Goottimusiikki uusromantiikka futurismi shockrock avantgarde

Goottilainen rock - synty ja ruho...

Goottirock uusromatiikka futurismi shockrock avantgarde

katso kaikista tarkin lista muualta

Lyhyt nyrkinisku

mustissa pitsihansikkaissa,

uusromantiikasta

ja futurismista gotiikaksi

gootti musiikkina pikannoksena:

1970-luvun lopulla suoraan punkista ja uudesta aallosta syntynyt vähän klubeihin, discoihin ja elektroniseen angstiin kallellaan oleva suuntaus ylpeinä aloittajinaan, pioneerit, muuntautujat ja jälkeläiset olivat selkeästi oman esteettisen ja epätoivoisen genrensä goottirockin edustajia 1980-luvulla:

Siouxsie & the Banshees,

Damned,

Sisters of Mercy,

Bauhaus,

Cramps,

Cure,

Bithday Party josta metamorfisoi Nick Cave & The Bad Seeds,

Sex Gang Children,

Alien Sex Fiend,

Gene Loves Jezebel,

Flesh for Lulu,

Doctor & The Medics,

Mission ja

Southern Death Cult joka lyheni loppujen lopuksi Cultiksi.

= > Katso NME ORIGINALS: GOTH volume 1 issue 17 -lehden gootti-numero: mustavalkoisessa kannessa keimailee Curen Robert Smith jonka tupeerattu tummahko jöröjukkatukka sekä sinne tänne sutaistu voimakas, rasvaisen punainen huulipuna on kautta vuosikymmenien ollut sitä itseään. Vaikka Cure on goottirockin lisäksi musiikkina muuttuvaista mm jazzia, poppia ja ties mitä pillipiiparismia - on Curen imago kyseenalaistamattoman gootti, jota piristää humoristisen naivistinen sävy, josta yleisö - yhtä lailla ikuisena, aikuisena lapsena jolle kaikki on mahdollista - voi nauttia. Curen mukana voi astua toisenlaiseen peili-, peli- tai ihmemaailmaan.

Se tullee ilmi tietysti teksteistä ja visuaalisesti levynkansissa sekä varsinkin persoonallisissa videoissa, jossa painajaisten vuode voi olla vaginan kaltainen vampyyri, ahmija. Mutta, pojat eivät itke.

Eli tässä en keskity nyt gregoriaaniseen k-lauluun.

" goottilainen musiikki, gotiikan kauden musiikki, johon vanhimpana tyylinä voidaan lukea myös gregoriaaninen kirkkolaulu. Goottilaisen musiikin myöhäisvaiheisiin ja osittain jo renessanssin kauteen kuuluvat ars antiqua ja ars nova sekä alankomainen koulukunta." CD-Fakta 2002, WSOY

Gothia ei osaa määritellä kevyeksi musiikiksi eikä myöskään raskaaksi rockiksi. Goth is Goth. Itse asiassa se on kumpaakin - se voi olla "kevyttä" syntikkapoppia [ Joy Division, sittemmin New Order, Killing Joke ] musiikillisesti mutta lyriikka oli ajan ahdistusta. Joy Disionin laulaja ei lopulta jaksanut tätä elämää ja hän jätti jälkeensä hymnin Love will tear us apart again. Hänen leskensä kirjoittamia muistelmia myydään nykyään jopa Anttilassa.

Angsti ei siis ollut koulun ainevihkoon raapusteltua en tykkää tillilihasta -ahdistusta, vaan jotain syvempää, tummempaa. Sitähän me kaikki tunnemme - maailmantuskaa. Goottirockin sanoitus on enemmän tai vähemmän Nuoren Wertherin, Angelikan tai Justinen kärsimystä, ja siksi se on niin helposti omaksensa tunnistettavaa; gootti ei todellakaan " pane iloisesti hammondilla" tarkoittaen uruilla tai syntikoilla soittaessaan, vaan kipu on läsnä.

Kuuntele The Screaming Tribesmenin A Date with a Vampire -ep:n nimikappaleen alun pianon pimputusta - eikö siinä olekin jotain.... särkyvän ahdistavan pelottavaa?

Maailmanhistoriallisesti goottilaisuus on aina ollut verissä ja hengissään ydinsodan uhan kynnyksellä, kun suuret valtiot nahistelevat hiekkalaatikolla keskenään, kumman haavehiekkalinna töröttää korkeammalla ja kumman on siis paremmin varusteltu; goottilaisuus on apokalyptista musiikkia joka soi otsonikerroksen ohetessa [ tärkeän tiedon ruutu: kunnon gootti käyttää sellaista hiuslakkaa joka ei tuhoa otsonkierrosta ] napajäätiköiden sulaessa; ja sittemmin talebaanien ja muiden luonnottomien mullistusten vavisuttaessa maailmaa - koskaan ei koneella lentäessä ole varma kuka hihhuli terroristi sen kylkeen pamauttaa, postitoimistossa asioidessaan ei tiedä koska roskakorissa järähtää, - elämme siis hyvin epävarmoja aikoja.

　

Toisaalta esimerkiksi Cure voi olla välillä jälleenrakentamisen musiikkia juuri sen hymyilyttävä naivismin ja tekemisen riemun ansiosta, että uskaltaa olla avoin, naiivi.

"Raskas" Gothic rock milleniumin kajastaessa versoutui darkwaveksi, tuska-ambientiksi [ Mortiis joka Suomen keikoillakin pukeutui kuten aina peikon irtonenään ja -korviin ja silti kaikki oli hyvin autenttisen huumaavaa shamanistista rytmiä, Mortiisin oman aiemmat levyt olivat silkkaa vielä tekemättömien elokuvien industraalia taustamusiikkia ] ja industraaliksi metalliksi - kierrellen 80-luvun kummallisuuksissa Laibach ja Einstürzende Neubaten, ja päätyen - vaan ei päättyen - 90-luvun ja siitä etiäppäin kohti orkestereita Rammstein, Rob Zombie, Nine Inch Nails, Marilyn Manson - jossa nimensä mukaan ahdistus takoi pajavasaran ja suuren metallisen koneiston hektiseen tahtiin persoonattomasti persoonallisuutta syöden, takoen ja pusertaen ihmisistä klooneja armeija-amerikkalaisia, sekä NIN ja MM on sittemmin paljon kuultu ja/tai nähty elokuvissa jotka luotaavaat amerikkalaista nykyelämän vieraantuneisuutta kuten Cronenbergin Lost Highway joka jo nimen perusteella on menossa ei minnekään, tai ainakin kokolailla hukassa / pihalla ollaan, se on kuin seisovaa vettä, haisevaa, yhteiskuntakritiikkiä ja taide-elokuvaa,

tai teinikauhua, kuten Valentine[ tuosta ystävänpäivästä raapaistu urbaani taru josta tehtiin taas kerran teinisläsheri jossa soi sekunnin verran Mansonin Valentine´s Day, ]

Matrixista - siis tulevaisuuden kauhuista nyt puhumattakaan. Industraali goottimetalli on sopivaa elokuvien selkeätä apokalyptista äänimattoa, koska me kaikki tiedämme, mitä se symbolisoi. Toivoa ei ole, pelkkää piinaa ja alistamista.

Matrix
on silkkaa nykyajan kauhuromantiikka - myös ihoa hivellen myötäilevää, mustan kiiltävää fetisististä pvc- ja latex-pukeutumista myöten... Vanhan ajan kelmeän sinertävän kuun valon sinisyyden korvasi absintin höyryisen hehkuva, radioaktiivinen vihreän alkemistinen sävy tässä elokuvassa.

Moderni gotiikka on tyyliteltyä, hienojakoista metallia joka voi lähennellä oopperaa, keijuhelinää tai avantgardea mallia Nightwish, Evanesence, Within Temptation ja Lacuna Coil, joissa on vokalistina karismaattinen naisellinen, mutta hoikahko pitkähiuksinen nainen upeassa punaisessa t valkoisessa mekossa ja kaulanauhassa haahuilee niityillä, kryptassa ja jään päällä..

Poikkeuksena = Distrillers - raakaa paahtoa jossa feminiini laulaja on ottanut imagokseen gotiikan lisäksi 50-luvun miehen heltan. Vaikka naisille on varattu 50-luvusta vain erinomaisten tummanpuhuvien vamppien Vampiran, Betty Pagen ja Betty Boopin osa, osa goottilaisista fiftareista naisista rimpuilee tätä vastaan, vaikka musta otsatukkansa on juuri oikean lyhyt ja tasaisesti leikattu, ja pukeutuu miten haluaa, ottaen lainauksia dragkingeiltä: hihaton vaikkapa keilauspaita joka paljastaa olkapään seudun lukuisat tatuoinnit. The Vanianettes esimerkiksi on pukeutunut koko orkesteri Dave Vanianiksi jonka imago risteilee pitkätukkaisen gootti-kreivin ja 50-luvun rasvaletin välissä - unohtamatta pukeutua kuin Phill Spectorin luotsaama 60-luvun tyttöbändi, mutta kuten haudasta nostettuna..

