keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Viktoriaaniset kulissit, korsetit / From Hell – Helvetistä. Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty

Viktoriaaniset kulissit, korsetit, ja oma rakas, liian kallis tekopyhä koti

- ….. kun kaikki todistajat ja uhrit ovat prostituoituja. Niin ylhäiset kuin alhaiset miehet eivät luottaneen huoran sanaan, mutta eivät tulleet toimeen ilman näiden palveluksia. Jo elokuvan alkujaardeilla paljastetaan kuka Viiltäjä-Jack on ----

- Kenen kanssa sinä puhuit? Z kysi tempaisten huoneen oven auki keikaroivassa puvussaan.

- En kenenkään, itseni, sanoin ja huomasin plagioivani ihanaa Peter Cushingia joka näytteli 1950-ja 60-lukujen brittiläisissä Hammer -elokuvissa paroni Frankensteiniä tavalla johon kukaan ei ole yltänyt.

- Muistatko sen kohtauksen, missä Cushing puhuu uuden uutukaiseen värkkiin monografiin muistiinpanojaan, ja palvelija luulee tätä hulluksi, kun itsekseen puhuu? kysyin.

- Minunhan tässä paroni pitäisi olla, Z sanoi. En ymmärtänyt, miksi hän oli loukkaantunut.

Ja mikä hänen syynsä oli olla tuohtunut Viiltäjä-Jack ja huorat -kuviolle? Ei vuokralaiselta, kuten ei puolisoltakaan, voi kysyä että ottijatuota oliko äitisi huora vai sinä itse Jack the Ripperi.

- Pitäisiköhän sinun, paroni, keittää pannu kahvia, minun on tehtävä nyt töitä, sanoin ja huomasin jälleen kerran toistavani Peter Cushingin sanoja kovin kyynisestä Frankenstein -filmatisoinnista [Woostockin ja Kuun "valloittamisen" ajalta] jossa paroni ei enää lemmi palvelustyttöjä, vaan tarvitsee naisia vain kahvinkeittäjinä.

….. Leffan päähenkilö, kulmakortteleista kohonnut ja itse oppinut lahjomaton poliisi niin ikään työrinä etsivänä saa selville, kuka viiltäjä-jack on. Luulisi, että elokuva siihen loppuisi. Ei, ei suinkaan.

Nythän vasta hänen työnsä alkaa, ja saamme nähdä kaksinaismoralistisen viktoriaanisen ajan ongelmia, jotka ovat tuttuja yhä: ylemmän luokan edustajan tekosia painetaan villaisella. Hänhän on prinssi Albert, josta on tuleva heidän kuninkaansa!

Mutta miten saada tuo sarjamurhaaja kiikkiin? Sankarietsivämme esimies – tietystikin tyhjäntoimittaja joka ei ole omilla ansioillaan kiipinyt asemaansa – nuolee ylempiensä ylhäisiä perseitä, mutta antaa vaihtoehdon: Intiassa tiikeri metsästettiin asettamalla vuohi syötiksi. Esimies, joka keskittyy vain komentamaan miten taulunsa suoristetaan asentoon, haluaa näin ollen uhrata huoran, jotta viiltäjä-jack saataisiin kiinni "verekseltään. Kirjaimellisesti." Tässä suomennos on onnistunut – kun se taas ei ollut ajan tasalla kun sankarimme kollega oli tästä huolissaan – olihan herooinen rehti poliisimies ryhtynyt suhteeseen osapäiväprostituoidun kanssa – ja tarjosi tälle apua: ranskalaisia kirjeitä. Suomennoksessa olisi pitänyt olla sitaatit, sillä ennen muinoin "ranskalaiset kirjeet" tarkoittivat kondomeita. Myös leffan nimi "Kuristaja" menee metsään niin että sormet on verillä.

Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyttä ei ole saatu selville.

Taiteessa ja tietokirjallisuudessa hirviön henkilöllisyyttä on tutkittu ankarasti, ja käsitelty vuolaasti, ja päästy ainakin kolmeen julkkikseen:

Patricia Cornwell on tietopuolen teoksessaan Murhamiehen muotokuva: Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty (suomeksi 2003) päätellyt murhaajan olevan taiteilija Sickert; Cornwell on päätynyt ratkaisuunsa modernin rikostekniikan menetelmiä käyttämällä.

From Hell – Helvetistä
sarjakuvien luoja Alan Moore on päätellyt teurastajan olevan sir kuninkaallinen tohtori Gull.

Rainassa on mukavia – ja vähemmän mukavia - yksityiskohtia jossa viktoriaanisen ajan vuosisadan lopun Lontoon kurjalisto todella elää loan keskellä, laskiämpärit viskotaan kadulle, jossa myös naiset nostavat maksusta helmojaan, ja ovat kenen tahansa teurastajan armoilla – elleivät mene hengenvaarallisiin tehtaisiin töihin.

Viktoriaaninen tekopyhä koti esitetään täyteen ahdettuna nukkekotina, komeina kulisseina, mutta todellinen näyttämö oli katu,

koska huonompien kaupunginosien visvaisilla kaduilla, jonne solkkuämpärit tyhjennettiin, maksetut naiset nostivat maksusta helmojaan.

Muuten – sankari Jim Hansenia näytellyt Patrick Bergin on näytellyt, niin ikään, tohtori Victor Frankensteinia (Frankenstein, 1992 / TV -elokuva) ....

Hän on ollut myös Casanova, minisarjan Vladislav Tepes eli Dracula, kuningas Artur, Robin Hood, sekä irlantilaisena hän on tietysti ollut mukana leffoissa: Patriot Games (1992), sekä Silent Grace (2001) .... jossa hän oli, tietysti, Peter, IRAn jäsen. Ilman muuta hänet on valittu Vihollinen vuoteessani jännärin sadistiseksi puolisoksi (Sleeping with the Enemy, 1991). Näin se haliwuud käs[t]ittää irlantilaisen meihen, juu nou.

Janet Meyers: Kuristaja (The Ripper, 1997)

Ø Viiltäjä-Jackia eli Prinssi Albert Victor Edwardia näyttelee muuten Samuel West joka on meille tuttu tietystikin Victor Frankensteinin roolista elokuvasta Van Helsing. Muita elokuvia: Carrington (1995).

Muita elokuvan The Ripper näyttelijöitä: Michael York joka oli niin ihanan viaton 1970-luvulla ollessaan kömpelön innokas d´Artagnan Muskettisotureissa (The Three Musketeers 1973, The Four Musketeers,1974) kuin Cabaret musikaalin filmatisoinnin kokematon kloppi sinisine silmineen jonka niin Liza Minelli kuin äveriäs nuorukainenkin tutustuttavat lemmen ja ilvoittelun poluille ja kareille. Viime aikoina hän on ollut mm navan aluisessa, heppoisessa Austin Powers -agenttiparodioissa. Tietysti hän on ollut kuningas Artur, Paholainen, Merlin, Idän pikajunan arvoitus dekkarin filmatisoinnissa hän oli kovassa seurassa, ja onhan tietysti ollut myös mukana erinomaisen kirjailijan nimeltä Jean Rhys teoksen Siintää Sargassomeri filmatisoinnissa Wide Sargasso Sea (1993).

Jean Rhysin romaani Quartet on filmatisoitu samannimisenä vuonna 1981, ja harvassa leffassa on näin kiinnostava näyttelijälista: Maggie Smith, Anthony Higgins, Isabelle Adjani, ja suosikkini Pierre Clémenti.

Lisähuom: Luin juuri romaanin suomennettuna nimellä Kvartetti.

No perkele.

Luen uusimmasta Seurasta (21.7.2006) Paolo Torrettan artikkelia otsikolla

Viiltäjä-Jack oli nainen!

tähän tulokseen päästiin tutkimalla dna-analyysissä sylkeä, "josta löytyi yhä jälkiä Viiltäjä-Jackin ( Jack The Ripper ) Scotland Yardille lähettämien kirjeiden postimerkeistä. "

Kehitys kehittyy ja "Dnata:ta on ollut mahdollista tutkia uuden, Brisbanen yliopistossa kehitetyn menetelmän avulla. "

 

Kirjan alkuperäinen nimi I capture the castle on ihanan moni merkityksellinen - kuvittelen nyt kuivan, kirjallisuudesta teennäisesti lässyttävän partasuun lausuvan nahkeasti sanan "ihana". Lyhyesti suomennettuna: Minä vangitsin linnan.

Näen sen naisena, minuna itsenä,

joka katsoo kaukaisuuteen ja nipistää linnan sormiensa väliin,

laittaa sen kenties taskuunsa, kuin tähdenlennon, jottei se haalistuisi,

perspektiiviharha,

tai vangitsee linnan kuvajaisen kankaalle,

kuten Peter Greenawayn uhkean barokkielokuva Piirtäjän sopimus jossa eksaktisti ja millilleen maalataan kartanoa täydelliseksi taideteokseksi [ sanan kaikissa merkityksissä jossa piirtäjä maalaa täydellisen taideteoksen jonka me näemme Greenawayn täydellisessä elokuvassa suuremmassa mittakaavassa ],

valokuvaksi tai merkityksellisiksi sanoiksi,

ja onhan linna paikka joka sijaitsee tyrmien ja vankiluolien päällä. Aivan kuin linnan juuret ravittaisiin vaikeroiden verellä...

Linnan voin tuhota, säästää, yllättää, vallata, restauroida, ja mikä tärkeintä - muistaa.

 

Kirja on viehättävästi jaettu osioihin Kuuden pennyn kirja, Shillingin kirja ja Kahden guinean kirja, joidenka nimet muodostuvat päiväkirjojen hinnoista.

Viktoriaaninen aika on käsin kosketeltavaa - tosin siihen aikaan vanhaa linnaa uudistettiin julmalla kädellä. Vaikka kirjan tapahtumat ovat 1900-luvulta, niin linnassa ei sähköjä eikä puhelinta tarvita.

Se käyttää hyväkseen satujen Tuhkimo & Prinsessa Ruusunen myyttejä:

linna jonne on vaikea pääsy,

kuollut äiti, uusi äitipuoli,

sankaritar = nuori, pirteä, viaton, mutta älykäs ja rohkea tyttö, joka joutuu tekemään kaikki kotityöt jne.

Rakennus voi sen sijaan näyttää Hannun ja Kertun talolta.

Mukana on korkeata kulttuuria: Faustin pirunmoista sopimusta,

Keatsin La Belle Dame sans Merci runoa,

Shelleyn äärimmäisen kaunis kosimiseen, ja koko loppuelämään liittyvä täydellinen runon pätkä,

Usherin talon häviötä,

Henry Jamesia,

ja Simsonin ja Delilan tarua.

Jopa kissan ja koiran nimet ovat Abelard & Heloïse - nuo maailman kuuluisimmat traagiset rakastavaiset Sid & Nancyn ja Romeon + Julian lisäksi.

Smith käyttää gotiikkaan kuuluvaa kahtiajakosuutta suvereenisti: rakastaa - vihata, epäkäytännöllinen haihattelija - perheen koossapitäjä, kissa - koira, huolissaan oleva - piittaamaton, lähteä - jäädä, lapsi - aikuinen, kaupunki - maaseutu, valo - pimeys, usva - selkeys, kuu - aurinko, puhua - vaieta, kirsikkalikööri - creme de minth. Punainen ja vihreä. Ilta ja aamu. Minä ja hän.

Smith flirttailee gotiikan kanssa kuvaillen kuun muodonmuutosta, ja valoa, usvan nousua ja muotoa, sekä tietysti romanttisesti rappioitunutta linnaa. Nuoret päähenkilöt tekivät "pakanallisen" riitin, jossa enkeli-paholaiselta pyydettiin toivoa... Ja eipäs ollakaan kun kylään karauttaa kaksi sulhaskanditattia.. Itse olen aina ajatellut Timo K. Mukan Kristus-Perkeleen olevan tuonkaltainen dualistinen hahmo.

Läpi kirjan olemme avoinna alkuperäisuskonnolle jota joku sanoo pakanallisuudeksi, ja näille nummille se sopii, luonnollisestikin, ollen yhdessä luonnon kanssa, vaikka esimerkiksi elokuvassa Uhrijuhla ( Wicker Man, 1973 ) paikallinen uskonto esitettiin negatiivisessa valossa: barbaarisena ihmisuhreja vaativana riettaana takapajuisuutena. Mutta lokikirjassa on pilkahdus pakanaa, ja siinä tehdään uhrauksia. Kuten varmaan tuhansien vuosien ajan näillä nummilla on tehty.

Siinä on ultranormaaleja elementtejä: enteitä, kummituksia, ja telepatiaa. Ja kaikista sutjakkaimmat letkautukset sanoo neiti Kukkea - joka on yksijalkainen hengetön mallinukke.

 

 

Perikauhuromanttiseen tapaan se on kirjoitettu päiväkirjan muotoon - muttei onneksi pikakirjoituksella ;)

Kirjaa takakannessa maailman parhaimmaksi mainostanut J. K. Rowling ei ole väärässä.

Häntä itseään on vähätelty - koska hän oli köyhä yksinhuoltaja nainen joka kirjoitti kirjoja joita luetaan nyt joka maailman kolkassa. Hän on siis useita uusia tuhoon tuomittuja laiskoja ja välinpitämättömiä sukupolvia opettanut lukemaan oikeita kirjoja eikä näpläämään zombiena tietokonetta kuten tähän asti.

Miksi kirjailija ei saisi jossain elämänsä vaiheessa kokea sukseeta? Miksi kirjailijan pitäisi olla ainut ammatti maailmassa josta ei saisi palkkaa?

Kateus on motiivina, ajattelen.

Kun ajattelen myyttiä jossa Rowling on köyhänä yksinhuoltajana ottanut itselleen ajan ja tilan keskittyä vain kirjoittamiseen - se on hatunnoston paikka. Ajattele kirkuvia kakaroita, laskuvuoria, ei lämmitystä. Ja miten pystyy keskittymään, ja suunnittelemaan ja kirjoittamaan pitkää kirjasarjaa, joka on aivan oma maailmansa, jossa arvot ovat kohdallaan, ja magiaa sopivasti, vaikka koko ajan, nälkä ja stressi ja kipu ja kylmyys ja syyllisyys vaivaavat, luulisin. Tämän rinnalla Tolkien ei ole mitään. Tarkoitan kuinka hän sai passattuna miehenä 20 helvetin pitkän ajan keskittyä vain yhden kirjan taustan suunnitteluun.

Potkaisin tammisen kirjoituspöytäni kolmatta jalkaa.

*

Cassandran perhe on majoittautunut, tai paremminkin linnoittautunut upeaan, vetoiseen keskiaikaiseen linnaan - kirjailija-isän kirjoittaman aikaansa edellä olevan romaanin Jaakobinpainin tuoman suosion edesauttaman mammonan turvin.

