Vainolan oraakkelit

Jemina Staalo: Vainolan oraakkelit ja kotiopettajattaret

Huomenta, keskiyö, vanha ystäväni

Aloitan kirjailijan nimeltä Jean Rhys romaanin Huomenta, keskiyö, joka alkaa Emily Dickinson nimisen runoilijan erinomaisella runolla jota en tilanpuutteen vuoksi kopioi tähän – niin ainutlaatuinen kuin se onkin harvasanaisuudessaan kuvaamaan pimeämmälle puolelle menoa.

Senhän me kaikki jo tiedämme.

"Aivan niin kuin entiseen aikaan", huone sanoo. "Vai mitä? Eikö?"

alkaa ensimmäinen luku, jatkuen ensin huoneen, sitten itse hotellin kuvaamisella. Nainen viettää tyhjää robotin elämää, käy aina samoissa paikoissa syömässä, tiettyinä aikoina, ja Synkkä sunnuntai (Gloomy Sunday) soi.

Gloomy Sunday – tämä vuonna 1933 tehdyn unkarilaisen "itsemurhalaulun" tekijä Rezsô Seress teki itsemurhan hypätessään asuntonsa parvekkeelta,

meille tuttu on englanninkielinen versio jonka esittää Billie Holiday (1941).

Diamanda Galasin versio on myös hyytävä.

 

Yksinäinen, kärsinyt, taistellut minä – Sasha - kumoaa drinkkejä: vermuttia, cocktaileja, giniä, viskiä, rommia, sherryä… Hän on kyllästynyt ajattelemaan, välillä hän itkee tualeteissa, vakuuttaa toistuvasti olevansa järjissään, ja unohtaneensa pimeät virrat…

…. ja juuri kun hän alkaa selostaa itsemurhayritystään, hän ei hyppääkään jokeen, vaan seuraavaan asiaan, eli miksei kukaan ole kirjoittanut kloseteista?

Huomaan välimatkan minun ja Rhysin päähenkilön (Sasha Jensen) välissä, kuinka toisenlaisia lontoolaiset vessat ovat nykyään… Kuinka kaunis oli Astorian naistenhuone punaisine, Mae Westin huulien muotoisine barokkisen uhkeine sohvineen, kullattuine pylväineen, myytävine koreine tikkukaramelleineen….

Kun taas huokean hostellin yhteisvessaan en edes mahdu sisälle – wc-koppi on niin kapea, ja tietysti miehen suunnittelema ovi aukeaa järjettömästi pienen kopin sisälle päin, eikä ulospäin kuten Suomessa ja järkevissä maissa on tapana. Niinpä minä koukertelin ja nostelin helmoja, ja jalkoja kuin Pulttiboisin mustalaiset jotta mahduin sisälle jotenkuten. Mutta vessoissa on eroja niin kuin vesissä. Narkkareille epäystävälliset vessat ovat taas gootille sopivia – upean sinisiä.

Jean Rhys: Huomenta, keskiyö (Otava, 2002) ilmestyi alun perin vuonna 1939 nimellä Good Morning, Midnight; kirjan saatesanoissa Raija Siekkinen (traagisesti menehtynyt, omaääninen kirjailija) kertoo faktaa Rhysistä, joka hyvin goottilaisittain aloitti Pariisissa kirjailijan uransa – kun hänen miehensä joutui linnaan..

Emily Dickinson: Golgatan kuningatar, (Tammi 2004, Merja Virolainen suom.) ennen suomentamistaan mm. Anna-Maija Ylimaula on siteerannut teoksissaan Dickinsonin kuolemattomia runoja.

 

Katson harakan varpaitani, ei, väärä sana, käsialani alkoi olla kuin murattia, paremminkin.

Päivi Alasalmi nimisen kirjailijan parodinen

kauhuromanttinen, erinomainen kartanoromaani

Vainola
sisältää koko goottilaisen maailman:

nuoren hehkeän naisen ahdingossa,

upean pelottavan jugendlinnan

toistuvine käärmekuvioineen

aina vaakunoita myöten,

sadistisen linnanherran,

synkkiä sukusalaisuuksia,

sukurutsaa, onnettomuuksia,

yrmeätä palveluskuntaa;

ja kaikki on ihanan takorautaa, kaltereita,

rippeitä, ahtaita portaikkoja, holvikattoja,

umpeen murrattua, visusti lukittua, liukasta,

mätää, rappeutunutta, suurta, jyhkeää, - ja

minusta tuntuu, että olen käynyt Vainolassa…

Se sisältää modernin gotiikan ytimen: nainen

joka pelkää miehensä tekevän hänet hulluksi,

ja sulkevan kultaiseen häkkiin, vaaleanpunaiseen

linnaan tai koleasti ullakolle naakkojen seuraan.

Lisäksi Vainola on päähenkilö Lauran kirjoittama

keskeneräinen väitöskirja Jean Rhysistä, koska

käsittääkseni Rhysin tuotantoa ei Vainolan

kirjoittamisen aikaan oltu suomennettu –

poikkeuksena Siintää Sargassomeri,

joka kertoo Kotiopettajattaren romaanin

tuon hullun naisen ullakolta

tarinan.

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri, 1968 WSOY suom. Eva Siikarla, (Wide Sargasso sea, 1966).

Päivi Alasalmi: Vainola (Gummerus 1996) Finlandia-ehdokas, silti uhkea ja upea.

Charlotte Brontë : Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre,1847) romaani julkaistu suomeksi vasta 1915 suomentajanaan Tyyni Haapanen (joka tunnetaan paremmin nimellä Tyyni Tuulio kertoo iGS-toimitus / Helsingin kaupunginkirjasto asiaa tiedusteltuani ).