Crampsien estetiikka on gotiikkaa, mutta musiikki on sellaista psychobillyä, ts. psyykoottista [ psygoottista? ] rockabillyä kuin sähköiskun saanut, ja paperikorillisen verran ekstaasia napannut vesikauhuinen Elvis olisi liukastunut kylppärissä ja horkassa lentänyt hiukkaskiihdyttimeen. Tämä on erikoisen kiinnostava musiikin laji koska 70-80-lukujen taitteessa diinarit = tediboit = teddyt = rokkapilly -fanit [ jotkut sanoivat heitä myös roskabillyiksi ] hakkasivat punkkareita esimerkiksi lintukodossamme Hanoi Rocksin persoonallisia jäseniä, ja kaikkia muita individualisteja - tedit olivat siis kuten uusnatsit nykyään - vastustavat kaikkea persoonallista.

Mutta Crampsit ottivat vain 50-luvun tyylisen sekosurf-musiikin omaksi inspiraatiokseen [ eikä fasistista asennetta ] samoin kuin Dave Vanian 90-luvun puolivälin sooloilut The Phantom Chordsin kanssa. Crampsien parhaimmat koottiin [lausu: goottiin ] tietysti levylle nimeltä Gravest hits eikä greatest hits [ grave = hauta].

Crampsit esiintyivät mm teinisarjassa Beverly Hills, 90210 152. jaksossa vuonna 1995 [ Gypsies, Cramps and Fleas (a.k.a. Halloween VI )]

Katso mikä tahansa Crampsien video, jossa näytetään mitä fetisismi on... Hekumallinen, ambivalentti vokalisti Lux mustissa kumisissa stringeissään on pukeutunut korkokenkiin - voiko miehelle sopivampaa pukua keksiä!!

Lux kumppaneineen on inspiroinut suomalaisiakin karjuja pukeutumaan pyhään vinyylihaalariin ja korkokenkiin.. Hyvä niin! Löydä oma sisäinen valosi!

vitsin ydin: Crampsien syötävän goottiriuku vokalisti Luxin nimi on latinaa ja tarkoittaa valoa.

Annappa Luxin loistaa!

　

Toisaalta selkeä rockabilly bändi Stray Cats koreine, laitettuine poikineen joista jokunen jäsen Brian Setzeriä lukuun ottamatta näytti aika lailla gootilta ts. vampyyrilta svengasi kuin villisika kummassakin leirissä.

Ihan aluksi suuntausta

ei kutsuttu goottirockiksi

sinänsä, vaan se oli

uusromantiikkaa:

Soft Cell, Musta Paraati, josta sittemmin tuli Silmät, Visage, Pyhät Nuket, Lola Ego, Pin-Ups, Syyskuu, Tenpole Tudor, Duran Duran, Spandau Ballet, ABC, Adam Ant, Human League, Hefty Load, Shadowplay....

ja/tai futurismia:

Classix Nouveaux, Stressi, Japan sittemmin sooloillut David Sylvain [ joka jätti sittemmin meikkipussin avaamatta, valitettavasti ], Kraftverk, Organ, Gary Numan, Men Without Hats, Devo, Alaston Lounas.....

Ja kuten aina - jälkipolvi antaa suuntaukselle ja/tai ajanjaksolle selkeän nimensä kuten historiassa barokki. Nämä nimet löysin vain kasettilaatikostani esimerkeiksi, joku toinen lahopää määrittelee toisin, mutta tämä lista on tehty tunteella.. Minä vain viljalaarissa kouraisin valtaisaa säkkiä ja nämä jyvät jäivät käteen. En nyt erottanut mikä oli überkaupallista ja mikä undergroundia - tila ei riitä. Kaikkea on mahdotonta kertoa.

= > Katso NME Originals 80´s volume 2 issue 1.

　

Kärpästen juhlat

Muistan hyvin tuon ihanan, ihanan ajan.. Ja kuinka hienoa oli olla paikalla kun 2000-luvulla Turun Romantiikka coveerasi Tavastian pikkusiskona tunnetun pikkuklubin Semifinaalin lavalla Mikko Saarelan Organ -orkesterin futurismin kehto[- tai hautalaulua] Kärpästen juhlat - eikä mikään ollut muuttunut:

Synkässä klubin nurkassa istui ihmisiä

kovan meikin ja tylsistyneen ilmeen takana.

Vaikka pöydälle oli ilmestynyt toinen toistaan esanssimpaa usean sortin siideriä [verrattuna aikaan kun virallisesti alkoholijuomia ei ollut tarjolla, ainakaan bissen lisäksi], ei ilme ollut muuttunut hangonkeksimmäksi.

Kyse oli ns. epäaidosta musiikista [ainakin verrattuna ankarimpaan hardcore- ja oioi-punkkiin jossa mikään ei ollut turhaa kolmen minuutin rykäisyssä rämpyttäessä yhtä taitavasti kuin kissanpentu kuten kirjassa aka punkeista itsetuhoisen bändärin ja Nancyn äidin kirjoittamassa aiheellisesti huumeidenvastaisessa muistelmateoksessa Nancy taidettiin muistella Sid Viciouksen basistin taitoja, Sid & Nancy oli suuri rakkaustarina Abelaird & Heloïse malliin sekä konkreettisesti Romeon ja Julian tyyliin - yleisö tiesi, että happy endiä tule. ], siis syntikoista, joista lähti uudenlainen soundi.

　

Hei toi kundi meikkaa, meikkaa...

Soft Cellin dekadentin laulajan Marc Almond perin kiinnostavasta omaelämänkerrasta saa lukea tarkemmin tästä siirtymävaiheesta 1970-1980-luvun taitteessa jolloin juuri oltiin keksitty paljon kertovat ilmaukset ja määritelmät: uusromantiikka ja futurismi

vaikka näiden ismien edustajat olivat olleet itse itseään jo jonkin aikaa ilman karsinointia, ja juuri kun kansa ehti ottaa ilmaukset käyttöön tulikin näistä metamorfoosina goottirock. Mutta mitä tuo mustahuuli-ilmiö oli suomessa? Nuo kaikki meikkipellet jne. negatiiviset ilmaukset???

Muista silti: jokainen muodostaa gothika -ajatuksensa itse..

Tutustu tarvittaessa:

Seppo Bruun, Jukka Lindfors, Santtu Luoto ja Markku Salo: Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002 kirjaan [ kuten jo mainitsin muutama tuhat sivua sitten on hyvin negatiivinen sävy gootteja siis mustahuulia vastaan ] ja lue siitä aikajana 1976-1989. Tässä tiivisteinä kirjan luotsaamat makupalat Arial fonttisina ja lainausmerkkien sisällä:

" Ahistaa

Samaan aikaan Panda ja eräät muut olivat keksineet Englannista jo uusia mielenkiinnon kohteita. Nikander pani vuonna -81 punkkarikavereidensa kera pystyyn Musta Paraati -nimisen yhtyeen, jonka innoitus ei kummunnut enää tulipalokiireellä hakkaavista keesipäistä vaan Joy Divisionin ja Killing Joken kaltaisista uusahdistuneista, joiden pohjaton angsti purkautui huomattavasti hitaammassa temmossa, monotonisemmin, vaikkei välttämättä yhtään vähemmällä intensiteetillä. *Mahdollisimman psykoottista meininkiä - halus päästä sellaseen transsiin*, Paraatin alkuperäissolisti General Njassa kuvaa yhtyeensä tavoitteita." -- " Paraati ei enää marssinut nahkarotseissa vaan mustissa univormuissa. Nikander katkaisi keesinsä ennen ensimmäistä keikkaa - nyt tulivat muotiin laajemmat, sysimustiksi tai vitivalkoisiksi värjätyt ja pystyyn lakatut pehkot, kajali ja musta huulipuna. " -- " Vielä vuosia myöhemmin joku Sex Pistols -paidassa keikaroiva piikkitukka muisti halveksia basisti Panda Nikanderia: * Sä oot pettäny punkin, paska jätkä, saatanan rocktähti.* Punkkien mielestä Paraatin miehet olivat *diskohileitä*. Voi puhua väliinputoamisesta, sillä hileet vuorostaan pitivät tätä synkeää porukkaa punkkareina. "

Kuinka tärkeätä onkaan tietää, kenen joukoissa seisoo ja kenen rintanappia kantaa.

Ostin pari viikkoa (vuotta) sitten tukholmalaisesta levykaupasta 50 kruunulla käyttämättömän, tyylikkään ja tietysti mustan Joy Divisionin T-paidan; ja Killing Joken parhaimmat t pahimmat oli cd levyllä kokoelmana vielä viime vuonna Anttilan ale-korissa [ josta jokunen vuosi sitten löytyi makoisa Bauhaus-tribuutti, jossa eri bändit coveeraavat Bauhausin kipeimpiä kipaleita ] , joita kannattaa tonkia, ne voivat johdattaa nykyajan uusavuttomat tenavat todellisen graalin maljan lähteille, gotiikan alkujuurille. Tässä mielessä kaupallisuus on okei arvo - kuka tahansa voi ostaa mitä tahansa gootti-krääsää; vaikka ennen oli asia sinänsä juuri hakemalla hakea ja vaivoin löytää eli saameksi sanottuna: omisti harvinaisia aarteita jotka jokaisella karvanoppa-Aatoksella ei ollut, vaan vain harvoilla ja valituilla... Se ei siis ollut tusinatavaraa.