[ Tuo romaani vaikutti mm. James Joyceen... ]

Mutta isällä on nyt black out, vai mikä se oli - blankko tila, eikä hän ole pystynyt kirjoittamaan kirjoja vuosiin. Niin kuin - kuvittelen - Rowling paini ns. jaakobinpainia rahojen kanssa, myös Cassandran lähipiiri painii tulopoliittisten ongelmien kanssa - muttei tietenkään isä, suuri nero, korvaansa hötkäytä palvottuna kirjailijana ja epäkäytännöllisenä passattuna miehenä rahaongelmille. Sievä muttei kirjatoukka sisar hinkuaa naimisiin - hän tekisi sopimuksen vaikka paholaisen päästäkseen naimisiin jotta perheen nälkiintyminen loppuisi! Tässäkin on yhtymäkohta 1920-luvun satiiriin Herrat pitävät vaaleaveriköistä, jossa köyhä mutta kokenut vaaleaverikkö Lorelei luottaa vain timantteihin, sillä hänen paras ystävättärensä joskus rakastuu aivan vääriin miehiin [ saksofonin töräyttäjiin ] eikä heidän [ olemattomiin ] tilipusseihinsa. Smith lyö ilkeästi leikkiä kun köyhyyteen tuskastunut sisar uhittelee muuttuvansa prostituoiduksi - pikku kylällä kun ei ole katuja joissa myydä itseään. Ja jos todella haluaa myydä itseään voi mennä naimisiin rahasta. Myös Austen näytti mallia kuinka epätoivoinen köyhä tyttö välttyy nälkäkuolemalta: hankkiutumalla naimisiin.

Kaiken kaikkia se on hirveä kuvaus siitä kuinka naisella ei ole vaihtoehtoja - sotien jälkeenkään.

Jane Austen: Järki ja tunteet / Sense and Sensibility (1811), Ylpeys ja ennakkoluulo / Pride and Prejudice (1813), Northanger Abbey (1818)

+ 1990-luvun filmatisoinnit mm Emma.

Austeniin voi tutustua pikku hiljaa vaikka Bridget Jonesin päiväkirjan kautta, mutta sitä ennen suosittelen katsomaan täydellistä brittiläistä pukudraamaa jossa aina paistaa aurinko, kankaan kahinan kuulee, täynnä meheviä ihmistyyppejä: Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka voisi kyllä lukea sitä ennen kirjana...

Annas olla kun katson ruotsalaisia elokuva-arvosteluja tv:stä, ainakin kahdelta Sveea-mamman maan kanavalta tullee yhteensä ainakin kolme elokuvien ensi-iltoja läpikäyviä ohjelmia, ykköskanavan ja neloskanavan aamutv:n sisällä sekä kakkosen legendaarinen Filmkrönikan jossa on energinen ote. Niin näen tuoreen Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvan Bollywood -versiona, ja mikäs sen sopivampaa on kuin Austenin maailma jossa ei ole varaa rakastua kehen sattuu kuin intialaiset naimajärjestelyt. Jos katsoja vierastaa kun Bollywood-pätkissä aina välillä varoittamatta pannaan lauluksi ja tanssiksi - voi katsoa muutama kymmen tai vuosi taaksepäin kotimaista rillumarei -kulttuuria mm. Pekka Puupään tai Pirkko Mannolan elokuvissa, joissa aina Siiri Angerkoski, Puupää, Pirkko Mannola, Masa Niemi tai Olavi Virta alkoi laulaa syyttä.

 

 

Perhe myy upeat huonekalunsa ja arvokkaat kirjansa ympäriltään, [ vähän kuten teoksessa Yhdeksäs portti jossa suvun viimeinen vesa, viulua soittava herrasmies soittaa yksinään, miltei tyhjässä, kylmässä, raunioituneessa kartanossaan, ympärillään vain kaikista rakkaimmat kirjansa - tietäen sukunsa sammuvan hänen myötään ] saadakseen edes minimitoimeentulon.

Lukiessani tuota Mieleni teki potkaista tuota typerää miestä - lastensa ja lemmikkiensä ollessa aliravittuja - joka vain istuu, katsoo seiniä ja sitten kymmeniin vuosiin loikoillessa - kirjoittamatta ja tekemättä oikeaa työtä - hän - pakotettuna ja teljettynä - innostuu kirjoittamaan sivun täyteen lausetta: kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, kissa istui matolla, jne.

Kuten Hohdon eristyksissä perheensä kanssa oleva kirjailija-mies.

Kyllä taas olis pesäpallomailalla töitä.

______________ part diavoloux_______________

On

äärimmäisen hellää, ja traagista, lukea Smithin sankarittaren ( Cassandra Mortmain )

jo etunimensäkin perusteella olevan tulevan kirjailijan, totuuden puhujan, ja tulevaisuuden ennustajan [ jos mikään ennustaminen on vaikeata niin varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, se on vaikeampaa kuin sellaisen komedian kirjoittaminen joka olisi hauskaa ] ja hänen tummanpuhuva sukunimensä on sopivan goottilainen.

Cassandra - kirjoittaessaan kylmässä, vetoisassa kynttilänvalossa, nälästä kärsien - tuntee olevansa kuin yksi Brönten sisaruksista siinä missä Austenkin - itse asiassa romaani etenee kuten Ylpeys ja ennakkoluulo: ihan yllättäen uniseen pikkukaupunkiin pelmahtaa kaksi vetreää rikasta veljestä jotka ovat naimaikäisiä ja siis vapaata riistaa... Heidän autonsa on juuttunut liejuun - sopivasti linnan läheisyydessä.

kuten Rocky Horror Picture Show´ ssa ja eräässä Salainen agentti 86 Maxwell Smartin jaksossa..

 

 

Dodie Smithin Linnananeidon lokikirja on modernin ironisen, huumorintajuisen ja romanttisen gotiikan ihana klassikko, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1949, ja josta siitä lähtien on painettu lukemattomia painoksia...

Tai paremminkin: hiirenkorville ja raihnaiseksi puhki luettuja hyvin paljon luettuja painoksia, joihin lukijalle helposti muodostuu rakkaussuhde... Se on äärimmäisen maukas, hersyvä ja yhtä ilkeä - kuin erinomainen Herrat pitävät vaaleaveriköistä [ joka on pilattu epäonnistuneena bimbo -elokuvana, joka ei ole läheltäkään koskettanut kirjan sanomaa ] , vaikkei tässä kirjassa olekaan mukana kokaiinipiirejä eikä viihdemaailmaa esitellä paikkana jossa lapset eivät saa olla lapsia, kuten Herrat pitävät vaaleaveriköistä satiirissa.

Myös Dario Argenton Oopperan kummitus kuvasi sivujuonenaan viihdemaailmaa jossa lapset eivät saa olla lapsia, siinä missä Patricia Cornwellin Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty myös kuvasi kuinka viihdemaailma oli 1800-luvullakin ja tietysti, valitettavasti yhä, julma näyttämö, jossa lapset eivät saa olla lapsia. Ei estradillakaan.

Kun taas Joel Schumacherin täysin Andrew Lloyd Webberin mallin mukaan filmatisoitu miltei puhki laulettu eikun kokolaulettu Oopperan kummitus (2004) keskittyi sivujuonenaan kahden pölhön varakkaan herran tsekkailuun miltei täysi-ikäisiä uusia, viattomia primadonnia kohtaan, toinen pölhöistä oli tietenkin tuttu goottilaisen hirviön rooleista eli ihana Ciaran Hinds. Näitä tyttösiä varjeli silmäterinään puolestaan viehättävä Miranda Richardson, joka on tuttu niin noitana, terroristina, äitipuolena, prostituoituna, murhaajana kuin herttakuningattarenakin.

True crime:n kaupallistuva pimeä puoli pre- ja postviktoriaanisessa kauhutarinassa ja nykyturismin historiassa - Lontoo 1790-1899, 2007

Heti kun olin saapunut Lontooseen ja juonut kupillisen mustaa teetä ja kaksi kuppia valkoista kahvia, ja syönyt tujun mutta sääliteltävästi ylihinnoitetun mozzarella-chiapattan salaatin kera mutta kastikkeetta, aloin tehdä töitä, kasata papereitani ja plarata lähteitä. Punaviini oli jättänyt rinkinsä papereihin - asiaan sopien.

Jäin kirkuvan punaisesta bussista pois Fleet streetillä ja katsoin, kuinka herttainen parturiliike oli vielä pystyssä. Olisi ollut täydellistä saapua tänne 1977-1984 sekä 1793-1899 ajanjaksoilla, mutta tyydyin tähänkin.

Lontoo - verinen kaupunki.

Ei.

Lontoo - viktoriaaninen pimeä puoli.

Sopii paremmin.

Lontoo on täynnä kauhutarinoita

ja kirjakauppojen hyllyt pursuavat true crime -teoksia, jossa valotetaan historian pöyristyttävimpien todellisten rikollisten, sarjamurhaajien ja kaltaistensa taustoja ja motiiveja. Ja kansa ostaa. * Jack the Ripperin kirjat.

Punainen on Lontoon väri, se voi olla urbaanin kaupungin syke kliseisesti tykyttävä innostunut sydän ja pulssi jolle ei koskaan tule flat line:a. Se ei kuole. Kirkkaan punaiset puhelinkopit ja postilaatikot. Camden Townissa ja muuallakin myytävät kammottavat, lukuista Kellopeliappelsiini -elokuvajulisteet muistuttavat pahuudesta olemassaolollaan.

Ø Sweeney Todd - paholaismainen parturi Fleet Streetiltä. 1700-luvun lopulla - siis ennen viktoriaanista aikaa työskenteli Fleet Streetillä Sweeney Todd parturina, hän ajoi parrat ja pisteli asiakkaan aivan uuteen uskoon - siis paloiksi. Rva Lovett puolestaan omisti seinän takana piiraspuodin, ja pisti asiakkaat piirakoidensa täytteeksi.

Francesca Joseph ohjasi Huomenna La Scala / Tomorrow La Scala! - nimsien draamakomedia vuonna 2002, ja se pohjautuu demoni-parturi Sweeney Toddin henkilöhistoriaan ja Stephen Sondheimin makoisaan oopperaan. Tämä ihastuttava, hauska ja kammottava elokuva on näytetty Suomen televisiossakin.

Synopsis:

Kunnianhimoinen ohjaaja Victoria [erinomainen Jessica Stevenson, tuttu tv-sarjoista: Sohvanvaltaajat, Avaruuden tuntua ] haluaa ohjata Sweeney Toddin vankilassa elinkautisvankien kera. Hersyvä musta huumori kertoo perimmäisistä peloista, haluista, unelmista ja vallankäytöstä. Ja tietystikin pahuudesta ja demonisoinnin romantisoimisesta ja morbidista kiinnostuksesta sarjamurhaajiin.

Lähimmäksi Sweeney Todd ia minä pääsen astumalla demoniseen trilleri-musikaali, Trafalgar Square Studiolle. Musiikki ja lyriikka on tietysti Stephen Sondheimin käsialaa. Ohjaajana ja designerinä toimii John Doyle. Huomaan, että kaikki roolihahmot sekä laulavat että soittavat kaikki instrumentit.

Minä kävelen paikalleni helmojani nostellen, ennen Z:tä, ja vaikka olemme ajoissa, on näyttämöllä ja täysi touhu. Se järisyttää: yleisö joutuu katsomaan lavalle hakiessaan istumapaikkaansa ja me näemme lavan: se kuvaa parturinliikettä, jossa keskipisteenä on monikäyttöinen, puinen, matta musta ruumisarkku, josta on moneksi: ruumisarkuksi, ruokapöydäksi, parturintuoliksi, sellojalustaksi jne.

Koko ajan pyjamassa istuva, sairaan näköinen laiha poika seuraa yleisöä piinaavalla katsellaan - hänen suunsa on sidottu ja pakkopaita istuu muodikkaasti. Hän on Tobias.

Miten musikaali voi pelottaa - säikyttää - hyppäyttää tuolilta nykyaikana meille kaiken nähneille post-modernisteille avantgardisteille määrittelemättömille intellektuelleille ironisille populäärikulttuurin kuluttajille?

Teatterilla on teatterin etu - aitous, ja Sweeney Todd ia näyttelevällä hepulla on pantterin katse - hän voi koska vaan hypätä yleisön joukkoon - terävä partaveitsi kädessään. Upeat punaiset valot symboloivat terävän veitsen viiltoja, ja tuo kirkuminen tuntuu räjäyttävän aivot.

Jalat verillä kuljen kauneushoitolaan, hortoillen. Verijuovat kirvelivät paljaalla ihollani, jonne laskeutui muutenkin lontoolainen saaste.

Typeryyttäni laitoin liian uudet kengät jalkaan muutaman kymmenen kilometrin kaupunki-kävelylle museosta museoon ja keskitysleiriltä kuninkaalliseen sairaalaan.

Hah hah hah

Alan Mooren kirjoittama ja Eddie Campbellin piirtämä sarjakuva Helvetistä - melodraama Viiltäjä-Jackin mysteeriosta on äärettömän vastenmielinen viktoriaanisen ajan ns. pimeän puolen kuvaus, jonka töherretty, häiriintynyt piirustamisen tyyli ja kömpelö tekstaus symboloi niin pimeiden kujien kuin myös mielen lokaisuutta ja ihmisen haavoittuvaisuutta, hyväksikäyttöä ja elämän arvottomuutta. Se on hyvin naisvihamielinen, sadistinen eikä siinä ole yhtään hyvää ihmistä. Jokainen varjossa seisova mies näyttää samalta. Ole varuillasi.

Onneksi hattupääherrat erehtyvät kerran puhumaan ajasta, jolloin nainen hallitsi. En tarkoita nyt kuningatar Viktorian pitkää hallituskautta, vaan aiemmin hallinnut tai paremminkin itselleen vallan - tavalla tai toisella - väkivallalla ottanut hurjapää Boudicca. Jos nimi suomalaiselle kuulostaa oudolta niin muistatte varmaan erinomaisen komediasarjan Pokka pitää, jossa päähenkilö Hyacinth pukeutuu barbaariseen Boudiccan mahtipontiseen naamiaisasuun, johon kuuluu valtava Meduusan kaltainen, sekava hiuspaljous, ilmeisesti eläimen karvapeitettä jonka päällä haarniskaa ja keihästä ja kilpeä. => Boudicca oli oikean historian, elämän sankari: naispuolinen kelttiläinen sotapäällikkö, joka uhmasi ja nousi ja hyökkäsi jopa Caesaria vastaan!