Margaret Atwood: Rouva oraakkeli (Lady Oracle, 1976)

romaani julkaistu suomeksi vasta 1993. Hävetkää.

Gummeruksen nettisivujen arkistosta kerrotaan Vainolasta ja Alasalmesta ylipäätään:

"Hänen tähänastisena pääteoksenaan voinee pitää romaania Vainola, joka ilmestyi vuonna

1996. Se sai loistavan kritiikin ja oli Finlandia-palkinnon ehdokkaana. Teos on erinomainen osoitus Päivi Alasalmen kyvystä käyttää viihteen ja kauhun keinoja parodisessa kaksoisvalotuksessa, joka antaa romaanille monenlaisia ulottuvuuksia. Hänen viimeisin teoksensa on romaani Metsäläiset, joka ilmestyi syksyllä 2000. Se perustuu myyttipohjalle ja luo fantasian ja kauhun keinoin hyytävää kuvaa Suomesta vuonna 2000." 2001

Alasalmelle myönnettiin Gummeruksen vuoden 2001 Kaarlen palkinto, arvoltaan 40 000 markkaa.

 

 

Pahkaisen epämuodostuma muotoinen kello raksuttaa

muistuttaen ryppyotsaista miestä, tai Hitchcockia,

uhkea lumipeite mustien, laihojen koivujen

huurtuneilla hopeaoksilla

kuin pitsikappa Lumikuningattaren tanssijaispukua varten. Minä kirjoitan.

Kuinka kaukana on – maailma.

'

Sasha eksyy niin vieraassa maassa, sen museossa kuin työpaikallaankin. Kieli on muuri on vallan väline on iva. Herkkä nainen pelkää – että töykeät "palvelu" -alan ihmiset, tai itseriittoiset asiakkaat näkevät hänen lävitsensä. Onko keinoturkkiin käpertynyt Sasha liian läpinäkyvä? Mutta varokaa, hänen rinnallaan juokseva susi voi hyökätä pilkkaajien kimppuun, vielä joku kaunis päivä…

Onko Sasha paranoidi vaiko vain rehellinen, ja tarkkasilmäinen? Kun kaikki ovat häntä kohta yli- ja vihamielisiä, mallinuketkin. – Tämän voi toisaalta ymmärtää – olemmehan maailman turh[amais]immassa kaupungissa.

Sashan muistelee kurjaa pientä kissan pentua syyttävine silmineen, oi,

Sasha on kuin tuo rääpäle kissannahkoissa itse. Kärsiihän kissaraukka alemmuuskompleksista, vainoharhaisuudesta ja saastan kaipuusta * ….

Nostalgie de la boue

Ja mikä pahinta, kissa tuntuu aavistavan kohtalonsa, ja juoksee auton alle.

Rhys kirjoittaa vaikeasta suhteesta: vanhempi nainen, nuorempi mies kaupungissa. Onko se aina niin että nainen on varakas ja tyhjätasku gigolo tarvitsee ylläpitäjää? Homo-puolella tästä on mojova esimerkki Victor / Victoria elokuvassa jossa Victorian paras ystävä, vanhempi homo mies, yhtä lailla showbusineksessa, tympääntyy nuoreen maksettuun rakastajaansa, ja onneksi Victoria Victorin roolissa miestenhousut jalas mottaa tätä turpaan. Victor / Victoria elokuvassa on upea kohtaus missä saa perus taatelintallaja käsityksen kun artisti näkee nälkää ja tuntee kylmää…

Katsonko minä, vai joku jossain persoonassa[ni], aikaputken ja vaistojen lävitse Alasalmen rajaaman, kirjoittaman Lauran näkevän Rhysin kirjoittaman Sashan – tapaavatko nämä naiset toisiaan? Itse asiassa listaan voidaan lisätä Margaret Atwood nimisen neron Rouva oraakkeli romaani, jossa ulkomaille siirtyneen, tavallaan paenneen, päähenkilöön suhtaudutaan yhtä nuivasti "turistina", ja aikuiseen ikään ehtineenä naisena joka hakee – ei varmaankaan itseään koska on itsensä vasta löytänyt, vaan uusia naamioita hiuksia värjätessään.

Mutta palatakseni Rhysin kirjoittamaan vaikeaan suhteeseen – televisiossa juuri sattui tulemaan Pokka pitää sarjan jakso jossa romanttinen Daisy kyllästyy sohvanauris mieheensä (joka vain tv:stä raveja toljottaa primetimenä) ja ottaa 17-vuotiaan rakastajan jota näyttelee prätkäpoika Jonny Lee Miller.

Pokka pitää
eli alun perin Keeping Up Appearances jaksossa Daisy's Toyboy eli Daisyn rattopoika nimiroolia näytellyt Jonny Lee Miller on tuttu tietysti filmeistä: Trainspotting ja Dracula 2000; minisarjasta Canterburyn tarinat, ja tv-produktiossa hän oli lord Byron. Miten nautittavaa.