" Näihin aikoihin ihmismieli alkoi yhä useammin yhdistää syntikkamusiikin Lontoon klubeissa siinneeseen *uusromantiikkaan*, jossa *futuristinen* kilkutus ja eriskummallinen pukeutuminen kietoutuivat yhdeksi kulttuuriseksi kokonaisuudeksi. " -- " UUSI LAULU järjesti heinäkuussa -81 helsinkiläisravintola Klippanissa *Suomen ensimmäisen futuristi-discon* tunnuksella *tyyli on köyhän perusoikeus*. Se oli *maan ensimmäinen kokonaan narsisteille omistettu tapahtuma* ja *poseeraajien paratiisi*. David Bowien ja hänen nuorempien hengenheimolaistensa tahtiin bailaavan asiakaskunnan vaatetuksessa eksoottisten homoklubien ja ensimmäisen Ruisrockin tyylit sekoittuivat iloisesti pääkaupungin naamiaistarvikeliikkeiden antiin. " -- " Tämän pilailun jälkeen uusromantiikka alettiin ottaa todesta. " -- " Lehdistössä keskusteltiin vakavissaan *narsismista* ja *uusfuturismin* edustamasta eskapismista. UUSI LAULU otti tilaisuudesta vaarin ja aloitti joulukuussa -81 viikoittaisen Einstein-Á-Go-Go-yökerhonsa ravintola Kaisaniemen tiloissa. "

UUSI LAULU= erinomainen kasarilehdykkä, joka käsitteli mm modernia warholismia ja burroughsilaisuutta, kirjailijan huomio.

" FRANK: Parempi ottaa rikas nainen, kun tavoitella mahdottomia."

Netissä kerrotaan, että tämä kohtaus tapahtuu tapahtuu Ravintola Kaisaniemessä; olemme Aki Kaurismäen Calamari Union -elokuvassa. Ja nyt emme enää ole siinä. Vaan olemme taas Ravintola Kaisaniemessä.

*

Merry Christmas Charlie Manson!

Tididim! Pling! Pling!

eli Hyvää joulua helvettiin ja takaisin!

Yllä oleva mauton South Park -jakson 110% plagiointi ei liity alla olevaan tekstiin lainkaan. Tai hetkinen, kyllä liittyykin. Ravintola Kaisaniemen äärettömän tylystä henkilökunnasta huolimatta on järjestetty LIKEn kirjallisuustilaisuus 30.10.2003 ilta jossa keskustelu oli kaukana kuivakkaasta kravattikyldyyristä: puheenjohtaja Hannu Blommilan lisäksi mikrofonin omivat uskontotieteen tutkija Titus Hjelm, toimittaja Aki Cederberg ja uskontotieteen tutkija Kennet Granholm. Kaisaniemen sijainti on sopivan gootti ja syrjäinen, sinne on valoton matka kävellä. Sisäkatto oli goottilaisen jykevä ja tummaksi tervattu, ketä kiinnostaa. Bacardin rommin breezereiden tai vastaavisen tulijuominen korkissa keimailivat lepakot. Ja mustat kynttilät paloivat. Tai ainakin jonkin väriset.

　

Tapetilla oli mm vastikään suomennetut, tummanpuhuvat kirjat: Tajunnan alkemistit ja Helvettiin ja takaisin. Gary Valentine Lachmanin kirjan Tajunnan alkemistit ryöpsähtää sormille kuin pahassa darrassa olevan herra Hyden rikkihappo, ja lainaankin pitkän pätkän kirjan mainospuheesta: " Lachmanin populaarikulttuurihistoriikki iskee 1960-luvun maagisen vallankumouksen ytimeen, mystisten ja okkulttisten ideoiden uudelleensyntymään ja hippi-idealismin yöpuoleen. Lachman osoittaa, kuinka viattomuuden ajan loppuna pidetyt Mansonin perheen suorittamat murhat ja Altamontin verilöyly liittyvät olennaisella tavalla 60-luvun henkeen. Hippien(kin) saarnaama mielen vapauttaminen merkitsi paitsi rakkaudellisten impulssien, myös irrationaalisten ja tuhoisten aggressioiden vapauttamista sekä mielivaltaista operointia hyvän ja pahan tuolla puolen. Okkulttisista ja satanistisista traditioista johdetut ideat muovasivat Vesimiehen ajan henkistä ilmapiiriä, jonka kulttuurisesta kudoksesta löytyy henkisen elitismin, mentaalisen manipulaation ja fasismin säikeitä. "

Helvettiin ja takaisin
-kirjan tekijöiksi mainitaan Marilyn Manson & Neil Strauss; teosta lanseerataan malliin: "Shokkirockin supertähden Marilyn Mansonin omaelämäkerta on riemukkaan raadollinen matka henkilökohtaiseen helvettiin ja takaisin. Manson erittelee elämäänsä, uraansa, roolihahmojaan ja amerikkalaista yhteiskuntaa kieron kiehtovalla ja nokkelan näkemyksellisellä tavalla, jolle mikään inhimillinen ei ole pyhää eikä mikään epäinhimillinen vierasta. Brian Warnerina syntynyt rock-kameleontti oli jo lapsuudessaan kiinnostunut kaikesta oudosta ja poikkeuksellisesta; omaelämäkerta alkaakin itseoikeutetusti Brianin naisten vaatteisiin pukeutuvasta isoisästä, jonka masturbointisessioita pikkupoika vakoili. Omituisten elämänkohtaloiden, perverssien tuttavuuksien ja turhautumien patoutumisen myötä ujosta kristillisestä koulupojasta kasvaa Amerikan kiistellyin ja kohutuin julkkis, joka ammentaa visionsa mielensä kolkoista kellarikerroksista. The Long Hard Road Out of Hell etenee Danten helvetin piirien mukaisesti: Manson laskeutuu vähitellen yhä alemmas ja kertoo rikkomuksistaan ja rangaistuksistaan ikään kuin moraalin tuolta puolen, uteliaasti ja armottoman rehellisesti. Rock-kulttuurin kauhukakara pukeutuu väärän messiaan viittaan satirisoidaksee Yhdysvaltain tekopyhää, kulutuskeskeistä ja sovinnaista kulttuuri-ilmastoa. Toisin kuin useimmat kriitikkonsa, hän näkee kauas rock-kliseiden tuolle puolen.

"Sanoinkuvaamattoman perverssi ja hullu. Koskettava, hauska, vetävä ja häiritsevä. Mitään tällaista ei ole koskaan ennen nähty." – Rolling Stone " mainosta vielä perään... Ravintola Kaisaniemessä on järjestetty myös lukuisia sadomaso- ja fetisismi-henkisiä tapahtumia.

　

　

Palatakseni uusromantiikan pariin:

"Nyt imettiin voimallisia vaikutteita Gary Numanin kaltaisilta briteiltä, jotka olivat löytäneet saksalaisen Kraftwerkin 70-luvun * robottidiscon * ja pyrkivät määrätietoisella teknologisella tunteettomuudellaan kuvaamaan nykyelämän keinotekoisuutta, konemaista elämää ja muita muodikkaita käsitteitä, leikkien välillä itsekin jonkunlaista mutanttia tai vastaavaa hyypiötä." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

" Anarkistinen, naisvoittoinen teatteriryhmä Homo $ vieraili vuonna -82 ensi kertaa Provinssirockissa puolentoista vuorokauden nonstop-ohjelmallaan ja esiintyi muutamaan otteeseen myös Einsteinissä ja Lugosissa, joka oli ilmoittanutkin yhdeksi tehtäväkseen *kaikkien taiteenalojen uusien ja kovien juttujen tuominen yleiseen tietoon*." -- " Homo $:n esitykset olivat monitaiteellisia performansseja, jotka saattoivat pitää sisällään vaikkapa ruhjottuja nukkeja, vulvakonstruktioita, huutoa, rääkymistä," -- " veristen broilerien synnytystä, manauksia *Kuolleiden kirjasta*, tuhkan heittelyä, groteskeja kotirouvaparodioita, lihasäkeissä roikkuvia *sokeita* silmillään halkaistut pingispallot. Kerran ryhmä järjesti Vanhalla *Näppylä- ja paiseihoisten kansainvälisen konferenssin.*" -- " Homo $:llä oli myös oma Joan Bennett Museo -bändi, jonka soittokokemuksen puutteen korvasi hillittömyys; etenkin fonisti Ella Hurmeen aggressiivinen tuuttaus ja Chris af Enehielmin huohotuksesta kirkunaan yltäneet kahlitsemattomat vokaalisuoritukset olivat sen nautinnollisinta antia. " Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Chris af Enehielm toimi sittemmin myöhemmin 80-luvulla neonväriseen villapuseroon pukeutuneena tuotteliaana naivistisen vapaana kuvataiteilijana, jonka taulut olivat ajanjakson kiinnostavimpia antia Rosa Liksomin, Kuutti Lavosen ja Kalervo Palsan taiteen kera. Ja kerran näin Chrisin - hänen ylhäisyytensä - ruokakaupassani. Nykyään[kin] hänen alaansa on teatteri.

　

"Mustapaitojen marssi

Juuri *kauhu* oli kantavana ideana myös musiikin ympärille kehkeytyneen alakulttuurin huvitoiminnassa. Lepakossa järjestetyissä illegaaleissa yöbailuissa kallisteltiin pulloja teurasjätteiden, ristien, sianpäiden, giljotiinien ja loppumattoman mustan puutarhamuovin muodostamassa miljöössä."