Lontoossa on Boudiccan patsas, mutta en näe sitä kuin sarjakuvasta. Tai kyllä, minä juuri ja juuri näen Boudiccan uljaat sotavaunut! Ne tuntuvat, aivan kuin uhoavan, Boudiccan kohotettujen käsien lailla vastapäätä rakennettua Wetsminster Abbeytä.

Boudicca tarkoittaa poikien mukaan samaa kuin Victoria - Voittajaa! Käytän nimeä Boudicca koska suomenkielisissä lähteissä sitä käytetään yleisimmin. Oikea muoto olisi poikien mukaan Boudica t Boudiga, muttei missään nimessä Boudicea.

Huvittavaa kyllä - vaikka Viktoria hallitsi naisena niin pitkään mahtivallassa [ nimeltä Britannia, joka valloitti ja orjuutti miltei koko maailman ] - oli naisen asema heppoisempi kuin koiran virka. Ei ehkäisyä, ei lääkkeitä, ei kelaa, ei sossua, ei lastenhoitojärjestelmää, ei leipäjonoa, ei mitään. Silinteriherra puhuu monologia kiesikuskille myös vanhasta ajasta, luola-ajasta, jolloin naista palvottiin jumalattarena, äiti maana, joka tekee ihmeitä, synnyttää klaaniin uusia jäseniä.

Juon yhden gin & tonicin Ten Bells -nimisessä pubissa. Viheliäinen sade jatkuu. Odottelen Zekeä.

Hughesin pojat esittelevän Lontoon sen verisimmillä sävyllä

Ei sen kauempaa kuin helvetistä

From Hell - Helvetistä

Hughesin pojat esittelevän Lontoon sen verisimmillä sävyllä: verenkarvas taivas uhkaavine, goottilasisine, veitsenkaltaisine, pimeine torneineen tuntuu tukahduttavan koko valkokankaan. Viheliäisen köyhän, nokisen kaupunginosan Whitechapelin hämärillä kujilla pelätään ja yritetään pysyä hengissä. Kolikkoja heitetään lokaisille mukulakivikaduille maksuksi prostituoiduille.

Viimeksi elokuvarintamalla Hughesin veljesten From Hell kuvasi erään version Jackin tarinasta [ alun perin Alan Mooren ja Eddie Campbellin sarjakuva Helvetistä ]. Elokuvaa oli "hauska" katsoa rinta rinnan Cornwelliä lukiessa. Siinä alati erinomainen Johnny Depp komisario Abberlinen roolissa mm näyttää miten juodaan oikealla tavalla absinttia, ja miten väärällä tavalla vieraillaan lojumassa ikuisuuksia oopiumiluolassa. Vaikka Depp ajaa lohikäärmeitä takaa vimmatusti, hän yrittää ennen kaikkea jallittaa Jack the Ripperiä. Apuinaan Abberlinellä on visionsa, näkynsä ja houreensa jotka absintin ja klorofyllin vihreässä valossa ilmestyvät murhien ennekuvina.

Käsikirjoitus kertoo nerokkaasti yhden version / päätelmän siitä kuka Saucy Jack oli, ja miten verisesti mappi ö suljettiin. Koko salamyhkäinen, naurettava vapaamuurari-leikki ja varsinkin hallituksen keinoja kaihtamaton salajuoni jäävät muhimaan ajattelevan ihmismielen aromipesään pitempäänkin.

Cornwellin teos esittää komisario Abberlinen täysin toisenlaisena kuin elokuvassa, ennen kaikkea siksi, ettei Abberlinen persoonallista, henk koht päiväkirjaa ole tallessa [sen sijaan hänen kliininen työ-leikekirjansa on]. Hienoa on, miten Cornwell on päässyt asiakirjojen, valokuvien ja tuhertelujen jäljille, vaikka ilmoilla on kaiken maailman rahanahneita huijareita - mikä siis on totta ja mikä guttaperkkaa? Tämäkin kirja on osa palapeliä, ja lukija nauttii pähkäillä. Aiheeseen sekä vimmatusti että patologisen kliinisesti perehtynyt Cornwell maalaa ajasta eksaktia kuvaa: miten pimeä katu on surkeasti valaistu yöllä, mistä Scotland Yard sai nimensä, miten köyhä nainen ja nainen ylipäätään joutui kamppailemaan Lontoossa, jossa armoa ei tunneta. Suur-kaupungissa, jossa huoraaminen, kerjääminen, roskisten dyykkaus, huijaus, päällystakkien ompelu ja tulitikkuaskien liimaus oli 12-vuotiaasta lähtien ainoa keino pitää itsensä hengissä - samalla teollistumisen saaste kirveli silmissä ja keuhkoissa, ja vei leivän työläisiltä.

Kauhukammioita, ja jakautuneita kaksoisolentoja

Minua on aina kiehtonut ns. viktoriaaninen aika,

Ø kuningatar Viktorian mittavan hallituskauden 1837 - 1901 ajan jaksottaminen.

varsinkin tuo pimeä, hullu vuosi 1888, jota Cornwellnkin esittelee mehevän makaaberisti ja realistisesti, detaljeja säästämättä: mm Madame Tussaudin vahakabinetin kauhukammion, Tohtori Jekyllin ja herra Hyden näytökset Henry Irving´s Lyceumissa, sekä ajan perverssin ja tekopyhän kaksinaismoralismin, joka toimi kuin korsetti: pitäen tiukasti tietyt "siveettömät" asiat sisällään, vaikka kuinka sattui ja happi loppuisi, kunhan ulkokuori olisi moitteeton.

Tuona ankaran sovinnaisena aikana ns. keskiluokka nousi ja moraali on huipussaan - ainakin teoriassa, Nietzsche kirjoitti vimmatusti

Ø [ Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä ja aloitti Antikristuksen ];

Darwin mullisti biologian, kieroutunut freud psykologian, Thomas Alva Edison keksi 1. elokuvakameran, kinetografin, Madame Blavatsky tutustutti spiritismiin, okkultismiin ja teosofiaan, Eastman viimeisteli Kodakin kameran; Marx, Baudelaire, Poe olivat kuolleet aikoja sitten [ mutta jättivät vallankumouksen itämään ], Lenin oli maanpaossa, Keatsin La belle dame sans merci julkaistiin postyymisti, romantiikka oli kuollut, vaikka Verlaine ampui rakastettuaan ja kollegaansa Rimbaudia. Sir Arthur Conan luoma salapoliisihahmo Sherlock Holmes ilmestyi ratkomaan mestarillisesti kaikki kinkkiset rikokset ja ottamaan kiikkiin kaikki rikolliset [ paitsi Irene Adleria ] juuri vuotta ennen kuin Jack the Ripper ilmestyi oikeaan elämään tekemään rikoksia - joita ei ratkaistu. Kummatkin huippuälykkäät hahmot edustivat viktoriaanista dualismia, paitsi Holmes tuhosi vain itseään aineilla ja Jack pelkästään pelkäämiään/inhoamiaan naisia. Kummatkin olivat kuuluisia valepuvuistaan jotka pettivät lähimmäisiäkin. Maailmansodat, lamat, totalitarismi ja pörssiromahdukset olivat ovella. Keksinnöt [mm vaihdettavateräinen partakone] tekivät tulojaan.

Julmuuden nihilistinen vuosisata koputti oveen viikate olkapäällään ja

viiltäjä-jack avasi sille oven - zläm.

Cornwell kerää Viiltäjä-Jack -matskua. Minä sain yllättäen Lontoosta herttaisen kortin, jossa oli kuvattu East Endissä sijaitsevan Whitechapelin kartta, johon oli merkitty tärkeimmät turistikohteet - niitä pisteitä on kahdeksan kappaletta, ja ne symboloivat kadunkulmia joissa Viiltäjä-Jack murhasi Emman, Marthan, Mary Annin, Annien, Mary Janen sekä tunnistamattomia naisia. Mikä makaaberissa kiinnostaa? Samalla voisi kysyä miksi lehmät lentävät? Hetkinen. Emmekö me olekaan järkeviä, empaattisia ihmisiä kuin NYPDBlue -sarjan työnarkomaani-kytät, jotka sekunnin sadasosassa arvaavat heti, mikä työtoveria vaivaa, ja tuo vaiva on aina kuolemanvakava lapsen/puolison syöpä tai partneri/entinen joka rikkoo taas lakia. Sarja on muuttunut jähmeäksi, siis huonoksi ja huumorintajuttomaksi ihmissuhdesarjaksi, jossa antiikin aseistetut tragediat hyppäävät moolokin kita mollottavana poliisin pöydälle, ja poliisin tuska [ vatsahaava, närästys, migreeni, krapula ] tuntuu omassa kehossa sietämättömältä.

Cornwellin teos on oiva kättä pitempi ase yöpöydällä, jolla voi humauttaa häiritsijää. Uni ei heti silmien sulkemisen jälkeen - siitä huolen pitää mm aidot valokuvat sekä Sickertin aggressiiviset, pahaa enteilevät maalaukset silvotuista uhreista, ja mietinnöt siitä, kuinka moni nainen makaa tälläkin hetkellä kuolleena ja tunnistamatta, silvottuna jätesäiliössä/metsässä. Halveksittu kovaonninen huora rikoksen uhrina ei ole koskaan paljoa merkannut - hän oli helposti korvattavissa. Viiltäjä-Jack on kirjanakin suljettava visusti, ettei pahuus sieltä Pandoran lippaan tavoin karkaa maailmalle. Vai joko se on karannut?

Sarjamurhaaja-haudanryöstäjä Ed Geinin tekemät rikokset saavat ihon kanalihalle, ja juuri siksikö ne poikivat kirjoina ja elokuvina sekä populääriä ja kulttia kauhua useana eritasoisena, eri aikakausien versiona: Psykon, Teksasin moottorisahamurhat, Uhrilampaat ja Hannibalin, joita mieluusti lukee/katsoo kynsiä purren, mutta viimeisen piston/pisteen jälkeen huoahtaa helpotuksesta, ettei murhaaja käynnistä moottorisahaa naapurissa. Eihän??

Palon pokkari taas kulkee käsilaukussa vaivattomasti kännykän, Sveitsin armeijan henkiinjäänti-häkkyrän, suklaa- tai myslipatukan, muistikirjan ja digitaalikameran kera. Se toimii muistutuksena - ole varuillasi, koko ajan, sillä sinua ei kukaan auta. Miksi sitten lukea kammottavista true crime -rikoksista? Tarvitaanko Pandoran lippaita?

Modernille, tasapainoiselle tämän nihilistisen ajan ihmiselle jolle mikään ei riitä, kauhu ja dekkarit toimivat sirkushuveina, jossa splatter/gore/slasher/blob tapahtuu lasin takana kliinisesti fiktiossa [ siististi spriihin säilöttynä, latinankielisellä nimellä varustettuna ] eikä roiski tässä ajassa vaatteita sotkien. Katsoja vain katsoo ja lukija vain antaa mielikuvituksen nelistää itse sotkeutumatta pahuuteen/kummallisuuteen. Vieläkin tivolit ja sirkukset kiertävät, vaikka niistä ovat ns. friikit, parrakkaat naiset ja hameelliset miehet, jo loikanneet uhmakkaiksi ja uhkeiksi tekijöiksi yökerhoihin ja gallerioihin, kääpiöt davidlynchmäisiin inho/taide -elokuviin, ja uudessa sirkuksessa ja älyttömissä p[o]ikaenergiaohjelmissa mallia Extreme duudsonit jonglöörataan käynnissä olevilla moottorisahoilla, sirkkeleillä, lävistetään sitä sun tätä, roikutetaan painoja nänneistä ja terskoista, testataan katsojien [kivun]sietokynnystä, ja tv-sarjan gladiaattorista voi tulla paloittelu-surmaaja. Maailma muuttuu, Escobar-seni. Työpaikan koulutuksessa laskeskellaan tarkkaan, kuinka paljon edullisemmaksi kunnalle / valtiolle / kaupungille per vuosi tulee abortoida ns. vammainen sikiö. Friikkien tarkastelu jatkuu vapaa-aikana vanhan ajan näyttelyissä, joissa voi kummastella ns. hirviöitä - kaksipäisiä, siamilaisia, elefanttimiehiä. Sen lopuksi voi mennä tyytyväisenä juomaan espressot, ja kauhistella, kuinka julmaa/sairasta on tirkistely/itsensä paljastelu. Matkalla voisi katsoa peiliin. Jack voi katsoa takaisin twinpeaksin malliin. Koska näytöksissä ns. epäsikiöt on pistetty formaliiniin aikoja sitten - voi voi, että ihmiset silloin olivat tunteettomia ja ahneita, laittoivat kaiken näytteille. Samalla tv:stä tulee dokumenttina mm ohjelma siamilaisista kaksosista, joidenka leikkaus epäonnistui.

Lukija haluaa lukea rikoksista, jotka ovat tarpeeksi kaukana hänestä mm ajallisesti ja maantieteellisesti. Suomessa ei tarvitse pelätä terroristeja, maanjäristyksiä, kohtuuttomia metsäpaloja eikä järjettömiä tulvia, kuten muualla, jopa Euroopassakin. Täällä ei elä luonnonvaraisena mustat lesket, skorpionit, talebaanit eikä myrkkysammakot. Sen sijaan ihminen on suurin uhka. Pitkä pimeä kaamostalvi yllyttää lukijan torkkuhuovan alle. Siksi esimerkiksi fantastinen kauhu, jossa hyvä ja paha taistelevat valkokankaan / kirjan rivien luomassa tuonpuoleisessa [tai sieluttomassa virtuaalimaailmassa], on silkkaa nautintoa ja ajanvietettä. Siinä saa hetkeksi unohtaa oikean elämän rikostilastot. Eikä silloin joudu osaksi tilastoja.

Vampyyrit, ihmissudet, muumiot, hirviöt, golemit ja demonit ovat tuhottavissa tietyin, kaikkien tuntemin keinoin - vaikuttivat ne aluksi kuinka immuuneilta tahansa - sesel lisää vain jännitystä. Tämä kaikki on pientä, höyhenenkevyttä ja disney-filtterin pehmentävää tässä oikeassa maailmassa, jossa kannibaali voi netistä tilata ja jopa valkata suostuvaisen uhrinsa ja tehdä tällit, ja niin edelleen, puhumattakaan tohtori Kuolemasta, jota mainostettiin kammottavimmaksi sarjamurhaajaksi ainakin uhriensa tajuttoman määrän ja lääkärin ammattinsa suhteen.