 

Rhysin sivuilla 118 oleva lause

"Heti kun ihminen on saavuttanut paratiisillisen piittaamattomuuden tilan, hänet tempaistaan siitä irti. Taivaasta on palattava takaisin helvettiin."

tuo mieleen toisen pariisilaisen teoksen Katkera kuu jossa Peter Coyoten näyttelemä amerikkalainen kirjailija Oscar, aikuisen miehen iässä yrittää kirjoittaa suurta teostaan, mutta aina jokin mättää. Siinä missä Sasha ajelehtii kuin käytetty hansikas Pariisia pitkin joka puolelta, tavallaan, torjuttuna, niin Katkera kuu teoksen amerikkalainen on sopeutunut liiankin sulavasti – hän tutustuu, tietystikin itseänsä huomattavasti nuorempaan lapsinaiseen nimeltä Mimi (Emmanuelle Seigner) lipuntarkastuksen aikaan bussissa - toimiessaan kuin ritari lahjoittaessaan oman bussilippunsa ilman lippua matkustavalle luonnonlapselle / riivaajattarelle / sadistiselle syöjättärelle. Mies tietenkin heitetään ulos, sakkojen kera, ja nainen jatkaa tavallaan kiitollisena, ja rauhassa / fatalistisena / demonisena matkaansa. Kirjailija käy lähiaikoina riivattuna kaikki bussi 96 vuorot lävitse – muttei näe tyttöä. Oscar kirjoittaakin, juuri Rhysin tavoin, kuinka hänelle näytettiin välähdys taivaasta,

A Glimpse of Heaven

mutta heitettiin takaisin katuojaan – kuvatessaan kuinka suuren tunnemylläkän naisen tapaaminen sai aikaan.

Eivätkä he saa ensin näppejänsä, sitten kynsiänsä ja nyrkkejänsä irti toisistaan sadomasokistisessa tuhoon tuomitussa suhteessaan jossa kurkotetaan liian kauas, ja kyllästytään sittenkin. He ovat tulleet luoneeksi toisistaan ennakkoluulotonta erotiikkaa tihkuvat ihanneminät, jotka ensin Night Porter elokuvasta tuttuun sadomasokistiseen / eroottiseen / läheisriippuvaiseen epätasapainoiseen parisuhteeseen, liian pieneen huoneeseen ahdettuina, sulkevat muun maailman ympäriltään tiiviisti, mutta sitten taantuvat katsomaan vanhoja romanttisia / surullisia filmejä tv-riippuvaisina kun ovat kaikki variaatiot, lelut ja pelit kokeilleet puhki.

Kun kuluttaa toisen suhteessa aivan poikki..

Roman Polanski: Katkera kuu (Bitter Moon, 1992),

Pascale Brucknerin romaanin Lunes de fiel pohjalta.

He tapasivat muistaakseni bussissa numero 96, mutta se ei ole kovin kiinnostava linja tavata kieroutuneita sieluntovereitaan, pakko myöntää. Tai ehkä juuri siksi tuo bussilinja on valittu.

Emmanuelle Seigner on tuttu mm muista Polanskin töistä Yhdeksäs portti, ja Frantic (1988).

Peter Coyoten filmejä on mm: Pedro Almodóvarin Kika (1993), Femme Fatale (2002), Suddenly Naked (2001), Return of the Living Dead 5: Rave to the Grave (2005), Return of the Living Dead 4: Necropolis (2005)

Peter Coyote on tuttu myös äänenä, kertojana elokuvissa, ja varsin kiintoisalta kuulostaa The Tribe niminen elokuva käy 15 minuutissa uudella ja ennakkoluulottomalla tavalla lävitse Barbie -nuken ja juutalaisuuden historian… A Little Trip To Heaven (Pikku matka taivaaseen) tullee lähiaikoina elokuvateattereihin, mutta tv:stä voi seurata makoisaa Commander In Chief sarjaa, jossa Coyoten rooli-minän - nimeltä Warren Keaton - vastapoolina on kerrankin kiinnostava, ja luotettava, moderni amerikkalainen presidentti Mackenzie Allen (häntä näyttelee Geena Davis). Perin herkullista oli katsoa jaksoa jossa tämä varapresidentti astuu virkaansa presidentin kuoltua – kuinka hänen virkaan nousemistaan yritettiin sabotoida sanomalla, kuin islamilaiset maat eivät sitä hyväksy. Johan se on kumma, ajattelin itse, kuinka joku uskonnollaan höpöttävä ja muita tappava taho voisi nokallaan asiaan koputtaa. Eilen herra Coyote lojui sairaalavuoteella sarjassa 4400....

Muita kiinnostavia vieraita eli "pahoja" hahmoja sarjassa on ainakin Natasha Henstridge joka on Species trilogian tähti, ja tuttu myös muista skifi- ja toimintaelokuvista jossa on naisella suuri rooli, kuten Carpenterin Ghosts of Mars, ja onhan hän piipahtanut myös Äärirajoilla.. ja toistuvasti Conan O´Brienin kuolattavana puheohjelman vieraana. Sekä valkopäinen Donald Sutherland, joka yksinään istuu aluksi tyytyväisenä työhuoneessaan, huolimattomasti korttipakkaa näpräten, ja aina hän - raivostuttavasti - tuntuu kuin tyhjästä taikovan ässiä. Onko hän pelkkä korttihuijari?

Selkään puukottamisen vivahteikkuutta alleviivataan suurkokouksen tansseissa jossa soitetaan Puukko-Mackie kappaletta. Donald on ollut mm Fellinin Casanova, uusimman Ylpeys ja ennakkoluulo (2005) elokuvan onnettomasti naimattomien tyttöjen isä Mr. Bennet, muita tieteis- tai kauhufilmejä: Ihmispaholaiset - Invasion of the Body Snatchers, mukava hammeristinen ja Suomessa jopa kielletty (mikä ei olisi) episodielokuva johon on lykätty kaikki kiinnostavat näyttelijät (Hammer studion eliittiä: Christopher Lee, Peter Cushing, Michael Gough) ja kauhukliseet (mm tappajahumalasta voodoohon ja vampyyreihin) Dr. Terror's House of Horrors (1965), sekä tietysti hyvinkin pelottava Kauhun kierre eli Don't Look Now.