-- "Pääkaupungin *mustahuulien* tai *mustien muovityrkkyjen* nousevan kulttuurin keskiöksi muodostunut Bela Lugosi -klubi ( nimi tuli Bauhausin samanaiheisesta sävelteoksesta)

[ Voisinpa tähän lisätä että maailman kuuluisin kauhunäyttelijä Bela Lugosi on myös täsmälleen samanniminen... ]

aloitti Natsan tiloissa keväällä -82. Sen asiakaskunnan edellytettiin virittäytyvän asianmukaisiin tunnelmiin pukeutumalla mustiin." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Miksi kirja antaa kauttaaltaan uusromantiikasta hyvin negatiivisen mustalla huulipunalla alleviivatun kuvan?

Heijasteleeko se valtaväestön homofobisia jne. tunteita?

　

　

"Kaupallista väkisin

Synkistelijäbändit olivat Hanoi Rocksin esimerkin mukaisesti muistaneet korostaa myönteistä suhdettaan kaupallisuuteen ja menestykseen - kysymyshän oli flirttailusta kaupallisuuden kanssa - mutta heidän ylenkatsomansa *junttius* se varsinaisesti Suomessa myi." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Jää-ä.

""Joutsenlaulun" surullisuudessa oli huomattavasti enemmän vetovoimaa kuin mustahuulien Dracula-ralleissa." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Jää-ä, riippuu vähän millä asteikolla mitataan. Ja kuka mittaa. Baitöwei - Joutsenlaulun kirjoittaja ja laulaja Jussi Hakulinen

aikalailla valkaisi ja takutti tukkaansa ja kirkui mustat pillifarkut jalassa ja niittiranneke kädessään, eli ei hän niin kaukana mustahuuleista ollut - hän ei vain uskaltanut tarttua mustaan huulipunaan. Tai halunnut.

　

Gotiikan ilmiselvyys on yksi sen viehätyksistä, nykyaikanakin - ollessani Tukholmassa vuoden 2004 ollessa lopuillaan bongasin oitis lehdestä klubin / tapahtuman nimen

Caligari

- silkkaa gotiikkaahan se.

Koska suuntaus käyttää hyväkseen tunnistettavien ahdistuneiden elokuvien, hahmojen ja kirjojen nimiä [ Caligari, Lugosi ] on helppo pysyä perässä

- vaikka olisikin oudossa kaupungissa t. maassa - ja löytää goottipaikat. Tosin pitää muistaa että kaupunki voi olla snobi kuten Tukholma: mennessämme tai korjaan yrittäessämme mennä erääseen tavalliseen baariin kesäkuumana iltana jolloin ilma oli kuin linnunmaitoa niin portsari juoksi ovelle vastaan vahtipaikalleen vaikka oli ollut sisätiloissa löhöämässä ja sanoi, etten pääse sisään, koska heillä on dresscode eli pukeutumissäännöt. Mitkä ne ovat, kysyin.

"Tänne ei tulla korsetti eikä sukkanauhat päällä eikä saappaat jalassa."

Olin ymmälläni - mutta ehkä hänellä oli röntgenkatse.

　

Vaikka gotiikka on joillekin muotia, niin ei se hyväksyttyä valtavirtaa ole. Menimme pöyristyneinä seuraavaan paikkaan vaikka edellisessä dresscode -paikassa oli ikkunasta kun näimme ainakin yksi naispuolinen neekeri jolla oli spagetti-olkaintoppi ja mauton, löllö tatuointi olkapäässä. Hänellä ei ollut ongelmia näköjään sisään tullessa [- ei rotu-, ei paljastava vaate- eikä tatuointiongelmia]. Mutta menimme viereiseen täyteen ahdettuun paikkaan jossa oli mukava asiakas- ja henkilökunta, musiikki on sopivasti huutavaa ruotsalaista autotalliräminää ja Judas Priestiä, ja tv ruuduissa pyöri mm Sisters of Mercyn hehkeimmät ja kolkoimmat goottivideot.

Sen sijaan kaupallinen uusi goottilaisuus - sen väylä on MTV:n musiikkikanava: esim. alkuvuodesta 2005 yhä pyörii kalpeat pojat jotka ovat keksineet uudelleen vahvan kajalin käytön eli orkesteri Good Charlotte jonka kappale Predictable on käännettynä tietysti Ennalta-arvattavissa - ja kulkee mustassa uniformussa kuin paraskin Musta Paraati. Mutta annettakoon heille siihen mahdollisuus? Tämä poppoo on Frankensteinin lailla nyysinyt gootikalta mustaan pukeutumisen, njyymetallilta aggressiivisen rummutuksen jolla voi katkaista biisin rytmin, melodiselta popilta tarttuvan kertosäkeen ja löysiltä hiphoppari-kakaroilta hupparin. Ovatko he kuin Curen uusi tuleminen? Curelle omistettiin muuten yksi MTV:n viikonloppu, ja se oli varsin hyvä se. Jopa niin ikään nuori poppari Avril Lavigne on tuhrannut pari kajalia silmiensä ympärille uusimmalla videollaan. Ai ku hurjaa.

Sen sijaan kotimaisen sello-orkesterin Apocalyptican uusin video Bittersweet eli Kirpeänmakeaa näytettiin jopa Levyraadissa ( jonka vaikutusvaltaisimpana ainoana pysyvänä jäsenenä on General Njassa => alkuperäisenä jäsenenä mustahuuliorkesterissa Musta Paraati, soolona teki maailman ensimmäisen hiphop-singlen [ I´m young, and beautiful and oh so natural ] suomessa tekijä-esittäjä ). Levyllä laulaa soolot HIMin Ville Valo ja Rasmuksen vokalisti Lauri. Mehevän goottilainen video heijastaa kotimaisen luonnon, lähinnä suon pelottavaa mystiikkaa laulun lailla liikkuvan naisen hahmossa ja shamanismia, ouja-laudalla nappula liikkuu itsekseen [=> suomessa "peliä" kutsutaan piritismiksi, jossa voipaperille piirrettyjen aakkosten päällä juomalasin pitäisi itsekseen liikkua ja vastauksia antaa.... = > kun hengeltä kysytään kysymyksiä; teini-iässä kysyttäessä usein vastaukseksi tuli naapuriluokkalaisen pojan nimi vaikka kysyin elämän tarkoitusta. Toisaalta - sama asia. Silloin.]

HIM osaa myös käyttää gotiikan kieltä, tuota outoa, tummaa viehtymystä kuoleman kaipuun kauneuteen - dualismia joissa romanssin nimi on partakoneenterä. Laulaahan Valo:

" Join me.... in Death... " jossa aluksi luulee että liity joukkooni, tule vertaisekseni, mutta loppulauseessa halajataan kuolla, joka yhdessä, tai sitten laulun "minä" on elävä kuollut joka katakombista pitkin kynsin vaanii ja vaatii puoleensa tervettä kansalaista. Hämmentävää.

Paljon on ehtinyt veri kuohuta siitä kun 69 Eyesin keikan Lepakolla näin. Tämä aluksi sarjakuvarockina aloittanut bändi jumaloi nimikkosinglellään Barbarellaa [ => Jane Fondan esittämä skifi-sankari t tirkistelynkohde, nyttemmin camp. Me feministit mietimme, onko Barbarella hyväksyttävä itsenäiseksi hahmo.] ja siirtyi sittemmin kiiltävän mustaan täysgotiikkaan liukunut mm biiseillään Brandon Lee [ => Lee näytteli sarjakuvasta elokuvaksi tehdyn the Crown nimikkoroolia] ja Gothic Girl, ja vieraillessaan Krisse showssa itse blondien blondi Krisse muuntautunut Gothic Girliksi.

Uutta 2000-luvun uusromantiikkaa/futurismia edustaa varsinaisesti hyväksyttävästi Melody Club, jossa näpsäkkä imago => joka on kuin modista uusromantiikkaan juuri siirtyneen heebon kiiltävän mustat hiukset, laguunissa aukeavan trooppisen kukan punaiset huulet, huutomerkin muotoiset keinonahkakravatit, neonpinkit sukat jotka näkyvät normaalia lyhyempien pukuhousujen alta [kuten Miami Vicessä näkyi paljaat nilkat mokkasiineissa] jne. 80-luvun yliampuva rekvisiitta, ja hölmön tarttuva pop-melodia jää soimaan pitkään mieleen - vaikkei se soisikaan ruotsalaisessa mobiilimainoksessa, jossa se myös soi. Ja se soi.

=> mod oli n. 1960-luvun tyyli, lähinnä WHOn kannattaja, vespa ja pitkä anorakki-takki ja sen alla hieno puku ja tiukasti leikattu tukka. Josta jonkin verran siirtyi 1970-luvun glam rockiin, ainakin se, että pukeuduttiin kunnolla ja huolella ja ihan tällättiin verrattuna rasvatukka-rokkareihin myöhemmin diinareihin jotka vain hakkasivat kaikkia kumman näköisiä.

Melody Clubin videolla näkyy 80-luvun taidetta, johon on maalattu valtavat androgyynin naisen yksiulotteiset valkeat kasvot jotka voisivat kuulua myös hedonistiselle kyborgille, mutta kasvoista rajataan esille vain fuksian punainen suu, sitten silmät, yksityiskohtiin pilkottuina. Väreinä on muodikkaat mintunvihreän ja mansikkajäätelö - jotka ovat tuttuja 80-luvun Miami Vice poliisisarjan logosta, symboloiden Miamin seudun eksoottisia flamingoja ja kokaiinista saatua riihikuivaa. Nämä geometriset pastellikuviot kohtaavat sähkönsinisen shakkiruutukuvion - silkkaa pelkkää retroilua!

