin nainen olisi lähempänä sekä luontoa että yliluonnollista. Tai että hänellä olisi tarve siihen.

Pahan sanansaattajat
( The Messengers, 2007 ) on taas kiinnostava traileri goottilaisen asetelman vuoksi. Perhe muuttaa tuonne Darwinin selän taakse, ja yksikön lapset ja nuoret näkevät kuolleita. Tämähän on tuttua huttua - I see dead people – lue vaikka suomeksi vuonna 1991 julkaistu kirja Paljaat luut : Stephen King ja kauhun anatomia ( toimittaneet Tim Underwood ja Chuck Miller ), jossa messevä, tuhottomasti myynyt kauhukirjailija Stephen King kertoo mm. teostensa lasten yliluonnollisista kyvyistä.

Tai miksi hän on usein valinnut kirjansa päähenkilöksi, peiliksi, harvinaisia kykyjä omistavan joko viattoman lapsen ( Tulisilmä, Hohto ) tai epävarman tytön, toisenlaisen nuoren ( Carrie ). Miksi lapset ovat herkempiä?? Tästä puhuttiin myös elokuvassa Panin labyrintti, jonka ruokasalikohtaus oli kuin suoraan Marilyn Mansonin videolta tai painajaisistani! Jos palaisin traileriin Pahan sanansaattajat niin siinäkin on nuori nainen goottilaisesti ahdingossa – kun sairaalan väki kysyy vanhemmilta, voisiko tyttö itse vahingoittaa itseään…. Ulkopuoliset kun eivät oikein usko viilteleviin kummituksiin. Ja siitähän kunnon paranoia-soppa syntyy…

Nelosella kiitettävästi pyörinyt sarja Herrasmiesliiga ( The League of Gentlemen ) puolestaan esittelee tärähtäneen kyläpahasen Royston Vaseyn eriskummallisine ihmisineen. Överisti mennään, ja tyylillä ja mauttomuudella. Ja kaikkea karmeata tapahtuu. Herrasmiesliiga sopii hyvin teosten Kannibaalit ja An American Werewolf in London kaikenkirjavaan, ja kirppujen nyrhimään joukkoon. Sarjassa Herrasmiesliiga asetettiin jatkuvasti vastakkain paikalliset ja nuo muut.

Anthony Shafferin romaania Wickerman on hauska lukea impivaarassa kun kokkoja poltetaan… Mutta James Dickeyn romaania Syvä joki ( 1980 ) en suosittele kanoottireissulle…. Kannibaalit romaanissa nuo hirviöt, vuorilla asuvat villi-ihmiset, ovat taantuneet jopa Syvä joki romaania raaimmiksi.

Päivi Alasalmi nimisen kirjailijan romaani Metsäläiset ( 2000 ) on ihanan groteski – onhan tekijä Pohjoisen sielun avaaja ja kaivertaja. Kannessa seisoo Tellervo jousineen, ja kirjan päähenkilöt viherpipertäjä pariskunta ( näinhän valtaväestön tyhmin osasto haluaa ilmaista tunteensa vihreitä kohtaan – että ovat joko nährääjiä tai sitten anarkisteja. Missään ei kuitenkaan nouse arvokeskustelua.. ) vihreä pariskunta muuttaa maalle, ihanaan hylättyyn koulurakennukseen, jossa taiteilijana mahtuu tekemään vaikka mitä!!

Eurooppalaisen kulttuuriin kuuluu valittaa herran alamaisena olosta, mutta silti äänestää näitä toistuvasti huijanneita eduskuntaan jatkoon. Herroja halveksitaan, mutta myös palvotaan – kirves selän takana. Siksi veijaritarinat, ja sankarit ja juuri antisankarit ja anarkistit ovat niin suosittuja kuten Herkules, Boudicca, Robin Hood, Don Quijote, Don Juan, Musta Tulppaani, Kolme Muskettisoturia, Peppi Pitkätossu, Asterix, Pekka Puupää, ja myös Euroopan ulkopuolelta: Aku Ankka, Che Guevara, Zorro, Taikaviitta, Ryövärimorsian, John Lennon, Hämähäkkimies, Matthias Rust, Veijari nimeltä Brisco, Saksikäsi-Edward ja Voitkan veljekset Aivar ja Ülo. Nuoret Sankarit niin taruissa kuin oikeassa elämässäkin…

Vallan vastustamaton, hyväntuulinen ja balanssinsa kotirintamalta löytänyt anarkisti Johnny Depp on hoiperrellut mieleen jäävästi romminhuuruisen Jack Sparrow –nimisen merirosvo uusromanttisiin, kulta kirjailtuihin liiveihin uiden Pirates of the Caribbean elokuvissa. Pirates of the Caribbean – nimisen Disneyn huvipuiston laitteeseen, joka antaa kovat merirosvokyydit… Tämä piraattiteema on nerokkaan ironista - ottaen huomioon, kuinka tässä maailmassa pelottavin asia on Disneyn asianajajat.

Minua kiinnostavat myös juksaavat hahmot kuten Joxer eli Jokseri eli Jukseri sarjassa Xena. Jukseria näyttelee Ted Raimi, joka on aivan veljensä Samin näköinen, ja hullua kyllä, olen kymmenien vuosien ajan tiennyt, miltä Sam Raimi näyttää, olenhan kissojen ja koirien ja muiden fanaatikkojen avulla etsinyt silloin 80-luvulla hänen haastattelujaan yms., niin silti aina ensivaikutelmana on, että Sam Raimi näyttää alter egoltaan eli herralta nimeltä Bruce Campbell, joka näytteli tuossa mainitussa sarjassa Veijari nimeltä Brisco, sekä tietysti klassikossa Evil Dead… Bruce niin ikään on ollut lastenvahtina Tedille.

Juuri siksi pidän Manne-tv:stä, näistä muotoaan muuttavista, ilkikurisista trickster / triksteri –hahmoista, noista hihoistamme löytyvistä yllättävistä jokereista, jotka tekevät jekkuja, kuten omassa kulttuurissamme jumala Loki. Saduissa triksteri saa ketun viekkaat kasvot – eikä syystä?? Kepposten viljelijät ja muut ilveilijät kuuluvat samaan kastiin…

Järjettömän hieno traileri oli muuten elokuvasta Black Sheep – musta lammas ( Black Sheep, 2006 ), josta ei oikein tiennyt, oliko se irvokas parranajovehkeen vai unilääkemainos, silkkaa pilaa vai kuvitteellinen traileri… Jokaisena näkemäni kertana se saa tietyssä joukossa yleisöä aikaan kunnon naurut. Eikö ole jo aikakin, että metsä vastaa! Kaiken maailman Dollyt kloonit yhtykää! Ei mitenkään lammasmaisesti ajateltu viihdepläjjäys. Ja Uusi-Seelantihan on maailman kaunein paikka. Kyllä mää luulen niin. Maaseutu on todellakin pelottava paikka. Mustaa komediaahan tämä täytyy olla, mutta oopperana tästä olisi tullut vieläkin tujumpi...

Maalla on siis pelottavaa – ties minkä puskan takaa voi ilmestyä tohtori Moreau, kreivi Zaroff, tohtori Frankenstein, kreivi Dracula, Jason Vorhees tai Nuori Hannibal.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.