Ojasta allikkoon –

takaisin Geenan pariin. On ainutlaatuista, että Amerikkaa johtaa nainen, ensimmäistä kertaa. Onhan Geena parempi sekä näyttelijänä että presidenttinä kuin Reagan, täytyy myöntää. Niin paljon on pohdittu, koska musta ihminen on Yhdysvaltojen presidentti, vaikka oikeasti pitäisi pohtia kuka intiaani olisi ensimmäinen, tai kuka nainen.

Geena Davis: mm. Beetle Juice, Thelma & Louise, Kärpänen (1986), The Long Kiss Goodnight, Tootsie ja Kurkunleikkaajien saari.

En ole valkoinen talo -sarjojen ystävä, hyi olkoon, niissä nuo paperinuket puhuvat paperia nukketalossa, mutta nyt vihdoin on keksitty jotain järkevää. Ja kuinka mukavaa on, että naisen rooli on presidentti – eikä pelkästään epätoivoinen kotirouva. Aprå hoo, Desperate Houseviwes ( eli nuo Epätoivoiset kotirouvat, eikä suinkaan kuten sarjan typerä suomennos "täydelliset naiset", joka ei ole ironiaa vaan markkinointia imbesilleille runkuille)

asuvat Lysteria streetillä joka tuo mieleen hysterian, ja koko sarjan on kuin Saksikäsi-Edward elokuva mutta ilman Saksikäsi-Edwardia, jäljelle jää vain kliini pastellinen kroohkrooh-lähiö persoonallisuuden murskaavine poroporvarillisine koneistoineen vaipparallilla kerrottuna. Sarjaa kannattaa katsoa ainakin 1. tuotantokauden alkutekstin ajan: siinä näytetään animaationa ja, hurjana Danny Elfmanin säveltämänä teemana, ironisesti naisen ja miehen traaginen suhde pikakelauksella kautta taidehistorian, muistaakseni Cranachin Eevasta ja Aatamista alkaen, ja varsin kiehtova on kun American Gothic -taideteos alkaa elää, ja mies vaihtaa naisen nuorempaan – vanha joutaa jo sardiinipurkkiin, koska siirrymme pop-taiteeseen…

Grant Wood: American Gothic (1930) öljyvärimaalaus, säilötään paikassa nimeltä Art Institute of Chicago. Vasemmalla nainen, oikealla mies, takana goottilainen talo. Kärsineitä, totisia ahertajia maalta. Miehen katse ja kädessään oleva heinähanko ennakoi jotain..

Ø Teos on usein parodioitu kohde:

Ø Rocky Horror Picture Show elokuvan alussa nuoripari juoksee riisit silmissään [kuten katsojallakin] kirkosta, jonka portaille pappi ja luutanainen ryhmittyvät täydelliseksi American Gothic asetelmaksi. Pappia näytteli upea Tim Curry joka veti täydellisen ja riettaan tulkinnan tohtori Frank-n-Furterista, ja luudan lakaisija näytteli myös elokuvassa siivoojaa Magentaa (Patricia Quinn) - ranskalaisen sisäkön odottamattomassa asussa. Oikea maalaus näkyy myös pervon hovimestarin Riff Raffin taustalla kun hän eteisessä laulaa, ja pölyhuiskii luurankoja kaappikellostaan…

Ø Pariskunnan tilalla voi olla postikorteissa Salaisten kansioitten agentit Scully ja Mulder, Miss Piggy ja Kermit, Minni ja Mikki, tai muita amerikkalaisia ikoneja. Kerran eräässä kuvassa mies oli pukeutunut kokovalkoiseen Klux Klux Klan -asuun, myös Carnivale sarjan alkuteksteissä hyppivät samaiset heput valkoisissa hiipoissaan valmiina suorittamaan etnistä puunausta. Elämmehän kovia aikoja.

Ø American Gothic oli myös vuonna 1995 startannut taatusti amerikkalainen kauhusarja joka meillä pyöri nimellä Piru irti - niin suomalaisittain käännettynä kuin voi.

Ø American Gothic voi olla myös rapakon takaisten jenkkien Gootti-skene.

Ø Tuoreimmillaan American Gothicia parodioitiin Conan O´Brien show´ssa: talikkoa pitelevä mies oli tietysti Conan, ja hänen vaimonsa oli tietysti meidän Tarja Halonen.

 

 

Kuka pelkää mustaa meistä?

Päivi Alasalmen mehevä Ystävä sä naisien ( Gummerus 2002 ) romaani alkaa ihmisluonnon kuvauksella, se kertoo tutuista elementeistä taiteeseen orientoituneen kansanopiston kulttuurillisten ja yhteiskunnallisen linjan skismasta, siitä kuinka vast´ ikään kotoa lähteneet, kaiken ilmaiseksi & eteensä kannettuna saamaan tottuneet opiskelijat nirsoilevat ruualle ja pitävät keittiöhenkilökunnan tuulipukuja - ja samalla arvoja - naurettavina. Aivan kuin kyökin väki pitää opiskelijoista taiteellisimpien eriskummallista pukeutumista ja hiusvärkkiä naurettavina. Juju on se, ettei kumpikaan tiedosta olevansa naurettava - sieltä toisesta karsinasta katsottuna. Kirja alkaa aivan aluksi kömpelösti, enkä tiedä, miksi kirjailija on tähän pyrkinyt - ehkä nyt oli vuorossa toisenlainen, poikkeava alasalmilainen aloitus, jossa päähenkilö Armi on jo nimeäänkin myöten äärettömän kiltti, armollinen, vanhanaikainen, naiivi, hyvä, yksinäinen, luotettava, helposti hyväksi käytettävissä ja rauhallinen. Sitten joku (joka on tottunut kirjoja "lukemaan" kuten rasvaista, epäterveellistä pika- elikkä roskaruokaa tilaamaan, mättämään suuhunsa ja nopeasti lähtemään - joka on aivan väärä tapa "nauttia" kirjallisuudesta - siinä hotkimisessa ei paljoa makujen nyansseja [timjami, meirami, lipstikka] tunne) voi pitää Armin ja kouluruokailun maailman esittelyä pitkäpiimäisenä - mutta minua ihmismieli kiehtoo.