Yöpöydällä pullistelee James Ellroy: Muistoja pimeästä vuonna 2003 suomennettu pojan järkyttävä tosikertomus äitinsä murhasta

Ø " Yhdysvaltalaisen rikoskirjallisuuden hulluksi koiraksi itsensä nimittänyt James Ellroy on yhden pakkomielteen mies: hän purkaa angstiseen, väkivaltaiseen ja ronskiin rikoskirjatuotantoonsa oman lapsuutensa traumaa kevytkenkäisestä äidistä, jonka kuristusmurha kirjailijan poikavuosilta on yhä selvittämättä. "

CD-Fakta 2005,WSOY

ja jos silmät väsyvät niin cd soitin avaa ahnaan kitansa ja naukkasee sisälle Lou Reedin The Raven cd:n

Ø kunnianosoitus kauhun mestarille ja dekkarikirjallisuuden isälle, lyyrikko Edgar Allan Poelle, jolta tipahti viimeisen kerran sulka kädestä Baltimoressa 1849 liiallisen viinan ja aineidenkäytön vuoksi

Mutta nyt suljen kirjan kannet sydän tykyttäen, ja puhallan kynttilät sammuksiin, sillä elokuvateatteriin tulee Monster -leffa Aileen Wuornos -nimisestä suomalaisperäisestä ns. sarjamurhaajasta [siis tosi tarina 101 vuotta viiltäjä-jackin murhien jälkeen eräästä kovaonnisesta jenkki-huorasta joka lahtasi äijiä, siis murhasi asiakkaitaan; kyseessä on siis varsin kiehtova, täysin käänteinen kuvio Jack the Ripper -myytistä, herättäen kysymyksiä, onko seksin ostajalla oikeus elää? Miksi sillä pitäisi olla oikeus elää] kertova elokuva. Se on harmi, sillä ajattelin kirjoittaa [ Wuornoksesta tietämättä ] kirjan työnimeltään Jack the Ripperin karnevaalinaamio, jossa murhataan pelkästään prostituoidun asiakkaat.

Täällä minä,

ja Whitechapel,

rikoksen niljakkaat, löyhkäävät pitkospuut, ja ihmisen pimeä mieli

Juuri kun olin saanut tutkimukseni valmiiksi ja astuin koneeseen joka veisi minut takaisin Suomeen satuin katsomaan iltapäivälehtien lööppejä - uusi käänne Bodomilla. Itkin. Ei muuta kuin uutta pesään.

Yhdysvaltalaisen rikoskirjallisuuden hulluksi koiraksi itsensä nimittänyt James Ellroy on yhden pakkomielteen mies: hän purkaa angstiseen, väkivaltaiseen ja ronskiin rikoskirjatuotantoonsa oman lapsuutensa traumaa kevytkenkäisestä äidistä, jonka kuristusmurha kirjailijan poikavuosilta on yhä selvittämättä.

Minä kävelen alas pimeään kauhukabinettiin, syvemmälle, syvemmälle,

haparoin ahdasta kujaa, koko rahan edestä. Pääsylippu kaikkiin huvituksiin ja pelotuksiin
tussauddi nimensä tavoin onomatopoeettisesti, muttei niin kovin poeettisesti oivan loven lompsaani maksaen mahdottomia.

Ilmeisesti pelottavinta mitä museo voi tarjota on hullu nainen. Miksikö?

Onhan hullu nainen arvaamaton.

Kauhukävely tarjoaa vahanukkien lisäksi käytettyjä kidutus- ja murhavälineitä sekä aitoja ihmisiä, näyttelijöitä jotka hyppäävät pimeydestä kimppuusi. Näin kyllä varoituskyltin jonka mukaan heikkohermoisten raskaana olevien naisten pitäisi pysyä täältä kaukana. Klups.

Ehkä se on vain pelottelun keino.

Lontoossa jatkuu loputon yö,

jossa surkeat ihmiset poukkoilevat pysyäkseen hengissä. Oli mies kuinka köyhä tahansa hänellä tuntuu aina riittävän rahaa ja aikaa huoraan. Prostituoiduilla ei ole mitään arvoa - ne ovat niin helposti korvattavissa. Niin paljon kun miehet naisia täysin syyttä ja vain oman typeryytensä ja kokemattomuutensa vuoksi vihaavat, halveksivat ja pelkäävät, niin miehet tarvitsevat naisia. Huorat menevät baariin. Viheliäisessä elämässä ei ole mitään. Vain lasillinen giniä.

=> vrt. Cornwellin kattava Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty, jonka miehet haukkuivat lyttyyn, sekä häiriintyneet netin naputtelijat että ns. oikea lehdistö.

Toisaalta - miten muuten kirjoittaa näistä rikoksista muuten kuin brutaalisti, että sanoma olisi aito? Sarjakuva onkin omistettu naisille, jotka Viitäjä-Jackiksi kutsuttu sadisti murhasi Lontoon Whitechapelin alueella tuona synkkänä aikana 1888 - poliisin selvittämättä asiaa. Mutta oliko murhaaja viiltäjä-jack se miksi sarjakuvan tekijät hänet valitsivat? Hänelläkö siis oli sekä taidot että motiivi? Että kaikki onkin vain salaliittoa, maton alle lakaisua, että britti-imperiumi tuhoudu totuuden tullessa ilmi?

Kaksinaismoralistinen viktoriaanisen silinteripää herran moitteeton ulkokuori kätki sisäänsä

Sivujen hernerokkasumu on myös symbolinen

- törky pidetään peitossa -

ainakin paremmissa piireissä.

Hammer studion viktoriaanisessa kauhuelokuvassa Taste the Blood of Dracula valottaa Viktorian ajan tätä puolta. Miehelle ei ollut mikään ongelma mennä aamulla kirkkoon, nostaa kotona sitten inkvisitio ja syyttely, kuinka tyttärensä käyttäytyi " kuin portto" kun sanoi pari sanaa eli " kiihotti " poikaystävälleen keskellä päivää kaikkien nähden kirkon edustalla. Vanha kääpä komentaa tyttärensä arestiin, ja lähteä itseä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä East Endiin - onpas kumma ilmaisu huorissa käymiselle. Koko kulissielämä antamatta naiselle mahdollisuutta opiskella tahi intelligentseille harrastuksille. Tyrannoiva isä saattoi myös - insestisin painotuksin - kieltää seurustelun täysi-ikäiseltä tyttäreltään, ja jos Julian kaltainen tytär karkasi parvekkeeltaan alas puutarhaan odottavan Romeon luo, niin isä saattoi piiskata kännissä tyttärensä yms. Mutta onneksi Draculan inspiroimana tytär tarttuu lapioon ja iskee sen isänsä päähän. Hyvä. Paha saa palkkansa - tai siis näin paha kuolee.

Helvetistä 1.osan liitteissä kerrotaan vuoden 1888 olleen poikkeuksellisen valoton.

Itse ajattelin ns. Jackin ilmaantuneen kuin superetsijä, erehtymätön Sherlock Holmesia kiusaamaan - tekemään kammottavia rikoksia jäämättä kiinni, ilkkuen poliisia jolla ei voimavaroja eikä kiinnostusta ratkaista huorien murhia.

Jackhan ilmaantui likipitäen 3 vuotta Sherlockin ensiesiintymisen [ ensimmäinen lehdessä

julkaistu Sherlock Holmes -kertomus ] jälkeen. Mutta Irene Adler oli Holmesin ainoa vika, railo täydellisyydessä.

Railo kutsuu.

Kuinka hauskaa on huomata kuinka eräs taiteilija täällä ja toinen tutkija tuolla löytävät saman maalauksen, saman vääryyden. Puhun nyt Anna Kortelaisen Hysteriasta.

Mutta ei Lontoo ole pelkästään kuulu rikoksista joita ei ratkaista - Viiltäjä-Jack - vaan myös vallan ylimmällä huipulla on ollut yksinäistä ja kirveellä - lue: pyövelillä on ollut töitä. Jos ajattelee pelkästään kuningas Henrik 8. murhauttamia vaimoja niin huh huh. Nojaan New Scotland Yardin seinään.

Kuinka kaunis on Baker Street

mustassa yössä

täysikuun aikaan!

Puhumattakaan Westminster Abbeyn jylhän kirkuvista goottilaisista tornista.

Sherlock Holmesin nimi kantaa useaa puotia, pussia ja purnukkaa.

Mikä viktoriaanisessa Lontoossa kiehtoo?

Ehkä se on aikakausi, jonkin uuden tuleminen, teollisuuden, kommunismin, psykologian ja kehityksen kehitys, kameran keksiminen, kirjallisuuden loistokausi fantasiasta ja skifistä selkeämmin tunnistettavaan yhteiskunnalliseen ei manifestiin vaan romaaniin á la Dickens.

Patricia Cornwellin Viiltäjä-Jack - tapaus selvitetty kertoo seikkaperäisesti

viktoriaanisen ajan pahuudesta

- vähän katuvaloja, vähän poliiseja,

vähät välittämistä, sietämättömiä asuntoja ja

elämäntilanteita, prostituution pakollisuus jne.

Lisäksi Sheri Holmanin Tyttö ja hänen varjonsa romaani ( Like 2001) kuvaa myös aikaa ihastuttavasti kammottavaa epookkia. Alkaahan se Ambrose Biercen lainauksella hänen Saatanan sanakirjastaan: " Hauta: Paikka, jonne kuollut on pantu odottamaan lääketieteen opiskelijan saapumista." Kirja on kuten takakannessa tiivistetään: " historiallinen trilleri 1800-luvun teollisesta Englannista, prostituutiosta ja lääketieteen synkistä salaisuuksista." Päähenkilö Gustine joka lausutaan miltei kuin Justine [ => de Saden uhri / päähenkilö ] on 15-vuotias prostituoitu öisin " voidakseen elättää vammaisena syntyneen heiveröisen lapsensa. Kirurgi Henry Chiver on oman hämärän menneisyytensä vanki " joka on karannut Edinburghista - siinä missä Trainspotting kuin myös R. L. Stevensonkin, Jekyllin ja Hyden luoja. Maukas kirja.

Tyttö ja hänen varjonsa liikkuu niin fiktiivisen kauhuromantiikan jälkeisen illuusiottoman kauhukirjallisuuden joka ennakoi hullu tiedemies -elokuvia Bela Lugoiseineen ja Clade Rainseineen ( tohtori Jekyllin ja Hyden ), kuin myös true crime -genren, tositarinoiden ( mahdollisesti tohtori Viiltäjä-Jack, ruumiinryöstäjät William Burke ja William Hare jotka traijasivat tohtoreille matskua ts. ihmisruumiita joita muuten ei ollut mahdollista tutkia, tosin Burke & Hare olivat myös sarjamurhaajia ) tummissa, eriskummallisissa vesissä. Varsin intensiivisesti kirjailija on aiheeseensa paneutunut.

Mikä viktoriaanisen kodin sisustuksessa kiehtoo? Ihminen oli alkanut kiertää maailmaa ja shoppailla ainakin eksoottisia esineitä kotiinsa joka on tietysti linna oli - kuinka matala tahansa.. Koti oli täyteen ahdettu punaista ja punamustaa puuta lipastoja ja tupakkapöytiä ja nahkaa henkivillä massiivisilla lepotuoleilla jotka huusivat luokseen istumaan lukemaan erinomaista kirja ja juomaa sherryä tai portviiniä. Kirjasto lue: työhuone joka oli täynnä kirjoja kuten Draculassa.

Minä pidän viktoriaanisesta kodista, Sherlock Holmesilla on, ainakin Jeremy Brettin tähdittämänä sellainen koti. Mutta mitä muuta? Rakastan absintinvihreitä limonadipulloja, seepian sävyisiä yhtä lailla hauraita ja jämeriä valokuvia, hatturasioita jotka muistuttavat nykyajan posliinipyttyjä, varietee-esityksiä, medaljonkeja joidenka sisällä on rakastavaisten tai sitten vain avioparin valokuvat, tai medaljonkia jonka sisällä Keatsin hiuskiehkura, voisiko siitä kloonata, täydellisen runoilijan, ei, jatkan kävelyä pelisalissa, kappa musliinikangasta, silitän sitä kädellä, kuinka suuri työ, tehdä prinsessalle puku, ja pitää se puhtaana, tehdä uusi puku, kastanjoiden paahdettu joulukuinen tuoksu, sotilaina seisovat valjut pyykkipojat,

suuret kyyneleet kristallia havupuun oksalla, kirpeää, mistelinoksa, haavoittua kuin Lumikin äiti, synkät synkät tehtaat, hernerokkaa sumu ainiaan tykkänään, kirjoituskoneen keksiminen, sitten puhelimen, fonografin! Jäätelötuutin! Sähkövalon! Kuinka hienosti Hannu Salmi kirjoitti Vuosisadan lapset - 1800-luvun kulttuurihistoria kirjassaan sähkövalon siis valaistun katunäkymän muuttaneen ei pelkästään yön päiväksi, vaan kadun kuin näyttämöksi, jossa flanöörit kulkivat ja tulivat huomatuiksi. Ritva Hapulin ja Johanna Materon toimittama Murha pukee naista - naisdekkareita ja dekkarinaisia paneutuu myös asian syrjään, flanööreihin. Kuinka turvallista katujen valaistuksen aloittamisen jälkeen oli!

Viktoraanisen ajan ihmisille ei ollut paikkaa toista rakkaampaa kuin oma koti kullan kallis, ja sen lämpö. Siellä oli aina ihana rauha, teetä ja sympatiaa. Kaikki paha jäi kynnyksen tuolle puolen. Paitsi heillä joilla oli huonommin, kun viheliäinen asunto kuten Ann Kramerin Eyewitness victorians ( A Dorling Kindersley Book, 2003 ) kerrotaan naisten 15-tuntisista työpäivistä tehtailla ja jopa kaivoksissa, asuen viheliäisissä asunnoissa, joissa taudit jylläsivät, ahtaasti, ilman juoksevaa vettä tai kylpyhuonetta, lähellä sijaitsevien tehtaiden saastuttaessa ilmaa. Aivan toisenlaisen kuvan ajasta saa katsellessa viktoriaanisia paperinukkeja joilla ei ole huolen häivää. Tutustu vaikkapa Tom Tierneyn Great fashion designs of the victorian era upeisiin paperinukkeihin ja Carol Belanger Graftonin Victorian Fashions cd-rom & book kirjaan ja cd romiin jossa on enemmän yksityiskohtia korsetin nyöreistä strutsin sulkiin. Krinoliinin, kehikon joka laitettiin valtaisan hameen alle jotta se olisi tarpeeksi mahtaisa, uudelleen käytöstä meille opetti mm Jane Campionin erinomainen Piano jossa merenrannalla äiti, tytär ja lyhty istuivat suojassa krinoliinin ja hameen alla kuin teltassa.. Victoria and Albert Museumissa* Lontoossa voi sovittaa peilin edessä päälleen aitoa krinoliinia. Koulupojat univormuissaan kuin suoraan The Wall tai Harry Potter -elokuvista eivät olleet tästä kiinnostuneita vaan mieluummin kokosivat lasisista legoista Kristallipalatsin pienoismallia. Katsoin stereovalokuvia kojeella joka sai pään särkemään ja kuolleet, biljardia pelaavat, ihmisiksi puetut sammakot absurdilla tavalla realistisiksi.