Niin ikään Bravery kuulostaa Visagen ja Classix Nouveauxin toisinnolta himpsukan verran robertsmithyläisittän tai paremminkin ahdistuneemmin iancurtistellen kulmiaan.



Nykyään on vaikea on olla kapinallinen Suomessa kun kuka tahansa hihittävä humppalaulaja pukeutuu niittivyöhön;

koska se on hänelle muotia

- goottiuskin on kaikkien saatavilla.

Kuka tahansa voi olla gootti/kuluttaja joko rahalla, intohimolla tai luovuudella. Se voi olla kapinaa, undergroundia, alakulttuuria tai massaviihdettä - mitä itse kukin haluaa. Itse kiinnostuin gotiikasta Rockradiosta kuuntelemani musiikin, originaalien lp-levyjen (joissa oli avattavat, isot kiehtovat kannet), tai kopioitujen c-kasettien ja lehtienkuvien avulla, ja varsinkin kauhu-genren vampyyrien ja yleensä koko kauhuromantiikan kautta, 1970/1980-luvun vaihteessa, jolloin sitä ei ollut kaupallistettu, joten kaikki kiva krääsä oli Lontoossa ja Vatikaanissa. Siis yhtä kuin Kuussa. Gotiikka on yksi osa-alue persoonaani/naamiotani, joka enemmän tai vähemmän on kuplinut pinnan alla.

Juuri kun sain lauseen kirjoitettua Carola Häggkvist alkoi esittää tv:ssä hölmöä poppia Hej Mickey, Främling kuten 80-luvulla, mutta tämä jeesustelija esiintyy nyt mustassa nahassa, remmisaappaissa, strassit kiiltäen. Kaikki vain muodin tähden. Koska kasari on pop.

..... toisaalta on hauska huomata miten hempeät miespuoliset kasaripopparit ovat käyneet metamorfoosin läpi -kuten Limahl [=> Kajagoogoon laulaja sittemmin sooloilija, katso myös Neverending story ] joka viimeksi nähdessäni on aivan timmilaiha, irokeesipäinen, tatuoitu ja lävistetty kaunis korsto joka ihan semmoisenaan kävisi Begbien vai mikäs se Robert Carlylen rooli Trainspottingissa olikaan.. Samoin Nick Kershawia ei ollut tuntea skrodempana ja kaljumpana juippina kun kahvilassa viereiseen pöytään istui. Ei, silloin ei kukaan laulanut Ei väli pöytien lie... eli Rakkauden jälkeen jonka kyllä Belaboris lauloi.

" "Futurismi" ja synkistely,

jotka olivat nostaneet koskettimet kurssiinsa, tarjosivat tytöille luonnostaan enemmän tilaa kuin mikään aikaisempi rockin muoto." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Täysin turhana tietona fanaatikoille jotka jo tämän tietävätkin: esimerkkeinä Sisters of Mercy, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutions From Mars, Sique Sique Sputnik, on tuttua huttua naisten vetää epäiloisesti hammondilla. Kirja lataa listalle kotimaisittain lisää: Ret Marut, Burundi.

" Ei ole sattumaa, että Belaboriksen synty osui futurismin ja mustahuulien aikaan. Vaikka noiden vuosien musiikki kuulostikin näennäisesti vakavalta, sitä ympäröivässä alakulttuurissa oli oleellisesti kyse näytelmästä, leikistä. Kun kaikki näyttivät transvestiiteilta tai androgyyneiltä, sukupuolisekoituksilta, oikeatkaan naiset eivät vaikuttaneet niin poikkeuksellisilta tapauksilta kuin rockhistorian varhaisemmassa vaiheessa." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Joten kuten tähänkin johtopäätökseen olen tullut, mutten löydä muistiinpanoani mistään.

　

　

Mitäs uutta, Tura Satana?

What´s new, pussycat wouuu-u-oo-oo?

Tura Satana näytteli kiiltävien mustien hiusten kera goottilaisena ikonina sekstisessä, halvassa seksploitaatio-elokuvassa Faster pussycat! Kill! Kill! ja sai aikaan mietintää, oliko hän vain vähäpukeinen objekti vai peräti tyttövoiman esitaistelija? Satanan fetisistinen hahmo julisteessa oli helposti samaistuttavissa: upea, itsenäinen ja tumma.

Aarrekammio ei pysy hiljaa:

" Goottilaisromantiikka ei mennyt manalle Bela Lugosin kera, vaan eli edelleen popin marginaalissa" Tampereella jossa "toimi vuosina 1987-1988 jopa goottilaisuuteen, syntikkapoppiin ja (mm saksalaisen Einstürzende Neubautenin innoittamaan) "teollisuusmeteliin" erikoistunut Black Celebration -klubi." -- "Kerhotoiminann kattaviin voimiin kuuluneet Two Witches -yhtyeen aktivistit perustivat surusanomansa levittämiseksi oman Darklands-merkkinsä." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Mielestäni post-uusromantiikkaa ja bäk-futurismia edustanut 1980-luvun lopun erinomainen orkesteri Shadowplay esiteltiin kirjassa näin =>

" Ryhmä julisti koko olemuksellaan - ja etenkin Ifgrayn kaljupäisellä keskitysleiriolemuksella - sitä totuutta, että elämänväsymys on terve piirre nuoressa miehessä. "Kauniita melodioita mut että musiikissa on kutienkin jotain ahdistusta", Ifgray kuvasi metodiaan. Hänen ainoa varsinainen aiheensa oli se, että "aika vaan menee ja ei oo oikein mitään merkitystä millään - siitä mä nautinkin kummasti". " Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Aikalais-taiteilija Rosa Liksom kirjoitti esikoiskirjansa Yhden yön pysäkki 1986 iskulauseeksi [ tämän voi ymmärtää kolmella tavalla] Kaikki on nastaa kun mikään ei oo tylsää. Jossa on myöskin kierteisellä siis vinksahtaneella tavalla sanottu ajan hengen ilmaus, tai niinku silleen. Ihmiset olivat aika lailla hukassa, mutteivät vatvoneet vaan tyynesti listasivat nihilismiään, tai jotain. Minulle musiikki ja kirjallisuus esimerkiksi eivät ole olleet koskaan jyrkästi tärkättykaulaisena pysähtyneisyyden aatelisena t. porvarillisena muotona eri karsinoissa tai jos ovatkin, niin heinää nyyhdetään kummaltakin puolelta. Tämä taas ei tarkoita sitä että mielestäni olisi oikein syyttää suuria kirjallisuuspalkintoja siis selvää rahaa pelkästään poppi-iskelmälaulajille ja visailujuontajille. Ei, oikeat kirjailijat tarvitsevat kirjallisuuspalkintoja siis -rahoja, että voisivat tehdä työtään, siis kirjallisuutta kun näillä julkuilla juoksee grameksit ja kaikki - he siis saavat jo joka puolelta saavat tulonsa eivätkä ole siis köyhyys-kirjailijoita eivätkä kirjailijoita ollenkaan. Potut pottuina ja pahimmat viipaloidaan.

　

　

Palatakseni mustasta huumorista eli arkitodellisuudesta näennäisen vakavailmeiseen mustahuulismiin; kirjan plaraus jatkuu:

"Marginaalirokkiin keskittynyt Shadow Club on parissa vuodessa kasvattanut tarjontansa neljään-viiteen iltaan viikossa. Café Nouveau, joka tarjoaa neljästi viikossa blues-voittoista rockia, on päiväsaikaan suosittu ruokapaikka." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002

Nämä olivat niitä viimeisiä klubeja 1990-luvulla Horror clubin [vai mikä sen nimi oli jossa oli vitriinissä yksi täytetty kenobiitti => Clive Barkerin romaani ja elokuva Hellraiserin pelottava neulapäinen hahmo Pinhead, ja jossa sain kuvauttaa itseni Polaroid-otokseen yhdessä aika lailla kookkaan ja painavan naarasboa Mantan kanssa, vai oliko se -python?, [ terveisiä vaan ]

ja tietysti minäkin leikin hetken käärmeenkesyttäjää; apropá, oli muuten hienoa kävellä Lontoon metroasemien uumenissa vuonna 2004, ja huomata upeitten Oopperan kummituksen julisteiden lisäksi suuria, kiiltäviä Hellraiserin julisteita jotka metallisen sinisen hohtavina muistuttivat olemassaolostaan - että kaupallisuus mahdollistaa sen, että kaikkea kivaa joka ennen oli mahdotonta t suuren työn takana voi ostaa tai ainakin kilpailuttaa missä tahansa drugstoressa ja ostarilla.]

ja Berlinin lisäksi, jossa kehtasi enää olla nihilistinä Bäkkärin [=> Back Stage club] jättämän riippuvaisuuden jälkeen. Silloin tällöin joku gootahtava paikka nousi feeniksinä 2000-luvulla vaikkapa Kallioon, mutta kun vaakakuppiin laittaa liian hintavan siiderin ja levyltä liian hiljaisella soitetun goottimusan, tullee halvemmaksi ja hauskemmaksi jäädä kotiin. Ehkä meistä on tullut liian vanhoja? Puhun tietenkin helsinkiläisistä paikoista.

Mutta oliko, onko goottilaisuus itsekeskeistä?