Alasalmi kirjoittaa pienistä ihmisistä - jotka ovat tällä kertaa onneksi työtä tekeviä naisia. He ovat pienituloisia, joten heidän pitää aina laittaa vaakakuppiin mitä unelmia ja/tai välttämättömyyksiä hän haluaa, tai tarvitsee. Ulkomaanmatkat ovat heidän tuloilleen kaukana, vain haaveissa - kuin rauhallista tuulta huokuvat paratiisisaaret kookoksen tuoksuineen ja perunajauhon kaltaisine loppumattomine hiekkarantoineen [alankohan minäkin nyt ajattelemaan metaforin kuten keittäjät?]. Alasalmen maailma on aito, se on tuttu, monelta kantilta; sekä aikuisten, jo monella tapaa kokeneitten naisten, pienituloisten keittäjien ja siivoajien arkea, sekä nuorten, kokemattomien idealististen taitelijan- tai skitsofreenikon alkujen venkoilua. Miljöössä esitellään laitoksen, esimerkiksi koulun, hierarkia - ja kuinka typerästi [= inhimillisesti??] ihmiset käyttäytyvät kun tuntevat tunteita: ihastuvat, raivostuvat, pettyvät, hylkäävät, nauttivat, yrittävät säilyttää kasvonsa tai typertyvät. Alasalmi on löytänyt ihmisilleen naurettavia "nykyajan" nimiä kuten Meija, Nanna, Nette yms "uusia" nimiä jotka jo kertovat kuinka pinnallinen ja itsekäs nainen t naisenalku on kyseessä, kun jo äiti laittaa prinsessoilleen kyseiset prinsessan nimet!, ja toisaalta "vanhanaikaiset" t tiettyyn aikakauteen liittyvät suosikkinimet Armi, Arvi ja Raija muodostavat oman, arkisen rintamansa. Armi yrittää käydä Raijan kanssa naisellisilla drinkeillä kauempana kaupungissa, Tampereella asti, mutta tämä tyrehtyy kun heitä erehtyy iskemään lesbokaksikko. Vanhanaikaiset sankarittaremme ovat niin kauhuissaan, että palaavat Opistolle pysyvästi. Niinpä he viruvat kauhuromanttisesti vain pienissä, turvallisissa ympyröissään. Kaukana kavala maailma.

Kuka pelkää mustaa miestä?

Itse varsinaiseen gotiikkaan päästään

vasta kun Armi saa joululahjaksi ihanan

historiallisen romaanin, joka kertoo

" sokean linnanherran ja

hänen rokonrunteleman seuraneitinsä

salatusta rakkaudesta."

Armi haluaakin, että kirja etenee romanttisesti, että rakastavaiset saavat toisensa ja näkönsä ja kuulaan ihonsa takaisin. Ei kai sitä muuten jaksaisi yksitoikkoista työtä ja elämää, jossa prinssit eivät paljoakaan näköpiiriin karauttele Moto Guzzeillaan eikä pappa-mopoillaan. Päin vastoin.

Ja onhan tällainen monimielinen fantasia kiinnostava: goottilainen linnan omistaja, on nyt aivan eri sfääreistä kuin todellisuus surkeine miesehdokkaineen: vain autolehtiä lukeva ja pelkästään niistä puhuva moniaviollinen suomalaisjuntti karvanoppineen. Erityisen huumorin täyteinen kohta oli kun kuvattiin kuinka työpäivän jälkeen rehtori puksutteli koulun pihassa jatkuvasti omalla esilämmitetyllä autollaan siivoja-Meijaa odotellen ja kyytiä tarjoten, mutta tämä tarjous loppui kun Meija kovaan ääneen ja kaikkien kuullen nauraen kieltäytyi siivoamasta lattioilta toiselle linjalle protestoivien opistolaisten sontakasoja, joita rehtori itse siis joutui siivoamaan.

 

Mutta onneksi Armin todellisuuteen ilmestyy

ihka oikea goottilainen paha:

tummiin pukeutunut mies

- hopeinen raita tutusti ohimoillaan,

jonka Armi heti sävähtäen rekisteröi:

" Hän oli lukenut niin paljon viihteellistä naistenkirjallisuutta, että tiesi raidan kulkevan vahvoissa suvuissa ja periytyvän vain suvun sellaisille miespuolisille henkilöille,

jotka olivat väkeviä toimissaan ja ylivoimaisia taidoissaan niin sodassa kuin rakkaudessakin ja jotka olivat yhtä kuuluja sekä jaloudesta että juonittelustaan. "

Tämä Todellinen Mies on huomaavainen, huumorintajuinen, hyväntuulinen, leikkisä - mutta hänellä on syvälle porautuva katse.

Ajattelin heti silloin Armin olevan kuin omena jonka Auvo kaivertaa tyhjäksi ja täyttää itsellään, tarvitsemallaan huomiolla.

"Iso mies imi huomion, täytti ensiksi oviaukon ja sitten koko huoneen."