Kramerin kirja kuten esimerkiksi äsken mainittu museo* kertovat brittiläisen arkkitehtuurin osasta

Gothic revival

eli gotiikan paluusta,

joka iloksemme on säilynyt yhä

St Pancrasin rautatieasemalla

kuin myös parlamenttitalossa.

Ø St Pancrasin hautausmaalla, äitinsä Mary Wollstonecraftin haudan äärellä, tapasivat salaa toisiaan Frankensteinin kirjoittanut Mary Shelley ja rakastajansa, runoilija Shelley.

p.s. jos Taj Mahal on liian kaukana niin ainahan voi mennä Lontooseen ja katsoa kuinka Victoria on pyhittänyt kuolleelle rakastetulleen monumentteja.

 

 

Alan katsoa romanttista ja feminististä Viiltäjä-Jack –elokuvaa ( ! ) Love Lies Bleeding (1999), joka vaikuttaa enemmän pienemmän formaatin tv-elokuvalta, ei niin laadukkailta kanavilta katsottuna, kuin suurelliselta valkokangaspaatokselta tai graafiselta houreelta kuten From Hell. En tiedä mikä elokuva on suomeksi, koska en katso sitä Suomen televisiosta.

Pääosassa on reipas nuori nainen joka toisaalta on syntynyt hopealusikka suussa, kulkee fiineissä puvuissa hevoskiesillä pitsillä koristetun auringonvarjon alla, mutta toisaalta haluaa ennakkoluulottomaksi toimittajaksi. Kun hän astuu Lontoon kaduille hän astuu moni kerrokselliseen kurjuuteen, ja hänen silmänsä avautuvat - kuin Siddharta Gautamalla joka karkaa palatsista joka kultaisesta palatsista ensimmäistä kertaa pois astuneena näkee maailman kurjuuden.

Ajan suffragetit pitävät marsseja ja kokouksia naisen oikeuksista eli levittävät vaarallisia ideoita (!) eli toisin sanoen penäävät samoja oikeuksia myös alistetulle sukupuolelle alkaen tehdasolojen parantamisesta ja päätyen pyramidin huipulle, kun taas huonommat kortit elämässään saaneet köyhät naiset joutuvat myymään ruumistaan - siihen kyllä millä tahansa duunarimiehellä on varaa.

Bordellin ratsiassa poliisit surutta pamputtavat prostituoituja, ja sankaritar vaunuineen eksyy paikalle, pelastaa yhden prostituoidun pahemmalta väkivallalta ja iskee päivänvarjollaan väkivaltaisen siis työtänsä tekevän poliisin tainnoksiin. Kaikkia tohtoreita ei kiinnosta prostituoidun haavojen ompeleminen ja desinfioiminen.

.... ennen vanhaan, ainakin

Old Operating Theatren

mukaan kirurgi pesi kasvonsa ja kätensä

vain leikkauksen jälkeen.

Ja mikä ihmisen kivun määrä amputoinneissa. Muistan katsoneeni sillä silmällä Munchin Huutoa, koska kuulin kuin sillan lähistöllä oli sekä mielisairaala että teurastamo.

Mikä äänimaailma romanttisessa postikorttimaisemassa - joka on oikeaoppisesti rajattu, ettei mikään ikävä näy. Maisemassa.

Hienosti aikakaudessa liikkuen sankaritar sulhoineen ( tietystikin tohtori joka tekee myös ilmaista vapaaehtoistyötä köyhille ) käy katsomassa Ibsenin Nukkekodin. Kun mies ( tietenkin ) näytelmän jälkeen ihmettelee miten nainen voi kävellä pois avioliitosta, he keskustelevat vilkkaasti. Mies kun ei millään voi ymmärtää naisen halua, tarvetta ja oikeutta olla itsenäinen, riippumaton. Tohtorina hällä tietysti on jonkinasteinen jumala-syndrooma - hän kun pelastaa ihmishenkiä. Hän luultavasti haluaa potilaiden olevan heikkoja, hänelle elämänsä velassa. Mies jopa intoutuu sanomaan kuinka pitäisi naisen ikuisesti tyrmässä lukittuna, mutta tässä ei ole kyse romanttisesta sadomasokismista jossa masokisti-nainen on tilannut sadisti-mieheltä dungeon-session jonka voi keskeyttää välittömästi turvasanalla, vaan hän puhuu symbolisesti. Valitettavasti.

Hemmetti, päähenkilöä tutustuttaa toimittajan pestiin itse Geraldine Butler

( häntä näyttelee Faye Dunaway - tuttu Bonnie & Clyde, Kolme muskettosoturia )

tuosta mainiosta suffragetista josta kertoo mm Eyewitness victorians.

Hammer

- the studio that dripped blood

Englantilasien Technicolor -kauhun pioneeri Hammer Film Productions 1950-luvulta lähtien näytti viktoriaanisen haureuden koko kauneudessaan - ja rappeutuneisuudessaan.

Mukulakivikaduilla kuului hevosten kavioiden kopse ja ihmisen askeleet kun he silinterit ja monokkelit päässä ja muhvit käsissä valanluiset korsetit kylkiluita puristaen kävelivät huvituksiin, matineoihin, kummajaisnäytöksiin.

Ø =>> Katso dokumentti Hammer - the studio that dripped blood! Koska se on erinomainen dokkari tutustua ja tai muistella Hammer Film Limitedin huippukohtia. Koko touhu tuntuu lämpimältä, yhdeltä pieneltä perheeltä, joka oli ahkera ja puhalsi yhteen hiileen ja sai aikaan uskomattomia elokuvia, joita katsoo yhä useasti ja mielellään. Se oli technicolor-kauhua! Hammerin logo alas tipahtavan giljotiinin terän kanssa vakuutti mm Martin Scorseseen aikanaan juuri graafista ei yliluonnollista väkivaltaa poikien.

Minä kävelen Hammer studion ohi legendaarisella Wardour Streetillä. Minä kävelen elokuvan historiaan. Kukaan ei huomaa minua. Kukaan ei suutele maata jolla kävelen.

Kumma ettei täällä ole betoniin valettuja Frankensteinin ja Draculan kädenjalkiä ja pukinsorkkia. Niin moni on tällä kadulla kävellyt.

 

 

Mutta palaan niin makoisaan ja kuvaavaan sanaan

groteski,


Yrjö Hosiaisluoman Kirjallisuuden sanakirjassa muistuttaa meitä kuin italiankielinen sana grotta on luolan lisäksi "muinaisroomalainen, seinämaalauksin koristeltu" rauniokellari.

"Irvokas, eriskummallinen, vääristynyt"

ovat groteskin merkityksiä.

"Paradoksaalisesti groteski vetää puoleensa ja työntää luotaan, herättää naurua ja pelkoa, tuottaa sekä mielihyvää että inhoa" kirjoittaa Hosiaisluoma.

Goottilaisen romaanin lisäksi groteskia on tyylikeinona käytetty Hosiaisluoman mukaan mm "keskiaikaisessa commedia dell´ artessa, varhaisessa oopperassa ja barokkitaiteessa".

Reunahuomiona: grotte, grottemylly,

" pohjoismaisessa mytologiassa mylly, joka tuotti kaikkea, mitä siltä toivottiin. Vanhin grottesta kertova tarina on isl. Grotti-laulu (todennäköisesti 900-luvulta). Ihmemyllyn piirteitä on suom. kansanrunouden sammossa. " Cd Fakta 2005

Onko groteskimpaa kuin arvaamaton hullu nainen jonka hiuksetkin ovat auki? Hän joka on tabunrikkoja, ilman miestä, ilman kaulapantaa. Heidät on tarve panna mielivaltaisesti jähmeän, muuttumattoman ja vääristyneen psykologian tautiluokitusten sisälle laitoksiin, ja "ullakolle", piiloon.

Hullut naiset ullakolla

ovat kirvoittaneet monta kirjaa - ja niistä tehtyjä tutkimuksia.

Hosiaisluoma nostaa Kirjallisuuden sanakirjassa esiin perin kiehtovan aspektin: Toril Moi vuoden 1982 teoksessaan Modern Literary Theory erittelee "naiskirjailijoiden pyrkimyksiä ilmaista naisista vihaansa patriarkaattia vastustavalla kaksoisstrategialla: henkilöhahmoissa esiintyvät enkeli ja hirviö, suloinen sankaritar ja raivoava nainen kuvastavat kirjailijan minuuden vastakkaisia puolia."

Klassikkoesimerkiksi annetaan Bertha Rochester "hullu nainen" joka on "perinteisen sankarittaren groteski vastahahmo" Kotiopettajattaren romaanissa. Sandra Gilbert ja Susan Gubar julkaisivat vuonna 1979 varsin kiinnostavan teoksen The Madwoman in the Attic; jota Hosiaisluoma valottaa: "Gilbertin ja Gubarin mukaan tällainen henkilö on yleensä tekijän alter ego, hänen ahdistuksensa ja raivonsa kuva." Ja jatkaa: heidän mukaansa " jo se, että naiset rohkenivat kirjoittaa - ottaa käteensä kynän eli metaforisen peniksen - uhkaa patriarkaatin asettamia rooliodotuksia."

Onneksi meillä on mielikuvitus - sitä kukaan ei korseteta, ei typistä, ei nyöritä, ei sido, ei nypi, ei värjää, ei suorista, ei kiharra, ei revi, ei vahaa, ei kiinteytä, ei arvuuta, ei alista, ei väheksy, ei töki hattuneuloilla, ei imuroi selluliittina,

- eikä leikkaa.

Lainaan Hosiaisluomaa vielä pätkän, hän kirjoittaa Rosemary Jacksonin todenneen teoksessaan

Fantasy: The Literature of Subversion, 1981:

"mielikuvituksellisen avulla pyritään korvaamaan puute, joka aiheutuu yhteiskunnan ja kulttuurin asettamista rajoituksista. Fantasiakirjallisuus voi palvella henkireikänä ja tarjota mahdollisuuden paeta ahdistavaa todellisuutta mielikuvituksen vapauden maailmaan."

 

 

 

 

Kylpynne on valmis, herra Marat

Makaaberia kyllä - museossa nimeltä museé de Grévin ollessani katsoin sitä oikeata ammetta jonne Corday murhasi Marat´n. Toisaalta Tussadissa oli aito giljotiini joka katkoi mm Maria Antoinetten siron kaulan. Siis giljotiinin ruostunut terä, ei koko laitetta. Sentään. Ja mikä tuo tumma mönjä joka peittää giljotiinin terän, ei kai se ole verta!

 

 

Minä katsoin giljotiinia

joka oli katkaissut

Maria Antoinetten kaulan.

Museoesine.

Ei pelkoa tulevista helttaleuoista.

 

 

Ei, en saanut Maria Antoinetten kohtaloa - näissä giljotiini-ikkunoissa oli se vika, että joskus ne juuttuivat.

"Se on kerrasta poikki sanon suoraan sen.... "

Lukukeskessä on asiaan varsin hyvin sattuen Outi Alanteen Giljotiini (2006), jossa tutkaillaan ihmisen äärirajoja, tarpeita & himoja - sielussa ja julkisuudessa.

Hengitin sisälleni aitoa viktoriaanista athmosfääriä, ja yskin silmät kyynelissä. Urbaanin kaupungin syke oli valjuja savupiippuja törkyisine laatikkomaisine rakennuksineen. Repaleisiin ikkunanpuitteisiin oli tungettu crack-piippu. Kaikki oli kaukana oopiumiluolien ajoista ja menneestä maailmasta. Sain akkunan kiinni. Se falskasi. Ja sai verhot heilumaan aavemaisella tavalla. No, verhot ainakin tuulettuvat raikkaiksi samalla, ajattelin.

Mutta ilma oli täynnä mustaa saastetta jota niistin nenäliinaani kuin inho-versio Kamelianaisesta. Missä tyhjäksi mainostettu asunto elegantteine erkkereineen olikin pullollaan vuokraisännän naurettavan mahtipontisia 1980-luvun huonekaluja: mustaa nahkaa, kromia, lasia, San Francisco -panoraamatauluja ja pinkkejä suuria maisemaviuhkoja, ja tämä tulisi hakemaan ne kaikki pois varmaan ensi viikolla. Ehkä me olisimme mahtuneet juuri ja juuri erkkerille istumaan siivosti.

Joka puolelle levittäytyvä lattiamatto oli vallannut kylpyhuoneen lattian. Se alkoi näyttää samettiselta sammaleelta, ja metsän alkukasvillisuudelta - koska ilmapuntari [ ja baarikaappi ] näytti aina kostean puolelle. Mutta vieläkään samasta hanasta EI tullut kylmä + lämmin vesi. Kummassahan he pesevät kätensä? Jäässä vai helvetissä?? Joskus kävelimme nilkkoja myöten viemärivaurioita kärsineeseen edwardin aikuiseen lukaaliin ja sitten päätimme ennen hermoromahdusta [ jabadabaduu wiu wiu döng döng käkikello ] mennä hotelliin. Kiikkeriä portaita kapeita loputtomiin ja suihku kirkui kuin kadotettu sielu koko sen ajan kuuloa vaurioittaen kuin vesipisarakin tipahteli. Kun lopulta rojahdimme kosteisiin sänkyihin oli romantiikka kaukana.

Sofia Coppolan uusimmassa leffassa soi makeasti I want candy,

ja onhan itse elokuvan nimi Marie Antoinette präntättynä

elokuvajulisteeseen ällömakealla neonvärisellä pinkillä,

joka on tuttu 1980-luvun mainosmaailmasta,

tuulipuvuista kuin bikineistäkin,

ja aiempaa, vastakulttuurista,

1970-luvun punk-levynkansien kiristyskirje-estetiikasta,

mm. Sex Pistols: Never mind the bollocks.

Alice Cooper käyttää jokaisella näkemälläni keikallaan giljotiinia. Painavan oloinen terä tippuu vinhalla vauhdilla, Alicen pää katkeaa, veri lentää - jopa siinä määrin, että se suihkusi suoraan silmääni, etten näe mitään, sitä on kasvoillani ja reisilläni, samaa aikaan kun kuoro laulaa I love the Death, joka ei tarkoita rakastan kuolemaa, ja samalla tunsin olevani tuolla järjen ajassa Valistuksessa, jolloin giljotiini lauloi joutsenkaulalauluaan tiuhaan, jolloin yleisö kurotti omaa kaulaansa jossa elämä sykki kiihkeään tahtiin, jotta näkisi show´n eli teloituksen paremmin. Toimivatko telotukset kummassakin mielessä: sairaana huvina ja opetuksena - jos teette väärin, niin näin käy. Muistan pikkutyttöjen valokuvausta hyvinkin jatkuvasti harrastaneen käävän kirjoittaneen Herttakuningattaren vuorosanoiksi Päät poikki! Pää poikki!