Kun esimerkiksi 1970-1980 -lukujen taitteessa nerokkaimpien punk-bändien joukossa se kirkkaasti yhteiskunnallinen Dead Kennedys lauloi Holiday in Cambodia, ja jopa levyjen kansissa Jello Biafra otti kantaa mm kehitysmaiden nälänhätään haluten aiheesta provosoida ajattelevat ja anarkistiset punkkarit vastarintaan [ koska tavikset ja tulevat jupit ajattelivat vain rahaa rahaa ], niin 1980-luvun goottibändit käänsivät polttopisteen sisäänpäin, kuinka länsimainen nihilisti kakara voi huonosti, ja on niin täysin rikki.

=> lue vaikka Lilli Riihenranta: Hyvinvointikakarat kirja, joka maukkaasti kertoo miten 1980-luvulla meillä kotomaassa voitiin. Ai niin, goottilaisuus on myös musiikkia, pahus. [ alleviivaavan ironinen huomautus, tämäkin ]

　

Goth, Goth Rock, Industrial Goth,

Goottirock jne B:stä D:hen

on kiinnostava, selkeä musiikinlaji johon kuitenkin kuuluu variaatiot ja poikkinainti.

Tärkeää on mystisen tunnelman luominen haudantakaisella, kiehtovalla maskuliinisella äänellä á la Sisters tai Type O Negative, joka ei vikise vaan vie ihanaa rappiota kohti. Tällä kylmällä ja pelottavalla esiintymisellä ja äänellä oli selkeä seksuaalinen lataus: of Mercy

se luo odotusta jossa itse akti on vähintäänkin ylimaallista.. Niin ikään osa näistä mastereista omasi kiitettävissä määrin itseironiaa.

Tietystikään näitä levyjä ostaessa motiivina ei ollut masturbointi - ei ei, se ei ole niin yksioikoisen puuduttavaa aivotonta kuten miesten tekemä miehille tarkoitettu porno - vaan ambivalentti seksuaalisuus häilyi siellä jossain rivien välissä ja alitajunnassa, syvällä. Ja erityisen kolkko, siis ristiriitainen, atmosfääri vain lisäsi tuota "hehkua".

Bauhaus

kuvaa synteettisaattoreilla ahdistuneisuutta, ihmismielen pirstaleisuutta ja luovuutta [esim. sanoituksista kökösti suomensin 80-luvun alussa: Nainen on palasina/juhlissa/puolueissa - ja olin tulla hulluksi ], ja heidän videonsa kuvastivat 1920-luvun saksalaista ekspressionismia [ Tohtori Caligarin kabinetti, Nosferatu ] häiriintyneimmillään. 1920/1930-luvun ahdistunut avantgardenäyttelijä Antonin Artaud [ joka myös toimitettiin mielisairaalaan Janet Framen, Onervan, Mannerin, Saden jne tavoin ] toimi roolimallina. Valkokankaalla kolkossa Verenjano ( Hunger ) elokuvassa Bauhaus pääsi aivan elokuvan alkuun - aloittamaan koko elokuvan, 80-luvun kolean itsekkään aikakauden vaikkakin lopputeksteissä krediittinä luki epäpyhästi " Discoband: Bauhaus ". Voiko suurempaa loukkausta olla 1980-luvulla esigootille eli uusromantikolle ja futuristille että sanoo häntä diskohileeksi!! Ei. Parin vuoden päästä pahin haukkumanimi oli juppi.

Mutta elokuva alkaa lumoavasti, bassot ja rummut ja mielipuolisen murhaajan terän lailla viiltävät syntikat pumppaavat veren rytmiä joka toistaa maagisena sanoja Bela Lugosi´s Dead, ja kaltereiden takana liikkuu ahdistunut hirviö - Bauhausin laulaja Peter Murphy kaitoine kuunkauniine kasvoineen, välillä leikataan eläinkokeisiin ja laboratorioapinoihin jotka yhtä ahdistuneesti ja vimmatusti haluavat päästä tästä tuskasta pois. Erinomaista. Undead Undead Undead. Lyriikoissa toistetaan maagisesti Bela Lugosi on kuollut. Elävä kuollut. Elävä kuollut. Elävä kuollut. Elävä kuollut.

Bändin nimi kopsattiin semmoisenaan Saksan Weimarin 1919 perustetusta arkkitehtuuri- ja taideteollisuuskorkeakoulusta nimeltään BAUHAUS, jossa opetti häikäisevät nerot taiteen saralla, tai ainakin tiukasti oman abstraktin linjansa pitävät mm Kandinsky ja Klee.

[ Turhan tiedon ruutu: Nykyään laulajalla, jumalaisella Peter Murphyllä on aika Ankara linja: hän on kääntynyt muslimiksi Turkissa (!), tehnyt lapsia, mennyt naimisiin, eikä enää paljoa esiinny. Niin ikään Classix Nouveauxin vocalisti Sal Solo on siirtynyt esiintymään pelkästään gootti-kirkkoihin ja myös kääntynyt uskoon. Ikävä kyllä. ] Millaisia aikoja me elämme!! Never again! Never again! Ooo-ooo-ooo! ja syntsasoolo... zydydydydym...

Hassua, sillä aiemmin hupi-ohjelma Mot [vai hetkinen, oliko se sitten asiaohjelma?

Hyppönen Enbuske Show parodioi aiheesta aiheellisesti omassa Mott -osiossa joka oli lyhenne Mitä On Tavallaan Tutkittu..] demonisoi hevimusiikkia täysin typerästi aiheeseen perehtymättä ja helppoa julkisuutta kalastaen näyttäen klipsejä mm helsinkiläisiltä varsin maukkailta ja helvetillisiltä [ ainakin hellekesän lämpötilansa mukaan, mutta kuka sitä käskee pukeutumaan kokomustaan pvc:hen joka ei hengitä - suosittelen lateksia sen sijaan ] ulkoilmassa [ => suoranaisessa auringonpaisteessa ] pidetyiltä Tuska-festivaalilta, sanoen pikku noitia wiccoiksi ja ollen muutenkin niin halveksittavan helppoa sosiaalipornoa, ja paljon skandaalia tyhjästä nostattava eikä perehtynyt asiaan lainkaan.

Myöhemminkin tv-kanava ykkönen näytti Tuska-festivaaleilta makeimmat palat - mutta tällä kertaa näytettiin bändien konsertit.. [mm makoisa Type of Negative joka esiintyi sairaalan vihreissä puvuissa, massiivinen vokalisti on esiintynyt myös Playgirl-lehdessä tärkeintä, massiivisinta instrumenttiansa esitellen, eikä ihme, että lehti meni kuumille kiville. ]

Mortiis
in levyllä ihmisen äänet ja viulut kohoavat virvatulien ja aaveiden lailla; hänen vanha tuotantonsa on lähellä [pelottavaa] pohjoismaalaista, barbaarista kansanmusiikkia, joka on sakraalia, puhdasta, ja silti pakanallista, aitoa, ja sopisi siltä istumalta mihin tahansa sarjaan Xenasta viikinki-dokumentteihin. Uusi tuotanto on lähinnä tanssittavaa syntsaa välillä jopa [ mm glam- ja taiderockryhmän Roxy Musicin ex jäsen sitten sooloksi että taiteilijaksi siirtynyt Brian Eno jonka tuotoksista ei voi sanoa että tipahti kuin Eno veneestä. Tai sitten voi.] Enon lanseeraamaa ambienttia, tosin mustanpuhuvin painotuksin - yhtä kaikki, silti hyvää dark wavea.

Madonnan Frozen ja Christina Aguileran Fighter ovat videoina visuaalisena kokonaisuutena gotiikkaa, vaikka musiikki on vallan muuta. Tuon Fighter videon oli ohjannut kiinnostava taiteilija Floria Sigismondi.

　

Niin ikään

Dead or Aliven

[ There`s is ]

Something in my House

video on silkkaa sitä itseään:

dekadenttia kauhuromantiikkaa:

on synkkä ja myrskyinen yö,

sininen, piilottava hämy

peittää raunioituneen linnan,

jonka uhkaavalle ovelle

saavumme lyhty kädessä,

salamointia, suden ulvontaa,

suden ja laulajan Pete Burnsin

kaidat kasvot vaihtavat paikkaa

pitkä tamminen ruokapöytä, androgyyni

kundi tiukoissa lycratrikoissa, on täysikuu,

hämäriä nurkkia, dekadentteja pitoja, raskas

kynttelikkö, & tupeeratut ja kreppiraudalla

sähäköitetyt pitkät mustat hiukset, dandyjä,

kanssajuhlijoita....

　

　

Tämän sensuroimattoman videon näin ensimmäistä kertaa ihaa tuoreeltaan jostakin ruotsalaisesta musiikkiohjelmasta - ruotsalaiset kun eivät koskaan ole olleet niin turhan kainoja esittävää taidetta kohtaan.... Ainoa sensuurin paheksuma kohta on kun ihastuttava Pete Burns kuorii banaania ja iskee silmää....

Niin ikään Damnedin Anything videota ei suositella herkkähermoisille: siinä vokalisti Vanian on suihkussa [!] ja sitten goottilaisen antoisan ruokapöydän äärellä, onkohan se paksua tammea, kyntteliköt ovat myös raskaat ja orkesterin jäsenet jotka eivät ole Draculan vieraina vaan itse aatelisina linnassaan ja istuvat tuolilla jotka pyörivät akselinsa ympäri räyhähengen lailla, ja syövät meheviä hedelmiä kuin orgioissa..