Tämä Alasalmen huomio kielii varsin demonisesta, karismaattisesta ja ristiriitaisesta hahmosta. Varsinkin kun hän on "ystävällisen näköinen." - jää-ä, onko siinä susi lammasten vaatteissa vai toisin päin? Yhtä kaikki, kaikki ovat miehestä nimeltään Auvo Seitala lääpällään - eivät pelkästään naiset. Tämä on tuttua kuvausta - onhan suomalaiset hurahtaneet milloin mihinkin lahkoon - toimi se miten kuvottavasti tahansa. Ja aina lahko ja lahkolaiset löytävät toisensa - paremminkin lahko vainoaa ja vaistoaa yksinkertaisesta, heikosta ihmisestä tyhjiön johon voi alkaa pumpata mitä tahansa potaskaa - minkä tahansa jumalan nimessä.

Loukattu Armi on vaihtanut työpaikkaa Opistosta joka sijaitsee Hohdon ja Psykon tavoin kaukana eristyksessä, se on syrjäinen opinahjo, joka onkin hihhuleitten - jotka osaavat markat kerätä - yhteisön tyyssija, uskottomille nimeltään salaperäisesti KR -keskus, eli asiaan vihkiytyneille tai manipuloiduille Kosmisen Rakkauden Kurssikeskus. Alasalmi kuvailee mehevän groteskilla ja naturalistisen tarkalla tavallaan, mitä hullutuksia kursseilla opetetaan. Lukija nauraa ihmisen hyväuskoisuudelle ja typeryydelle. Vaikka pitäisi tuntea sääliä, kuinka häikäilemättömästi ihmistä käytetään hyväksi. Lukiessani samaan syssyyn Gartonin Paholaisen profeettaa kalkkikiviseinääni muodostuu selkeä yksinäisen ihmisen haavoittuvaisuudesta kuva.

*

Alasalmi väläyttää kauhuromanttisia näkymiä salakavalasti:

Armi kokoaa palapelistä linnaa,

antaa lahjaksi kirjan jossa juonena:

"nummien keskellä yksin asuva" nainen

" jonka rakastaja ilmestyi vain sumuisina iltoina naisen taloon."

Mies "oli hukutettu keskiaikana noitana läheiseen

suohon."

Sitten Auvo alkaa kertoa Sveitsin matkastaan - ja mehän tiedämme kuinka Sveitsi on kauhuromanttinen sydämellisine pikkuhirsimökkeineen ja pulleine puusänkyineen ja lumihuippuisine vuorineen ja raikkaine ilmoineen kukkineen ja kansallispukuineen - eikös Sissi ollut sieltä? Vai Itävallasta? Mutta sieltä oli Hitleri.

Myös Alasalmi vilauttaa hihastaan todellisia pelkoja historiasta - myös Hitler oli fanaattinen johtaja. Itse en ole koskaan ajatellut kuka pelkää mustaa miestä -leikin olevan rasistinen, koska musta on vain musta, tumma figuuri, pelottava pahvileikkaus, ei neekeri. Musta mies tässä kontekstissa on mustaviittainen tai -huppuinen, pelottava raahka, jolla on kenties jörö-Jukan tukka tai parta, mutta kaikki tummaa. Se ei ole myöskään mustalainen, vaan pelottava outo mies. Siinä varoitellaan kuinka pitää varoa metsässä varjoista syöksyvää miestä. Tavallaan.

Vaikka ennen selkeän roiston piirteet on tehnyt selkeän itämaiselta näyttäviksi: vinot tummat silmät ja kulmakarvat, jotka toisaalta kyllä ovat kauniimmat kuin porsaan punaisen ihon tursottamat ja valkeiden ripsien reunustamat röhnäiset sinisilmät. Tummissa silmissä on etelän yö, kuunsirpit ja mystiikka. Turha sanoakaan, kuinka paljon seksapiiliä heillä onkaan....

En tiedä, miksi pahuus, pahaenteisyys on silmien muodossa - niin sarjakuvassa kuin roiston rooliin valitsemisessa, kuten harvinaisen komeat näyttelijät Conrad Veidt ja Ekke Hämäläinen. Humisevan harjun antisankari-piinattu poika-väkivaltainen pottapää Heatcliff omaa samoja piirteitä. Ennen vanhaan joskus 70-luvulla tai niillä main tuli pohjoismaalainen Rehelliset siniset silmät -sarja vai oliko se elokuva? Toisaalta sinisilmäisyys symboloi typeryyttä, helppouskoisuutta, kokemattomuutta. Koska nykyihminen tietää kaikki taiteilijan konstit on kirjailijan ja kuvaajan ylitettävä itsensä. Ja tietysti kaikki muut jotka ovat tuhansien vuosien aikana saaneet suoltaa kirjoiksi ja näytelmiksi aivan mitä tahansa.

 

 

Minä, vuode, divaani, puutarhapöytä tai portaat, ja aina kädessä kirja.

Lopetin Mazo de la Roche nimisen kirjailijan teoksen Jalnan nuori Renny lukemisen ensimmäisen lauseen jälkeen:

"Talo oli pantu mallikelpoiseen kuntoon." (WSOY, 1952)

Kuinka kaukana todellisuudesta se olikaan!

En voinut sille mitään, raivolle.

 

 

Muistin Rouva Oraakkelin lauseen:

"Eskapistisen kirjallisuuden pitäisi olla eskapistista myös kirjoittajalle,

ei vain lukijalle."