Katso vaikka Burtonin Liisa Ihmemaassa, 2010.

Alice oli aikamoinen tabunrikkoja, vaikkeivät hänen vastustajansa kuunnelleet edes sanoituksiaan... Vaikka ne olivat ja ovat yhä hyvin makaabereita - mutta koska Alicesta on tehty koulun rehtori vai mikä lie kunniarehtori, vaikka hän jo 70-luvulla [ jolloin osa piti häntä naisena ] lauloi School´s out eli Skole o finaalis. Mutta Alicella on huumorintaju, ja 80-luvun jälkeen hän opetti kuinka aseilla leikkiminen on typerää Hey Stoopid hei pölkkypää.

Ihmiset ovat kautta aikain kaivanneet ja halunneet kauhukammiota, friikkisirkuksia ja kuriositeettikabinetteja - arvaamattoman uteliaisuutensa ja tyydyttämättömän mielikuvituksensa vuoksi; kun ennen oikea päitten katkominen oli rahvaan huvia - koitti se kuolema tasapuolisesti aatelistollekin! - ja vallankumouksen hiotut terät jauhoivat tasapäiseksi.

Erkki Huhtamon Fantasmagoria elävän kuvan arkeologia

makoisassa kirjassa törmään tuttuun museooni;

Huhtamo kirjoittaa:

"Pariisin Musée Grevinissä

järjestämät näytökset

(Pantomimes lumineuses)

saavuttivat suuren suosion

ja ennakoivat

elokuvan läpimurtoa."

 

 

Niin, vain unissa, elokuvissa, museoissa ja mielikuvituksessa astelemme näissä kauniissa saleissa, kiiltävillä shakkiruutulattialla, violetin organdan kevyessä yössä, brokadin alla sykkii…

Grévinin sali näyttää kovin samanlaiselta kuin elokuvan Van Helsing sali, jossa mustalaisruhtinas Dracula tanssittaa, samanlainen shakkiruutulattia, ja yläilmoissa tirisevä vaijeri jota pitkin tasapainottelija keplottelee. Vahamuseona Grévin on vertaansa [ ei vertansa vailla, kuten senkka nenästä -ilmaus on liian aggressiivinen.. ] koska siellä on vahahahmona näkymätön mies! Olen itse asiassa nähnyt tämän näkymättömän miehen, tai siis - ollut näkemättä. Näkymätön mies istuu lehteä lukemassa samassa vaunussa Hitchcockin kanssa.

En ymmärrä, miksi Stephen Sommersin vuonna 2004 ohjaama elokuva Van Helsing haukuttiin? Oikeastaan vain Suosikki kehui yhdellä lauseella!

Jos sisältöä ja rakennetta haluaa niin voi lukea kirjan - eihän tämänlaisissa erikoistehoste-elokuvissa ole aikaa keskittyä sofistikoituneeseen sisältöön. Koska teos kuvaa öisten pelkojen arkkityyppejä ja seksuaalifantasioita, niin niiden on pakko toimia graafisesti.

Elokuvan tarkoitus on kuvata rajatilassa olevia tyyppejä jotka kokevat metamorfooseja niin on siinä animaattoreilla töitä! Koska olemme viime vuosisadalla tottuneet tuhnuisiin erikoistehosteisiin joita kutsuttiin kaksimielisestä uskomattomiksi erikoistehosteiksi. Bai tö wei, halusin lapsen trikki-kuvaajaksi, kun se titteli kiehtoi Pikku Kakkosen lopputeksteissä. Kun miehet muuttuvat tässä rainassa susiksi on se kaunista katsottavaa, pelottavaa, sutjakkaa ja kun he muuttuvat takaisin ihmisiksi, niin ohjaaja on hellinyt naiskatsojaa, ja jättänyt miesten ylle Tarzan -tyylisiä nahkasuikaleita... Raina alkaa komealla mustavalkoisella kuvauksella Frankensteinin laboratoriosta, ja linnan ja vuoren silhuetista jota valaisee vihaisten kyläläisten soihdut. He haluavat tuhota Frankensteinin joka haluaa olla Jumala.

Tutustumme aluksi seksikkääseen mustahiuksineen mustalaisruhtinaan olemukselliseen Draculaan joka on 400-vuotias, jolla on ilkeä salaisuus - hänkin haluaa olla Jumala, ja valloittaa lähitulevaisuudessa maailman jälkeläisillään. Aivan, Draculalla on ollut 400 vuotta aikaa tuottaa jälkeläisiään morsiantensa kanssa. Sitä en tiedä tieteellisesti kuinka noinkin pitkän ajan jälkeen kreivin lemmenliemen siimahännät yhä toimivat. Mutta nämä "yön lapset" eivät tietenkään ole normaalien ihmisten kaltaisia, vaan kuin Alienissa kuvattuja orgaanisien vihertävien, limaisten tuhansien pussien sisältä ponnahtavia harmahtavia lepakkodemoneja. Dracula [ Richard Roxburgh tuttu rooleista: Herrasmiesliigan M, Moulin Rougen herttua, Baskervillen koiran Sherlock Holmes ] on muuntautumiskykyinen, ja tohtori Frankensteinin luoma olento "hirviö" on koottu useammasta kuolleesta ihmisestä. Itse Van Helsing on salskea Hugh Jackman [ joka on kulisseissakin hävyttömän hyväntuulinen, terveellä tavalla komea, reilu, huumorintajuinen ja tekee stunttinsa itse] pukeutuu pitkään ruskeaan nahkatakkiin ja huopahattuun, ollen itsekin puoleksi rikollinen, mutta hän toimii aina hyvän puolesta pahaa vastaan. Hänellä on useita aseita, mm komea jousipyssy ja soturiprinsessa Xenan lempiaseistuksen tyyppinen, mutta modernisoitu sahanterä-frisbee, lisäksi hänen arsenaaliinsa kuuluu katolisen kirkon alamaailmassa toimiva salainen toimipaikka, joissa jatkuvalla syötöllä aseita ja kojeita keksitään kuin agentti James Bondille. Jackman haastaa myös Indiana Jonesin paikan nahkalätsäisenä seikkailijana.

Uuden ajan Van Helsing kohtaa tietysti

Herra Hyden joka on myös rajatapaus,

sekä ihmissusia jotka ovat yhtä lailla rajatapauksia.

Mustalaisprinsessa Anna

[ Varjojen valtakunnan päähenkilö Kate Beckinsale ]

on ylpeä transilvanialainen soturi

piikkikorkoisissa saappaissa

[ joidenka varsiin mahtuu puukkoja ja tikareita],

mustassa nahkakorsetissa,

joka sopii yllättävän hyvin itäeurooppalaiseen

valkoisesta pellavasta valmistettuun kansallispuvun

pusero-osan, joka on punaisella - kuin tuore veri tai

syksyn marjat - langoilla kirjailtu.

Välittömästi valtamuotiin tuli itäeurooppalaiset & slaavilaiset puserot & mustalaishameet....

 

 

 

Miksi meitä tämä kiinnostaa, kauhu?

Koska haluamme olla tuolla

mustan jyrkänteen reunalla

ja tuntea huimausta,

mutta suljettuamme kirjan tai elokuvan

lopputekstien alkaessa rullata tiedämme, että se on satua.

Ja minä luin tietoja Marat´n sairaudesta, joka öisin hän sai minut näkemään itsensä merenneitona! Outona kalalajina! Mutta ainoa näkymätön nainen jota en nähnyt oli aito Norman Batesin äitee, joka oli täytettynä toisessa museossa, joka on pyhitetty elokuvalle, mutta nyt se olikin pyhitetty renoveeraukselle, saablari! Vaikka tuo hahmo ei niin hirveän merkittävä maailmanhistorian kannalta - voisi joku asiaan perehtymätön lehtokurppa sanoa.

 

 

 

Kuka mitä Viiltäjä-Jack teki Bodom-järvellä häh?

Mikä on epäonnen huippu, tuo kurimuksen kurimus? Kun kerran kesällä eteläisessä ruuhka-Suomessa ainoa leiriytymisalue, missä on tilaa, sijaitsee Bodominjärven rannalla. Tuleeko uni? Vaikuttaako sen jälkeen Blair Witch ja vastaavat projektit silkkipaperilta? Bodominjärvellä, tuolla Espoon pohjoisosassa, mies surmasi kolme telttailevaa nuorta ja pahoinpiteli neljättä kesäkuussa 1960. Hevipumppu Children of Bodom voi otti tästä tragediasta morbidin nimensä, samalla tavoin kuten Marilyn Manson [koko orkesterista jokainen otti Marilynin lisäksi sukunimekseen sarjamurhaajan ja etunimeksi pin-up -tytön] ja Lizzie Borden liittyen raskaaseen katu-uskottavaan sarjaan, jossa rock-bändin nimi siepataan murhaajalta / murhapaikoista [ puhumattakaan poliisimurhaaja Steenistä ]. Kirjan viimeisen lauseen jälkeen arvoitus on ratkaistu, pillit on pantu pussiin, paha saanut palkkansa ja käsiraudat ranteisiinsa, ja kylään palaa rauha iltateen aikaan. Näin ainakin fiktiossa. Mutta silti apteekissa myydään arsenikkia, kangaskaupassa pitsiä, rautakaupassa järeää köyttä, ja joka kyökin puolelle myydään keoittain erilaisia veitsiä. Entä oikeassa elämässä?

Syy miksi minun yöpöydälläni räyhäävät nämä kirjat, koska ne ovat totta. Molemmat kertovat rikoksista, joita ei ole ratkaistu, koska tekijää, murhaajaa, ei ole otettu kiinni. Molemmat kirjat kertovat rikollisen nimen, ja pläjäyttävät todisteet tiskille. Miksi murhaajaa ei rangaistu? Eikä edes yritetty saada kiinni? Kuka piilottelee? Ja miksi? Jorma Palon kirja vetoaa rehellisyydellä ja inhimillisyydellä: se ei ole ollenkaan pateettista ja omahyväistä nuspilkkulatinaa, vaan kirjoitettu kansalle. Bodomin arvoitus on ratkennut. Vai onko Bodomin arvoitus rauennut? Miksi poliisi ei tehnyt mitään vaikka epäilty viipyi piiiiitkään sairaaksi tekeytyneenä Helsingin Kirurgisessa sairaalassa helluntaista 1960 lähtien - sairaalassa jossa Palo työskenteli? Syöpää sairastava Palo kirjoitti tämän kirjan, koska hänen oli pakko, ettei aika lopu kesken, että kaiken saa sanottua. Yksi silvotuista uhreista jäi henkiin. Häntä ei kuitenkaan laitettu tunnistamaan sairaalassa piileskellyttä murhaajaa - miksi? Tämä tuntuu käsittämättömältä, varsinkin kun tykkään katsoa CSI sarjaa,

jossa rikokset ratkotaan ultra-modernein keinoin,

halki poikki ja pinoon,

virheettömässä, hapettomassa laboratoriossa,

jossa eivät hullut tiedefrankensteinit riehu

kyläläisiä pelottaen ja epäpyhiä hirviöitä luoden,

vaan selvittävät kyläläisten

tekemiä rikoksia ja antavat oikeuden tapahtua.

Sarja porautuu myös kirjaimellisesti sisälle ihmisen

kudoksiin ja kylkiluiden väliin mm luodin tekemästä aukosta.

Lisäksi mielessä kaihertaa, mitkä muut rikokset jäävät selvittämättä, jos murhaaja on poliisivoimien tuttu. Viime vuosien huvittava tositarina: Sodankylän "lapin sheriffeiksi" pääsee näköjään vain rötöksiä tekemällä [-kuin suoraan lihaksi tullut Liksomin novelli, jota luetaan Pekka Valkeejärven äänellä, perkele]. Miksi rikoksia ei selvitetä? Onko poliisi mukana juonessa? Maksetaanko poliisille? Onko poliisi tehoton? Kuka taho haluaa, että poliisi on tehoton? Liian vähän henkilökuntaa? Määrärahoja? Veronmaksajia? Osaako poliisi sekä lukea että kirjoittaa? Omakohtaisesti minun pitäisi haastaa ranskan poliisin pääprefektuuri oikeuteen, mutta en ehdi. Oli poliisimies missä mantereella tahansa, se ei välitä selvittää rikoksia, vaan valehtelee pöytäkirjaan aivan mitä sattuu, jotta tapaus olisi ohi, "selvitetty", ja jopa naureskelee. Uhrilla ei ole mitään oikeuksia eikä turvaa. Ei siitä jutusta sen enempää. Väkivalta on arkea. Mihin se loppuu? Mahdollisen tuomion jälkeen mies jatkaa. Mihin rikos johtaa? Koska tulee tosi tv, jossa tehdään reaali- ja parhaimmassa katselu -ajassa rikoksia? Eikö nyt jo okseta tarpeeksi pahat pojat ja pahat poliisit? Isken luupin silmälleni ja tutkaan yli sadan vuoden päähän, paljonko karaatteja löytyy.

Patricia Cornwell piirtää Murhamiehen muotokuvan tarkkana tatuointina lukijan verkkokalvolle terävällä veitsellä ja rikkohapolla. Ilman nukutusta. Viiltäjä-Jack murhasi silpoen Lontoon Whitechapelissä vuonna 1888 ainakin seitsemän naisprostituoitua. Juuri kun olen löytänyt divarista vaivalla Viiltäjä-Jackin päiväkirjat, niin pläjäytetään pommi: ne eivät ole totta. Ainakaan ne eivät olleet yhden Jackin kirjoittamat. Vai olivatko? Heikki Salojärvi kirjoitti [HS 5.1.04] tarinan olevan vielä kesken: päiväkirja on edelleen ratkaisematon arvoitus. 113 vuotta myöhemmin murhien jälkeen kirjailija Cornwell tutkii asiaa modernin tekniikan voimin: tarkka analyysi ei kuvia, sensuuria eikä esimiehiä kumarra.

Mistä nimi Jack? Se toimii nykyäänkin pahan koodina / sarjamurhaajan nimenä piinaten päähenkilöä profiloijaa sarjassa Profiler. Kun aukaisee yllätysrasian, sieltäkin pulpahtaa pintaan jack, tuo pelottava harlekiini joka pomppaa laatikosta yllättäen ( jack-in-the-box ), ja sydän hyppää kurkkuun. Tim Burtonin Painajainen ennen joulua animaatioelokuvassa kekkaloi pääpahiksena Jack Skellington symboloiden jack-o'-lanternia,

Ø [ = > kekrinä / Samhainina / All Hallow's Evenä / Halloweeninä kurpitsaan koverrettavia hirvittäviä kasvoja, jonka silmistä leiskuu helvetin tuli… Vaikka alkuperäinen Jack O'Lantern oli irkku doku joka harrasti jekkuja – jopa itse Vanhaa Vihtahousua huiputtaen.. ]

lyhtyä, joka karkottaa pahoja henkiä. Ja onhan Ison-Britannian kansallislipun nimi Union Jack, mutta myös urosaasia kutsutaan nimellä jack t jackass. Korttipelissä jack ei ole kurko eikä huora vaan jätkä sekä perkele itse.