Videot, faktat, anekdootit, nettijuorut ja unet menevät sekaisin, enkä tiedä mihin lokeroon voisi laittaa klippiä jossa ulkosalla leikkivä pikkupoika Marilyn Manson pysähtyy, koska löytää abortoidun sikiön, joka köllöttää kahvipurkissa.

Suhteellista, rakas Watson

Einstein mietitytti minua - miten rauhanliikkeen aktiivinen jäsen antaa julki kaavan jolla voi loihtia atomipommin? Ja toisaalta miksi ihmiskunnan suuriksi keksinnöiksi lasketaan AINA tappavat aseet? Eikä maailman tärkeintä keksintöä, ehkäisyä? Tulen, pyörän, kirjoittamisen, tiskihyllykaapin ja kameran lisäksi.

　

Uusromantiikka

- siitähän kiihtyy

jokainen meikattu iikka

Minä könytin katsomaan yöllä televisiota, Ruotsin kakkoselta tuli Musikbyrån, jossa toisena teemana oli uusromantiikka, New Romantic.

Tässä alhaalla muistiinpanot Arial-fontilla joka suoraan käännettyinä, analysoituna tai lyhennettynä ruotsista ja englannista, ja omat kommentit times new romanilla. Kyse on musiikkilajin ja koko imagon, sykkivän uuden ja kiehtovan, paheellisen suuntauksen synnystä ja kultaisina vuosina noin ajanjaksolla 1979-1982. Uusromantiikka osittain syntyi punkista ja osittain 70-luvun glamrockista, ja flirttasi disconkin kanssa.

Tässä listatut tärkeimmät uusromanttiset videot, joita Musikbyrån sisäisessä tanskalaisessa ohjelmassa näytettiin:

Human League: Circus of Death, 1978.

- Pohjoisen avangardeja! Ja aika lailla vaikuttaneet Marilyn Mansonin Holywood - levyn soundiin.

Visage: Fade to Gray, 1980.Visage: Visage, 1980, Visage: Mind of a Toy, 1980.

- Täydellistä uusromantiikkaa! Falskia! Androgyynejä kalpeakasvoja tyhjissä kulisseissa! Haaremihousuja! Klowniksi pukeutumista! Marionetteja joilla Steve Strangen kasvot! Kun kuuntelee biisiä edes kerran huomaa kuinka paljon se on vaikuttanut Kentin biisiin Kärleken väntar kertosäkeeseen..

Spandau Ballet: To get a long story short, 1980.

- lyhyestä virsu kaunis, Spandaun kokoelmaa myytiin alehintaan anttilassa.

Soft Cell: Tainted Love, 1981.

- tämä pätkä on eri videoversio kuin yleensä, Mitä! Olenko tullut orgioihin? -tyyliä.

Soft Cell: Bedsitter, 1981.

- yksinäisyyden ja alienaation heijastelua juhlien ja bilettämisen jälkeisessä klaustrofobisessa realistisessa yksiössä, vaikuttanut aikalailla Curen videoihin, sanoisinpa peräti..

Antoi ymmärtää että vain kaltaistensa siis uusromantiikkojen joukossa saa olla oma itse, kun taas törkyinen kasari-brittein saarten konservatismi ja aggressiivisuus näyttäytyy barbaarisena uhkana jota "pelätään" neljän seinän puristuksessa..

Duran Duran: Planet Earth, 1981.

- näytti miten nykivästi uusromanttisia biisejä tanssitaan, keskitysleiri kohtaa sähköiskun -tyyliin

Depeche Mode: I just can´t get enough, 1981.

- Aikakauden slogan, kun mikään ei riitä... Eikä mistään saa tarpeekseen..

Kun muutamaa vuotta aiemmin Johnny Rotten lauloi, ettei tiedä mitä haluaa, mutta tietää miten saa sen, niin nyt haluttiin vain lisää ja lisää, eikä mikään maailmassa riittänyt..

Culture Club: Do you really want to hurt me, 1982. > lähellä reggaeta, huisa hitti. Seksuaalinen vallankumous, vapaus oli osa liikettä.

Adam Ant: Stand and deliver, 1982.

- Johnny Depp lainasi aika lailla Antin garderoobista luukkiansa Pirates of Caribbean-leffaan.

ABC: Look of Love, 1982.

- Aivan ihana pop-levy, jonka ainoa vika on se, että se on täydellinen.

Soft Cell: Memorabilia, 1982.

- aivan selkeä esi-ambientti

Spandau Ballet: Gold, 1982.

- Laulaja Tony Hadley vieraili näyttelemässä Down to Earth -sarjassa tietysti linnanisäntää ja entistä rocktähteä. Nam!

Tästäköhän sain alitajuntaani "keskitysleiri kohtaa sähköiskun -tyyliin", koska Spandau = eräs vankila jonne keskitysleirien teurastuksesta vastuussa olleet pantiin jäähylle hetkeksi, ja baletti = balettia. Vaikka uusromantiikka oli miltei kokonaan poliittisesti julistamaton, vain hedonismiin, individualismiin, itsensä ilmaisuun, keskittymiseen ja jumalointiin keskittyvä ihana ihana virtaus, kyllä pinnan alla kyti jotain.

[ Kun taas Billy Bragg ja Clash olivat uuden aallon puolelta selvimmät julistajat, joilla on yhteiskunnallista sanomaa. ]

Uusromantiikan puhkeaminen liittyi sopivasti ajallisestikin yhteen musiikkikanava MTV:n perustamisen kanssa vuonna1981;

me elimme uutta, visuaalista, täyteen ahdettua, mutta tyhjää aikaa.. Vaikka uusromantiikka

new romantics "puhkesi" 1978-1979. Tai ainakin silloin sillä oli jo nimi ja vankka kannatus. MTV oli uusi, ja tarpeellinen väylä. Punkista noussut uusromantiikka soti aika lailla punkin arvoja vastaan. Vai sotiko?

Brittiläinen uusromantiikka voidaan jakaa karkeasti kahtia kuten Britannian karttakin: köyhään pohjoiseen ja rikkaaseen etelään.

　

Vrt. lintukodossamme 1980-luvun alussa uusromantikko sai olla vain Helsingissä, ei missään muualla. Se oli absoluuttinen fasistinen kirjoittamaton ja ääneen sanomaton sääntö, josta ei poikettu. Suomessa köyhän pohjoisen ja vauraan etelän juopa kapeni kun Dekadenz -liike alkoi myydä krääsäänsä postimyynnillä - kaikilla oli oikeus Dekadenziin! Kits siitä Ville Nisonen, sinun Propagandasi oli balsamia rikkihapolleni!!

　

Köyhää pohjoista edusti ensimmäisen uusromanttisen bändin Soft Cellin vokalistin keulakuvan Marc Almondin kertomana tietysti oma bändinsä...

Joskus vuoden 1993 kieppeillä suomalainen Yle rohkeni näyttää upeassa Royal Albert Hallissa taltioidun Marc Almondin hunajaisen pistävän koskettavan konsertin, jossa hän esitti Soft Cellin ja oman soolotuotantonsa helmet, sekä paljon myös Jacques Brellin biisejä mm Jacky, If you go away, ja on aikakautemme viimeisimpiä tulkitsijoita ja sinällään sopii Judy Garlandin, Billie Holidayn ja vastaavien katraaseen kärsivänä tulkitsijana. Joku voisi pitää teatraalisena ja pateettisina, mutta hyvät hyssykät ja höyhenpuuhkat! Kysehän on glamourista, ja suurista repivistä tunteista, kielletystä rakkaudesta, hylkäämisen tunteesta, ahdistuneisuudesta, kaikesta joka satuttaa... Ja siinä pitääki paljettien ja konfettien ja pitsipöksyjen ja höyhenten lennellä. Almond on myös niin ikään syvimpiä sisimpiään myöten gotiikan ensimmäisiä dandyjä ja dekadentteja, siis sitten 1800-luvun lopun. Suosittelen hänen vähintäänkin rääsyistä rikkauksiin ja takaisin ja taas uudelleen - omaelämänkertaansa luettavaksi, ja kaikillahan meillä on hävytön vinyyli Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret.

Kuuluisin Soft Cell laulu on kuitenkin vuoden 1981 cover-hitti Tainted love, jota coveerasti Marilyn Manson 2000-luvulla ihan kännyköiden soittareihin ja ruotsalaisen käsipalloturnauksen tunnariksi asti - näin voi tuhma ja houkutteleva taide liikkua keskellämme vapaasti, ja kutsua puoleensa muitakin kuin meitä asiaan paneutuneita fanaatikkoja...

Viimeksi Almond oli suomenkin viihdeuutisissa otsikoissa loukkaannuttuaan syssyllä 2004 vakavasti liikenneonnettomuudessa, josta onneksi tokeni. Pinkkejä ruusuja ja kultapölyä toipilaalle!! Mutta palatakseni kuun pinnalle ja uusromantiikkaan, tuohon ruotsalaiseen ohjelmaan.

Brittein köyhää pohjoista edusti aidosti paheelliset, seksuaalisesti määrittelemättömimmät, vapaamielisemmät ja katu-uskottavammat Soft Cell, Heaven 17, Cabaret Voltaire ja alkuajan Human League, kun taas vaurasta etelää edusti siistimmät jupahtavat Duran Duran ja Spandau Ballet. Kun pohjoisen uusromantikoille tietty "sleaziys"

(= hyvin vaikeasti käännettävä sana, yhtä aikaa tsot tsot tuhma, limainen, ja iljettävä, ja tuhma, tumma, ja houkutteleva ja käärmeen lailla kiemurteleva, kiiltävää nahkaa, röyhkeää asennetta.. ) oli aito osa rähjäisine, ahdistavine miljöineen, joissa vesihanat tiputti ja kapeine kujineen, oli taas etelän pojilla kaikki pinnallista.