 

 

Mutta Rouva Orakkelin päähenkilön tapaama puolelainen kreivi ei ole niin hohdokas, kuin luulisi, vaan aidompi, oikean elämän pakolainen, joka on paennut teloituksia omasta maastaan muuttuen kiertäväksi keppikerjäläiseksi maailman kalleimmassa ja tiiviimmässä, kostean mädäntyvässä Lontoossa joka on itsekin kuin suuri paise tai unohtunut lahoava jäte veden partaalla, vaikka onkin aatelinen. Ja voiko ironisempaa kohtaloa olla kuin elättää itsensä tiskaajana. Ja sitten - kirjoittamalla romanttisia lääkärisarjoja, naisen salanimellä!

Rouva Oraakkeli on goottilainen siinäkin, että se monin tavoin haluaisi palata entiseen aikaan – tai ainakin vanhoihin rakennuksiin. Se muistelee Joanin lapsuutta ja nuoruutta juuri viktoriaanisten punatiilitalojen kautta, jotka kaikki ovat järjestään – tai paremminkin järjettömyyttä tuhottu. Tilalle laitetut betonilaatikot. Oi, miksei kukaan laittanut jokaista arkkitehtia ja insinööriä vuodesta 1969 lähtien keskitysleireille menolipuin varustettuna ja ottanut tilalle konservaattoreita ja restauroijia. Mutta Helsinkikin on tuhottu.

Kirjan päähenkilö Joan vierailee lontoolaisessa Victoria & Albert museossa, juuri siellä rääsyosastolla, kuten minäkin, samoja krinoliinejä, kureliivejä, nappikenkiä ja Sherlock Holmesin viittoja tutkaillen..

Mutta onko Joanin ja puolalaisen kreivin liitto tuhoon tuomittu? Joan tuntee olevansa linnantapaisessa vanhassa, homehtuvassa talossa kuin Eva Braun.

What Happened to Eva Braun?

 

Smith käyttää gotiikkaan

kuuluvaa kahtiajakosuutta suvereenisti:

rakastaa - vihata, epäkäytännöllinen haihattelija - perheen koossapitäjä,

kissa - koira, huolissaan oleva - piittaamaton,

lähteä - jäädä, lapsi - aikuinen,

kaupunki - maaseutu, valo - pimeys,

usva - selkeys, kuu - aurinko,

puhua - vaieta,

kirsikkalikööri - creme de minth.

Punainen ja vihreä. Ilta ja aamu. Minä ja hän.

Kirja on viehättävästi jaettu osioihin Kuuden pennyn kirja, Shillingin kirja ja Kahden guinean kirja, joidenka nimet muodostuvat päiväkirjojen hinnoista.

Se käyttää hyväkseen satujen Tuhkimo & Prinsessa Ruusunen myyttejä:

- linna jonne on vaikea pääsy,

- kuollut äiti, uusi äitipuoli,

- sankaritar = hyveellinen, nuori, pirteä, viaton, mutta älykäs ja rohkea tyttö, joka joutuu tekemään kaikki kotityöt jne.

Rakennus voi sen sijaan näyttää Hannun ja Kertun talolta.

Mukana on korkeata kulttuuria:

Faust
in pirunmoista sopimusta,

KeatsinLa Belle Dame sans Mercirunoa,

Shelleyn äärimmäisen kaunis runo kosimiseen,

ja koko loppuelämään liittyvä

täydellinen runon pätkä,

Usherin talon häviötä,

Henry Jamesia, ja Simsonin ja Delilan tarua.

Jopa kissan ja koiran nimet ovat Abelard & Heloïse - nuo maailman kuuluisimmat traagiset rakastavaiset Sid & Nancyn ja Romeon + Julian lisäksi.

Nuoret päähenkilöt tekivät "pakanallisen" riitin,

jossa enkeli-paholaiselta

pyydettiin toivoa...

Ja eipäs ollakaan kun kylään karauttaa

ei yksi, vaan kaksi sulhaskanditattia..

Itse olen aina ajatellut

Timo K. Mukan

Kristus-Perkeleen

olevan tuonkaltainen

dualistinen hahmo.

Smith flirttailee gotiikan kanssa

kuvaillen kuun muodonmuutosta,

ja valoa, usvan nousua

ja muotoa,

sekä tietysti romanttisesti rappioitunutta linnaa.

Lyhyesti suomennettuna:

Minä vangitsin linnan.

Näen sen naisena, minuna itsenä,

joka katsoo kaukaisuuteen

ja nipistää linnan sormiensa väliin,

laittaa sen kenties taskuunsa,

kuin tähdenlennon, jottei se haalistuisi,

perspektiiviharha,

tai vangitsee linnan kuvajaisen kankaalle,

kuten Peter Greenawayn

uhkean barokkielokuva Piirtäjän sopimus,

jossa eksaktisti ja millilleen maalataan

kartanoa täydelliseksi taideteokseksi

[ sanan kaikissa merkityksissä

jossa piirtäjä maalaa täydellisen

taideteoksen jonka me näemme

Greenawayn täydellisessä elokuvassa

suuremmassa mittakaavassa ],

valokuvaksi tai merkityksellisiksi sanoiksi, ja onhan linna paikka joka sijaitsee tyrmien ja vankiluolien päällä.

Aivan kuin linnan juuret ravittaisiin vaikeroiden verellä...

Linnan voin tuhota, säästää, yllättää, vallata, restauroida, ja mikä tärkeintä - muistaa.

 

 

 

Musta yö, täysikuu, hiljaista, lyhyitä lauseita.

Haen kameran ja jalustan, kuvaan kylmässä yössä täysikuuta.

Kuulen jostain takaani askeleita, katson pimeyteen, räpsäytän kuvan.

Nappaan kolmijalan ja juoksen takaisin sisään, ovi lukkoon. Turvassa.