Viiltäjä-Jackin kiinnostavin lause oli:

 

Minä aloitan 1900-luvun.

 

Oliko jack lääkäri, teurastaja, parturi, kuninkaallinen, taiteilija tai mies ylipäätään? Cornwellin löysi nerokkaasti laajan tutkimisen jälkeen syyllisen: tuon ajan misogyynin sosiopaatin: taiteilija Walter Sickertin [ jonka nimi saa minut voimaan pahoin galleriassa - nomen est omen ]. Hän oli amerikkalaisen maalarin Whistlerin

Ø tutustu vaikka Mr Beanin katastrofaaliseen elokuvaan, jossa k o taiteilijan taulua "suojellaan"....

oppilas. Sickert oli sulavakäytöksinen kaunis dandy, joka halusi hengailla silmää tekevien dekadenttien mm ajan sankarinäyttelijän Henry Irvingin ja suosituimman näytelmäkirjailija Oscar Wilden kera heliotroopit napinlävessään vaniljalta lumoavasti tuoksuen. Sickert oli urheilullisen solakka, pitkähkö, tuuheahiuksinen, julmasuinen, teräväkielinen, lehtileikefriikki sekä kielitaitoinen kirjailija ja taiteilija, jolla oli lukuisia salaisia ateljeita, luukkuja ja piiloja, ja ennen kaikkea mesenaatteja ja ihailijoita, siis rahaa, valtaa ja tilaisuuksia touhuta omiaan huomaamattomasti viktoriaanisen ajan kaksinaamaisten kulissien takana - kuulostaen goottilaisen romaanin pahana arkkivihollisena, itäeurooppalaisen degeneroituneen kreivin arkkityypiltä taikka Dorian Grayltä.

Ø Kuriositeettina: romaanin Dracula kirjoittaja Bram Stoker oli palavasti rakastunut näyttämön ulkopuolellakin hypnoottiseen ja karismaattiseen Henry Irvingiin, joka kenties toimi kreivi Draculan esikuvana, ja ties kuka oli Oscar Wilden ihmisen pimeitä puolia kaukoluotaavan romaanin Dorian Grayn hedonistisen keikarin esi- tai paremminkin irvikuva. Sickertkö?

Ei, Sickert oli oikea ihminen eikä salonkirakastajan romaanihahmo. Tai "ihminen" ja "ihminen". Tietosanakirja väittää taiteilijan kuvanneen mm urbaania katu- ja huvielämää (!), antaa Cornwell [sekä sinun omat silmäsi] toisenlaisen kuvan: ylimielisen sadistin jonka maalauksissa ja sketchseissä on järkyttäviä, paljastavia yksityiskohtia jackin murhaamista naisista ja heidän murhahuoneistaan: kuvissa miehet surmaavat naisia veitsellä, ja yhdessä vastenmielisessä maalauksessa, on naisen kasvojen oikea puolisko silvottu samalla lailla kuten Viiltäjä-Jackin silpomalla prostituoidulla. Silpomisesta lisää: taiteilijaa vaivasi kivulias fisteli, joten hänelle tehtiin pikkulapsena useita painajaismaisia leikkauksia. Silpoiko Sick-Jack siksi? Oliko hän hermafrodiitti? Raivohullu impotentti? Puhuttelevin on Sickertin maalaus nimeltä Viiltäjä-Jackin makuuhuone. Mutta toimiko jack yksin? Yksimielisesti Jackiä pidetään varakkaana, sivistyneenä, koulutettuna, häiriintyneenä narsistina, joka osasi sujuvasti kirjoittaa, lukea, runoilla, leikellä ja viillellä eri tekniikoin. Hän oli tunnevammainen Übermensch, yli-ihminen, ja piti poliisia pilkkanaan tehden mitä halusi kiinni jäämättä, ja kirjoitti lukuisia ylimielisiä kissa ja hiiri -kirjeitä poliiseille [ hah hah haa, ottakaa kiinni jos saatte ] kuin lallatellen lastenlorua, ja kenties hengaili rikospaikoilla poliisien seassa. Oliko poliisi kuten Pulttiboisin parodian ylioppilas, joka hyppelee haavin kera sinne tänne perhosten karatessa helposti? Mamma!

 

 

Tappaus Borgian musta helmi

Neron / kirjailijan / keksijän työskentelyä saamme seurata varsinkin Holmesin seikkailuista tuossa erinomaisessa sarjassa, koska tohtori Watson tallentaa kaiken, hän kummastelee käytöstä. Holmesin arkistot paperit ja materiaalit ovat hujan hajan, miten hän on tullut toimeen ilmaan post it -lappusia - noita itseliimautuvia muistilappuja, nettiä, kännyä ja tietokonetta! Yksinkertaista, ajattelemalla itse. Keskittymällä.

Van Helsingin tavoin hän ei sulje aistejaan vaan pitää ne joka suuntaan avoimia, myös ns. mahdottomiin. Mutta siinä missä van Helsing tukeutuu kansantaruihin ja yliluonnollisen paljastamiseen, Holmes puolestaan paljastaa tämän maallisen maailman roistot ja huijarit. Päättelyllä, huomioinnilla. Herra vain polttelee pitkää piippua, nauttii, keskittyy, kokoaa ajatuksiaan eikä välitä kunnon yöunista eikä tuhdeista aamiaisista. Puhumattakaan karamellipapereitten turhasta rapistelusta kesken kyttäyskeikan.

Mestarietsivä on työnarkomaani, ja menee nukkumaan milloin tahtoo - hän on perienglantilaisen viktoriaanisen herrasmiehen negatiivi, kuten osaltaan myös Hyde ja viiltäjä-Jack. Puhumattakaan renessanssinero da Vincistä, joka tarvitse unta vain neljä tuntia...

Mutta Holmes pelastaa maailman ja toimittaa rikolliset hirteen. Katsoja seuraa enemmän kuin täydellisen Brettin kasvonilmeitä herkeämättä - uusimmissa jaksoissa saattaa häivähtää ironian huvittuneisuuden pilkahdus!

Mietin pitkään miksi agenttisarja Alias kiinnostaa? Koska päähenkilö liikkuu valepuvuissa! Jotka kyllä jostain varsin tylsästä ja kaupallisesta syystä on tehty vain idiooteille kuolattavaksi eivätkä nämä valepuvut ja peruukit jätä mielikuvitukselle sijaa.

Conan Doyle nosti yksilön älyn ja ainutlaatuisuuden korkealle: kun Holmes nostaa sormeaan - ei vastaansanomisia! Oikea poliisi - suurin "oikeuden" auktoriteetti - on aina väärässä ja hirttämässä väärät miehet, syyttömät. Onneksi mestarietsivä ehtii hätiin. Jotta oikeus tapahtuisi. Onomatopoeettisesti Sherlock nimenä on naispuolisen omistava "hänen", "lukkonsa" ja sukunimensä viittaa salamanterin sukulaiseen olmiin.

Holmesin selkeän itsevarma elekieli hipoo toisinaan teatraalisuutta - esimerkiksi vetäessään hehkuvan punaisen pöytäliinan teeastiaston alta - kuppien rikki menemättä. Onko hän taikuri? Ei, hän vain tarvitsi liinaa ja nopein tapa ottaa liina oli vetäistä se ääntäkin nopeammin - zut - teekupposten alta. Ei hän keksimällä keksi eksentrisyyttään - vaan fundeeraa ja testaa. Varsin mukava oli huomata kuinka hän pukeutui goottilaisesti täysin mustaan viittaan, huiviin ja hattuun - yöhön sulavasti sulautuen. Paikoitellen hän muistuttaa silloin Screaming Lord Sutchia, Viiltäjä-Jackia, ja myös [ mustaa ] pantteria joka on vaistojensa varassa, valmiina puolustautumaan.

Screaming Lord Sutch näyttää livevideollaan hätkähdyttävän tuoreelta ja tutulta goottipojalta (Alice, Vanian, Manson) pelotellessaan Viiltäjä-Jackin asussa, aistikkaassa tummassa viitassa, kiiltävässä silinterihatussa, sormuksineen, kävelykeppeineen, ja valkoisiksi puuteroitune lommoposkineen… Hän pelottelee kirkuvia eturivin nuoria naisia – jotka vetäytyvät, kirkuvat, nauravat ja ovat juonessa mukana… Olemme 1960-luvulla, mutta enteellisesti Screaming Lord Sutch spekuloi tulevaan - kaltaisine tulevaisuuden klooneineen ja verettömine veriveljineen… Musiikki on tavallista rauhallista, mutta svengaavaa rytmibluusia, mutta Screaming Lord Sutch tuo makaaberilla aiheellaan ja sensuellin ironisella esiintymisellään tuulahduksen tulevasta…

Being such a Screaming Lord Sutch

Tietysti Sherlock Holmes BBCn sarjan pitelemättömän erinomainen ja ainoa laatuaan Jeremy Brett kuvaa viktoriaanisen ajan detaljipaljoutta. Holmes kiinnostaa ylivertainen äly -

boheemi tunteeton, eksentrinen käytös, mutta silti soitti viulua ja käytti aineita. Juuri tämä ihmisluonnon kaksijakoisuus oli viktoriaaninen mehevä, pelottava aihe: tohtori Jekyll ja Mister Hyde.

Mutta eikö Nero vain soitellu viuluu kun Rooman laittoi hän palamaan?

 

Palaan lokikirjaan, joka kuten Jane Austenin romaanit sekä jo mainittu Herrat pitävät vaaleaveriköistä kuvaavat naisen alistettua asemaa, mitä kaikkea uhrauksia tulee tehdä... Kuinka miehet oikein repsahtavat femme fataleihin? Kohtalokkaisiin naisiin? Siitä tuli mielleyhtymä FEMMA FATALLA kun kohtalokas, siis huonosti nukkunut feminiini kerjää sosiaalitoimiston edessä yskien. Aina Keatsin La Belle Dame sans Merci runosta lähtien, keikaten [ Lady Domina ] Veronikassa ja päätyen Heikomman lenkin Kirsiin ja tietysti Ritva Santavuoreen.... tarvitsevat miehet naisia jotka eivät anna armoa.

 

Alekoreissa miltei kaikki Argenton työt on myyty alle kolmella eurolla; kiinnostava oli myös pelkkiä haastatteluja sisältävä DVD doku An Eye for Horror, joka valottaa perspektiiviä, on hauskaa, että vihdoin joku on syvästi paneutunut Argenton töihin eikä häntä vain markkinoida Italian Hitchcockina, koska elokuviensa kieli, tunnelma ja symbolit on täysin toisenlaista, irrationaalista, impulsiivista, unen omaista. Ne ovat outo yhdistelmä näkyvää ja peitettyä…

Argenton elokuvat ovat näennäisen verisiä, mutta toisaalta vaikka väkivalta ja toiminta on selkeää, näkyvää, niiden alla toimii oma, yhtä lailla kirkas ja sumea logiikkansa, ja motiivinsa. Niin vanhojen kartanoiden kuin elokuvienkin alla sykkii jokin… paha?

Tyhmempi ja asiaan perehtymätön saattaisi luulla Argenton visioita seksistisiksi, mutta olen huomannut, kuinka nainen, vaikka onkin uhri niin elokuvissa kuin tosimaailmassa, on Argenton kuvissa toimija. Haastatteluissa ohjaaja kertoo, kuinka halusi elokuviensa päähenkilöiksi tuntemattoman naisen - juuri yleisön samaistumisen vuoksi. Minua on inspiroinut Argenton fasistiset värit, kuinka punainen on yhtä lailla toimiva ja pysähtynyt väri, mutta toisaalta kuin valkea tai läpinäkyvä voi olla pelottavampaa kuin musta ja tumma kuten Bird with the Chrystal Plumage elokuvassa.

Hänen tyttärensä Asia on usean filminsä päähenkilö mm kiinnostavissa Stendhalin syndrooma ja Oopperan kummitus, ja on ohjannut ja asiaankuuluvasti pää- ja ylinäytellyt mm Petollinen on ihmissydän elokuvan jossa enemmänkin kuin cameilee mm Marilyn Manson - hirviönä amerikkalaisessa unelmassa.

 

Asia Argenton ohjaama tuore elokuva Petollinen on ihmissydän ( The Heart is Deceitful Above All, 2004 ) kuvaa maailmaa, jossa lapsi eivät saa olla lapsi. Elokuva perustuu J. T. Leroyn tekstiin (Like) joka on kirjailijan lapsuuteen järkyttävästi perustuva; samaa kaliiberia Aileen Wuornoksen maailman, Monster elokuvan ja Aileen -dokujen kanssa. Asia oli taannoin pääkaupunkiseudulla dj:nä enkä minä piru päässyt täältä korvesta häntä kuuntelemaan perskules. Hän oli myös isänsä ohjaamassa Ooperan kummituksessa naispuolisessa pääroolissa Christinenä jota arvostelin, muistaakseni, sekä pirteän tuoreena että kokemattomana näyttelijänä joka röyhkeästi kuitenkin ottaa tilan näyttämöltä.

Hän on myös äiti, kokki, ja uusimman elokuvansa ohjaaja ja pääosan näyttelijä, sekä tietysti J. T. Leroyn ystävä.

Niin pieni ihmissydän on

- kuulen Anita Tähden laulavan.

Mutta mitä sitä köntsää. Luen tuoreimmasta Image -lehdestä suuresta skandaalista - Leroyn hahmoa ei ole ollut olemassakaan - hänen vain kirjailijan luoma sivupersoona tai keksimä, myyvempi ja katu-uskottavampi tyyppi kirjailijaksi.

Aasia selvä.

Luen vanhasta Imagesta Asia Argentosta kertovaa artikkelia, eikä sen kirjoittaja puhumattakaan päätoimittaja tietäneet kuka Asia on.

Voi poikaraukat, olisitte kysyneet minulta!

 

 

Orvokki Annalan historiallinen romaani Lallinkartanon Kerttu ( WSOY 2004 ) kertoo Kertusta jonka könsikäs Lalli hurmasi ja nai, ja toi köyhään pirttiinsä Köyliöön jalkavaimoksi. Hm. Kerttu oli alun perin Gertrud von Dieskau, ritarintytär Saksasta. En voi olla maistamatta höyryävää soppaa joka näistä tragedian aineksista on tehty. Voi olla, että syön koko kattilan....

Tapaus kiehtoo minua, tietenkin, olihan se ainoa suomalainen ei.

Kaikki muut suomalaiset tuhottiin. Heille ommeltiin marionetin nauhat, läpinäkyvät.

 

 

Z oli tuonut ulkopäivälehden. Siinä väitettiin, ettei Lallia ollut olemassakaan! Katsahdin kantta, oliko päivämäärä 1.4.

Ei ollut.

Jos kyse ei ole aprillipilasta, niin sitten se on historian vääristelystä. Mitä ne vielä keksivät.

Nuolaisen huuliani, on kuuma, maistan nektariinia, käännän sivua, pysyn varjossa. On vielä aikaa.

 

 

Toisaalta Pokka pitää sarjan Hyacint on hirviö tietämättään, hän on pyrkyri, snobi, joka haluaa olla luokkaansa parempi, järjestää kynttiläillallisia, lukeutua aatelisiin ja hyväksi laulajattareksi, vaikka hänen äänensä ja esiintymisensä on karmivaa. Hän neuvoo hyvin autossa ajavaa miestänsä ja lukee karttaa aivan väärin, mutta syyttää siitäkin miestään. Hän vaatii mahdottomia, ja kaikki pelkäävät häntä, tai nauravat hänen mahtipontiselle pukeutumiselleen. Apropå - ollessani katsomassa keskipäivän matineaa eli post-capralaista näytelmää Solid gold cadillac joka kertoi hyvin minimalistisesti sisustettuna komediana noin 1950-luvun aikaan pienen ihmisen hyökkäystä suurta mahtavaa, korruptoitunutta firmaa vastaan. Kaikki yleisöstä tiesivät pääosan esittäjän Patricia Routledgen näyttelevän myös Hyacintiä joten yleisö odotti tirskahdellen kun näyttämöllä Patricia "Tuhkimon" roolissaan vastasi puhelimeen. Patricia siis näytteli Cinderellaa, joka kävelee suureen pilvenpiirtäjään etujaan kyselemään osakkeenomistajana. Ja pistää paikat mullin mallin. Huvittavaa oli kun lavalla äänestettiin Tuhkimon tekemää ehdotusta - eikä yksikään äijistä puoltanut esitystä, mutta yleisö huusi ääniä Tuhkimolle.. Eräs rötösherroista muuten näyttelee Bad Girls sarjassa pappia, muistaakseni. Välillä tarinaa juoksetti samantapainen dia-show kuten Housut pois elokuvassa jossa näytettiin kuinka silloin oli töitä tehtaalla.

Tuhkimolla oli yksi aivan mieletön hattu josta kohoava megalomaaninen sulka kuului vähintään strutsille.

Mietin sanaa NAARASHIRVIÖ. Milloin naista sanotaan hirviöksi? Silloin kun hän ei miestä miellytä eikä paapo eikä palvo, vaan uhkaa ja tai nauraa. Patistaa töihin eikä halua miehen taantuvan juopoksi. Siis itsenäinen, solidaarinen nainen on hirviö? Ja paskat miesten ja viihdeteollisuuden määrittelyille. Palaan elokuvaan Cabaret, jonka 2000-luvun kotimainen näyttämäversiokin oli nannaa; mehän elimme iloisen 20-luvun jälkeisessä iloisessa Berliinissä jonka ilonpitoon [ ilo = myös gay, eli homo- , natsithan eivät suvainneet homouttakaan ] kuului ronski kabaree, joka oli pulppuavaa iloa, ja täydellinen ongelmien, sotien ja pula-ajan unohdus. Lähteä kotoa luudasta - tai siis luudan - ja kutimien ääreltä mennäkseen sinne missä laulu raikaa, juoma virtaa ja koko orkesteri on kaunis.. [ < = tuo lähteä kotoa luudasta on kuin lentäisi luudalla ja sitten enää ei ]

Minua huvitti näkymä: kuinka Tuhkimo ja Penelope olisivat pukeneet itsensä kauniiksi, punanneet poskipäänsä innostuksesta ja lähteneet kabareehen!

Yksi kabareen humoristisista, provosoivista ja groteskeista laulunumeroista oli If you could see her in my eyes eli Jos vain näkisit hänet minun silmin, ja numerossa esitellään - harvinaista kyllä - nainen hirviönä. Naisella on gorillan naamio [ kuten anarkistisella feministisellä taideryhmällä Guerrilla Girls myöhemmin 90-luvun alussa ] ja gorillan puku, ja koko laulun seremoniamestari kertoi kuinka hyvä ja kaunis tämä hänen tyttöystävänsä on sisältäpäin..

Vaikka hän on juutalainen.

 

 

Jemina Staalo, Romangoth, kauhuromanttinen essee / TAUSTAA (2002-2013)

Jemina
Staalo:

ROMANGOTH

hypertekstuaalinen goottikyberromaani

kronikka dekadentista vihkiytymyksestä groteskiin phantasmagoriaan

There´s something

in my house..

Taustaa?

Teos on aikuisten kauhuromanttinen kollaasiromaani, johon olen muokannut yliluonnollista, kotimaista kauhumateriaalia, kansanuskoa, taikauskoa ja folklorea yleensä. Kirja on puolittain fantasiaromaani ja puoliksi tietoteos - gotiikan käsikirja. Se on väitöskirjan parodia, jossa genreen kliseet barokkimaisesti vyöryvät ja muratin lailla rönsyilevät.

Koska kyse on goottilaisuudesta, on aihepiirin aito estetiikka tärkeätä, sisältö vastaa tummanpuhuvaa muotoa, ja kirjan herkullinen taitto on tärkeää minulle sekä kirjailijana että taiteilijana.

Olen kirjoittanut teosta vuodesta 2002 lähtien, ja goottilaisuutta olen harrastanut vuodesta 1979 lähtien sekä "nuorison" alakulttuurina, 1700-luvun lopun kauhuromanttisena kirjallisuutena että myöhemmin taidehistorian puolella kiinnostavana pömpöösinä arkkitehtuurina kirkon hirmuvaltaa symboloiden.

Miksi netissä? Koska paperi ja muste maksaa. Lisäksi pidän virtuaalisuudesta, jotta teos on sykkivä, barokkimainen, se on villiköynnös, se mukautuu, se pakenee, sillä on omatahto, se elää!

 

 

 

Sinut on kirjoitettu apurahoin vuosina 2003, 2004, 2005, mm:

- Hanasaari - ruotsalais-suomalaisen kulttuurirahaston oleskelustipendi Tukholmaan 06/2004.

För studier på bibliotek och muséer för att samla bakgrundsmaterial till romanen...

 

 

Goottitarinassa on aina tyrmä, vankila. Ja siellä ainakin yksi Rasputin, joka halajaa vapauteen. Minulle kirjailijana, renessanssinerona ja kuvataitelijana oma tuotos on tärkeä, se pitää olla oikein, kuten se on tarkoitettu, vaikka minulla onkin kammoisa luckylukihäiriö, niin juuri siksi oikolukua tarvitaan. Kirjoittaja voi olla sokea kuin kyklooppi tai silmänsä silponut Oidipus: hänen aivoissaan lause on täydellinen ja se käy pienen matkan tullessaan ei lihaksi vaan paremminkin ihoksi siis julkaistuna kirjana. Niinpä esimerkiksi Corto Maltesen nuoruus albumin seljäksessä lukee: Corto Maltasen nuoruus, mikä olisi kyllä pitänyt tarkistaa. Mutta, jotta tässä ei mene humalat ja maltaat tahi Maltaset hukkaan, niin jatkan asiasta.

 

 

Onko graafinen sarjakuva pelkästään ranskalaisten, belgialaisten, serbien käsissä?

Petri Hiltunen päästi näillä leveyspiireillä harvinaisen kauhu-genren sarjakuva-albuminsa Hysteria vuonna 1987, jolloin hysteriaa aiheutti myös pitkästä aikaa lavalla riehuva elävä punkin legenda Iggy Pop joka vieraili provinssirockissa niin että taju lähti. Keskityn tässä kuitennii Hiltusen Hysteriaan. Hermostunut nainen kertoo, ettei olisi pitänyt päästää miestänsä matkalle. Kas tässäkin passiivinen nainen odottaa Penelopena [= synonyymi passiiviselle typerälle naiskuvalle ] miestään. Luulisi jo, että tässä 2637 vuodessa olisi rakenne rikkoutunut t ainakin värittynyt, monipuolistunut. Vaan ei. Mamma istuu istuu ja istuu ja istuu ikkunan ääressä kotona samalla kun sankari-miehensä oi tuo seikkailija on jossain kaukana pahassa maassa tutkailemassa primitiivisiä kulttuureita. Koska kyse on hiipivästä kauhusta jonka empimättä molskahtaa silmillemme olemme tarkkana detaljien kanssa - onhan albumi ilmestynyt kuusi vuotta Evil Deadin jälkeen [ alkusivuilla albumi omistetaan mm kyseisen rainan ohjanneelle Sam Raimille] : taas joku tutkija värkkää sellaisten asioitten t tabujen kanssa joiden kanssa ei saisi sählätä. Yleensä näissä tarinoissa on opetus: hullu tiedepärsoona ei saisi kurkottaa liian korkealle. Käy huonosti. Suhtautuminen ns. primitiivisten heimojen tietoon on monijakoista: se on pahaa, koska se olisi pitänyt jättää rauhaan ts. sitä pitää tai olisi pitänyt kunnioittaa. Mutta kuinka moni haudanryöstäjä, anteeksi, siis arkeologi kunnioittaa vainajien kalmistoja ja sarkofageja?

Nainen odottaa tyhjän asunnon sisällä - mies pitää reteesti hauskaa maailmalla -kuvio on

tuttu myös Draculasta: hyveellinen Mina odottaa, että tottelevainen sulhonsa Jonathan

palaisi jo kreivi Draculan linnasta.Ja sitten mies palaa! Mutta on muuttunut. Katso esimerkiksi tämän vuosituhannen versio astronauttisesta odysseiasta The Astronaut´s Wife -elokuva, joka on turhaan jätetty noteeraamatta. Päärooleissaan Charlize Theron ja Johnny Depp jotka kummatkin ovat kunnianhimoisia roolivalinnoissaan - joka on kaukana keskiverrosta.

Hysteria koostuu useasta liiankin lyhyestä tarinasta joita meille tarjoaa seremoniamestari - joka edeltäjiensä tavoin - heittää puujalkavitsejä. Jokin niistä alkaa mehevästi kuten Pure minua uudelleen. Ja pitää pintansa. Seksistinen höyrypää narkkari freud olisi mielissään!

 

 

Siirrymme groteskiin, ja sirkukseen - 1990-luvulle

Jo mainittu Kati Kovács vyöryttää tässä seuraavassa albumissa Vihreä rapsodia meille groteskeja painajaisten kuvia tarinassa jossa ujo tytön tylleröinen on vieraassa maassa ummikkona ja huussihätäisenä. Fantasia ja arki on vahvasti läsnä.

Kirjan takakannessa on nerokas kuva: housuton mongolialainen sirkustirehtööri ruoska kädessään kysyy matkalippuja:

"Muniako tuijotat, varpunen?! Lippu esiin! "

 

 

Tässä jos missä mennään naisen psyykeen, että rytisee.

Kovács ei kuitenkaan mene metsään kuten miehet Bergmannista Jamesiin kaukoluodatessaan ja määritellessään kuivasti naisen psyykeä, oikeastaan vain Pedro Almódovar on hipaissut sitä. Ja Rainer Werner Fassbinder. On huvittavaa kuulla kuinka mies sanoo kuinka mies tulkitsee niin hienosti naisen psyykeä. Unen logiikka vie meitä junassa. Pikku mollamaija on tämän albumin "viaton" elementti.

 

 

 

Ei voi olla totta!

Pitelen kädessäni,

lepattavan kynttilän valossa,

Railon Haamulinnaa,

ensipainosta,

kuin ruton pläikyttämää,

joka näyttää hajoavan lukemisesta, muuttuvan tomuksi lukijan kanssa, sulautuvan yhteen, ollen raunio itsekin, kuinka ironista. Vaikka teos sai aikoinaan, ja eritoten senkin jälkeen kritiikkiä, oli sen asialle omistautuminen ja lajissaan ensimmäisenä [ maassamme ] oleminen ainutlaatuista. Kirja on kirjoitettu reilu sata vuotta Frankensteinin jälkeen ja alle parikymmentä vuotta Draculan jälkeen, mutta se kertookin 1700-luvun lopun alkuperäisestä kauhuromantiikasta. Uskallanko lukea tuota kirjaa? Olenko arkeologi joka on kahden vaiheilla? Ryöstääkö hauta, hyväksi käyttää, tuhota kertomalla kaikille?Erityisen kiinnostava kauhuromanttisen kirjallisuuden laji on novelli - tuo täydellisen mittainen lukemisen nautinto kiireiselle modernille keskittymiskyvyttömälle ahmijalle - á la Edgar Allan Poe, Usherin talon häviö, Punaisen surman naamio;

Ambrose Biercen tuotanto oli lähinnä mustan huumorin sävyttämiä ellei peräti repiviä kauhunovelleja - splatterin ja nihilismin edelläkävijöitä sekä Saatanan sanakirja jossa löytyy aforismit kaikelle. Juuri nyt luen Poppy Z. Briten novelleja.

H. P. Lovecraft, hullu tiedemies yli-ihminen-syndrooma, ja ei ollut mikään salaisuus kuinka helposti natsi-kytkökset liittyivät häneen.

 

Äh, ei minulla nyt ole tällaiseen aikaa. Olinko minä nyt liian herkässä tilassa? Vastaanottamaan? Oma naamani alkoi muistuttaa hirviön naamaa, tästä kaikesta noesta ja pölystä, hiestä ja väsymyksestä. Minä latasin levysoittimen soittamaan Joutsenlampea, Orchestra of Corpse nimisen combon esittämänä. Kuinka monesta kauhuelokuvasta, tai ainakin yhdestä, Bela Lugosin tähdittämästä kolmekymmentäluvun Draculasta, se onkaan tuttu, balettisävellys, niin herkkä kuin tornista alas kieppuva hiottu, sokaiseva miekka, tai väkevä kuin absinttipisara murenevassa sokeripalassa; homehtuneen talon täytti musiikki, kuinka julmaa baletti on kidutusta varpaille ja sydämelle, ja täynnä noituutta ja nurejeveja trikoissaan; kylmässä, tuulettamattomassa kartanossa haisi unisten hiirien pesät ja mennyt maailma aikoja sitten topatuilla tuoleilla joilla ei enää väitellä, paleltua tai kilistellä Voltairen kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.