En halunnut jäädä tiedustelemaan, mikä tai kuka metsän reunalla oli tulossa minua kohti. Sydämeni lyö, sehän on selvä, monta monta tahtia vikaan. Nieleskelen, huohotan. Rauhoitu. Jos se oli jokin nälkäinen eläin….

On parempi tehdä töitä, unohtaa. Ovi on lukossa, ikkunat ovat suljettu,

kirjoittamisen naputus, samoin levysoittimen musiikki pitää ulkomaailman mölyt kaukanapoissa.

Se Trollehäxanissa oli inhoittavaa, vaikka se sijaitsi kuinkakin syrjässä, niin se sijaitsi tien risteyksessä: etelään ajettaessa joutuisimme mielisairaalaan, pohjoiseen ajettaessa merelle ja hautausmaalle, itään ajettaessa seuraavaan mielisairaalaan ja länteen mentäessä vankilaan. Kaikki hullut, karkurit, rikolliset ja tuurijuopot harhailivat Trollehäxaniin pakoon.

Kuinka rakastinkaan televisiota joka yömyöhään näytti huippu-uutuuksien uusintojen toistoja, ja vanhoja kulttisarjoja aamuun asti. Katsoin aluksi pari tuntia Commander In Chief sarjaa, sitten tuli Alias, ja lopulta Cagney & Lacey.

Kuinka mukava oli seurata naisten rooleja vuosien varrella.

Ja millaista, milteipä rokokoon aikaista hovijuonittelua valkoisessa talossa harrastetaankin! Kuinka vaikeaa on olla, ensimmäistä kertaa, naispresidentti, kun ei tiedä kuka lähipiiristäkin on Brutuksena tuikkaamassa selkään.

Vaikka Alias kuinkakin on itsenäinen, traaginen, tunteva taistelukone – hän on vain jonkin vallan alainen toimija jonka pitää pitäytyä hierarkiassa - teoriassa. Ja vaikka kuinka olemme modernissa ajassa, niin aina löytyy pahoja perverssejä heteromiehiä, joilla on tiesmitä asetta, agendaa, formulaa tai kojetta halussaan, ja aina he käyvät joissain berliiniläisessä sm- tai goottiklubissa, ja naisen on helppoa sitoa tämä ja varastaa kovalevy. Nämä miespolot eivät tiedä mikä heitä uhkaa…. Onko se se joka maailmaa pyörittää??

Legendaarisessa naispoliisien Cagney & Lacey sarjassa näytellyt, ainakin viisi Emmyä voittanut Tyne Daly nähdään nykyään perhesarjassa Amyn lailla jossa liikutaan niin etsivä-, oikeussali-, ja sairaalasarjan elementeissä – ja kolmen eri sukupolven naisten (lapsen, äidin ja isoäidin) maailmoissa riittää kerrottavaa. Daly näyttelee aikuista naista nimeltä Maxine Gray joka on sosiaalitantta. Itse asiassa hän on ammatissaan harvinaisen periksi antamaton, röyhkeä ja suuri on hänen taakkansa nykyajan rapakon takaisen amerikkalaisen unelman vastakohtana reaalimaailmassa jossa jokainen on kipeä tai vailla mahdollisuuksia. "Sosiaalitantta" -roolia ei esitetä tässä negatiivisena persoonattomana hahmona joka vie lapset oikeilta vanhemmiltaan lastenkotiin, vaan asia näytetään laajemmin. Rikkinäinen lapsi ei ole hänelle tilastotiedettä, vaan ajankohtainen ongelma, jota pitää hoivat, mutta myös osata käsitellä, ja jota pitää tulevaisuudessa seurata.

Maxinen pojistaan yksi on basisti, ja toinen on lääkäri (ja juomari), ja tyttärensä on tuomari, eronnut moderni nainen, yksinhuoltaja Amy, joka oksentaa sushit ja saket juppikollegansa italialaisille kengille. Sukunimellä Gray (harmaa) leikitellään – another shade of the gray.

Maxinen rupsahtanutta puutarhaa tulee uudistamaan sinnikäs, myös salsaa tanssimaan hakeva maisema-arkkitehti Ignacio Messina. Häntä näyttelee Cheech Marin joka on juuri se Desperado elokuvan tyly baarimikko joka lähinnä sylkee lasiin, ja vihaisesti katsoen hinkkaa joskus puhtaana olleella tilkulla kaljamottia, jos asiakas valittaa lasin likaisuudesta… Tuttu myös muista Robert Rodriguez -filmeistä: Hämärästä aamunkoittoon, Spy Kids ja Once Upon a Time in Mexico. Hän on [äänenä] Leijonakuninkaan hyeena, ja heppu myös säveltää ja onhan hän – ilman krediittejä – laulanut upeassa Tervetuloa Mr Chance elokuvassa.

Ø Tyne Daly sarjoja: Cagney & Lacey poliisisarja, 1982 -1988, sekä sarjan uusissa versioissa 1994-1995, Amyn lailla draamasarja (Judging Amy ) 1999 -2005. Voittanut mm viisi Emmyä, ja näyttämön puolella, Broadwayllä hän sai Gypsystä Tonyn ja liudan muita palkintoja.

Ø Hal Ashby: Tervetuloa Mr Chance (Being There, 1979).

Ø Jerzy Kosinski: alkuperäinen romaani, sekä elokuvaan tehty käsikirjoitus.

Minä suljin koneeni ja astuin ulos.

Cheech Marin on kuulunut muuten suosittuun pössyttelevään komediaduoon Cheech & Chong yhdessä hippiherra Tommy Chongin (sopiva hippi sarjoissa That '70s Show ja Dharma and Greg) kanssa. Kanna-ttaa tutustua….

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.