Ja uutuutta kiiltelevää rehvastelua Duran Duran [ nimi taidettiin napata Barbarella -nimisestä skifi -taideteoksesta ] muuntui kiinnostavasta androgyynistä pop-bändistä täysin jupiksi ilmiöksi videoillaan, joissa shamppanja virtasi ja naisia esineellistettiin seksityön nimettöminä ammattilaisina, että bändi taatusti olisi hetero ja "rohkea" miehiltä miehille tarkoitetun sovinistisen eksploitaation näyttämisen myötä - liittyen aivan selkeäksi Amerikan Psykon hengettömäksi hengenheimolaiseksi, ja pääsipä DD jopa Bond-tunnariksi asti [ View to a Kill ], kun taas pohjoisen edustajat olivat selkeästi seksuaalisesti vapaita, liikkuvia ja samalla määrittelemättömissä.

Duran Duranin videot näyttivät ökykalleilta, ne oli kuvattu ulkoilmassa aidossa luonnossa ja turistirysissä Antiguassa ja Sri Lankassa, ja julistivat 80-luvun karmeata kommunismin vastakohtaa, naurettavaa juppitouhua - purjehtimista ja purjehduskenkiä, pyrskähtämistä koskemattoman laguunin turkoosiin vilpoisuuteen, ja jatkuvasti täyttyvine laseineen, ne opettivat kuinka rahalla saa robotin tai kloonin oloisia tyhjiä, mykkiä mallityttöjä, joiden päälle räiskiä maalia; bändin jäsenten aitoa rusketusta korostavien valkoisten pukutakkien olkatoppaukset meinaavat juuttua kiinni karmeihin tai sitten he seikkailivat viidakossa Indiana Jonesin malliin mutta huulisynkassa; kun taas toisaalla Soft Cell [ = pehmustettu selli ] orkesterin videoissa, esimerkiksi juuri biisissä Bedsitter pojat olivat sisällä kalpeita, auringolta suojassa, ja vesi tippui ruosteisista hanoista ja tapetti repsotti.

Thatcherin ajan rautakoura oli jakanut maan kahtia: pohjoisessa kukoisti työttömyys, kun taas etelä materialismin mammonan myötä vain kasvoi taloudellisesti. Etelän kersat vain juhlivat ja juhlivat, kun pohjoisen ipanoilla oli vain

eskapistiset, uusromanttiset levynsä, joiden avulla pääsi kurjuutta pakoon, sai unelmoida.

Marc puhuu kiihkeästi ja nopeasti, ja jatkaa:

" 1970-1980-luvun vaihteessa meitä alkoi kiinnostaa innovatiivinen, toisenlainen, uusi - jollaista ei ollut aiemmin. Soft Cell oli ensimmäinen elektro-duo, bändi jossa oli vain laulaja ja synteettisaattoreiden / keyboardien soittaja. "

Toisaalta tällainen miehitys on sopivaa kun keikkapalkkaa maksetaan. Toisaalta Almond arvoi käyttäneensä noin 5 miljoonaa kruunua huumeisiin. Irvailijan. huom. Visagen Steve Strange panee paremmaksi: 10 miljoonaa kruunua rännistä sisään.

Tässä jää Sartren kamankäyttö aika edulliseksi...

Almondin mielestä uusi mikrosiru syntikoissa oli upeaa, koska se mahdollisti että kuka vaan voi ostaa syntikat ja tehdä itse kotona musiikkia;

Kun taas uuden aallon puolelta Boomtown Ratsien biisissä I don´t like Mondays yksi pelon aihe oli juuri mikrosiru. Tulevaisuus pelotti, totta kai. Näyttelihän Boomtown Ratsien laulaja nykyinen sir Bob Geldof kipeästi The Wall elokuvassa rockunelmaa joka paikka paikoin puski päälle fasistisena painajaisena.

Jos uusromantikot harjoittivat eskapismia pelkästään uusromanttisten levyjen kautta, niin osa romantiikkaa tarvitsevista ja arvostavista naisista harjoittaa eskapismia romanttisten historiallisten romaanien lukemisella. Niin olivat pohjoisen uusromantikot kuten paroni-tohtori Fankensteinin ja herra Hyden seuraajat - eivät pelänneet mitä purnukasta ja taikalampusta nousi ajan henkenä?

tuota upeaa musiikkia, johon vaikutti 70-luvun glamrock, varsinkin Bowien ja juuri Iggy Popin kanssa tekemien levyjen mm Low soundimaailma ja biisien Nightclubbing sekä Roxy Musicin jäsen Brian Eno joka on aikalailla syntikoitten velho ja lanseerasi tulevaisuudessa musiikinlajiksi ambientin, myös taiteilija joka vieraili Kiasmassa.

Se oli kieroutunutta, vaihtoehtoista glamouria, johon ihmisillä oli varaa,

he pukeutuivat hassuihin vaatteisiin klubeille mennessään ja vastaisku varhais-thatcheriselle konservatismille.

Soft Cell oli ensimmäinen bändi joka esitti MTV:n videoshow´ssa 12 parasta biisiään, tyyliin Entertain me, ja käytössä oli koko shäbäng sutsisatsi: kääpiöitä, käärmeitä, jonglöörejä, tulennielijöitä - koko sirkus nimeltään Non Stop Exotic Videoshow*, josta nuoren nuori Almod oli aidon tohkeissaan.

Silloin oli vielä viimeisempiä, värikkäitä pop-hahmoja, Almod toteaa.

* = mukaillen sensuroidusti Soft Cellin levyn nimeä Non Stop Erotic Cabaree.

Toinen tärkeä ajan hahmo oli Visage nimisen pinnallisista pinnallisimman eli esteettisimän bändin jossa kaikki oli prikulleen: meikit, asenne, nihilismi, loputtomat juhlat joissa jatkuvasti tylsistyä keulahahmo, oman imagonsa visualisti ja stailisti Steve Strange revitystä denimistä tehty kaljasaavin peitto [ = poplari ] on haastattelussa nimensä mukainen [ Olavi Outo ] huurupää, joka taxin kyydissä porhaltaa harhaan Lontoon katuja ja näyttää missä ennen oli kuulu klubi, jonka ovella herra valkkasi, ketä päästetään sisään. Kyse ei ollut pinnallisesta dresscodesta, pukeutumisetiketistä, eikä siitä kuka on coolein, vaan hän päästi sisään aidot jäsenet, uusromantikot, jotka saavat vapaasti olla keskenään aidosti - ilman että joku juntti töllää, nauraa t vetää turpaan. Aikamoinen initaatio oli kyseessä. Bowie löysi Strangen ja pyysi tältä apua Ashes to Ashes videonsa tekemiseen vuonna 1980. Ja tuolle aikanaan maailman kalleimmalle videolle tulikin uusromanttinen skene, jossa juuri tuon Blitz-klubin jäseniä kävelee klovninpukuisen Bowien kanssa katepillarin edessä. Siinä mielessä Strange teki tyhmästi: hän pyynnöstä disaineerasi kledjut videolle ja vielä teki meikit - mutta juuri samanlaiset kuin oli omalle erinomaiselle videolleen Fade to Gray jo aiemmin tehnyt, mutta Ashes to Ashes laskettiin julki aikaisemmin, ja niin kaikki luulivat, että Strange apinoi Bowieta kun oikeasti Bowie apinoi Strangea, tai paremminkin Strange apinoi Strangea. Kumma juttu? Ei se mitään... Tässä mielessä historiankirjoitus on tärkeää, että näkee aikajanan ja asiat oikeassa perspektiivissä.

Ainakin näin jälkeenpäin.

Osa näistä hedonisteistä, apokalyptisistä, ahdistuneista uusromantikoista oli narkkareita. Ja karmivaa on kuulla, kun Strange kertoo että:

Levy-yhtiö antoi huumeita jotta pysyttiin hereillä. [Niinpä luvatenkin reippahasti]

Visage reissasi ympäri maapalloa tiiviillä aikataululla aika lailla lentokoneita, luksushotelleita ja limusiineja käyttäen, ja näin piristeitä ja kemiallista eskapismia antamalla lafka mahdollisti että bändi on tuottava. Karmivalla tavalla levyfirma toimi kuten myös aikalaisensa valkoiset miehet Etelä- ja Väli-Amerikassa: he syöttivät plantaasiensa orjille, siis intiaaneille kokapensaan lehtiä jotka mahdollistivat 24 tunnin työpäivän - jotensakin tälleen muistan lukeneeni 80-luvulla tärkeästä kirjasta nimeltä Lumeen vedetty viiva. Eli levy-yhtiö voi riistää monin tavoin. Pitäkää se mielessä, teinit.

Mutta lopettiko Soft Cellin enteilevä Last night in Sodom uusromantiikan vuonna 1984? Sittemmin Almod sooloili ja vihdoin - taddadaa! - vuonna 2002 Soft Cell julkaisi erinomaisesti nimetyn platan Cruelty without beauty, julmuutta ilman kauneutta, joka on käänteinen slogan beauty without cruelty jolla mainostetaan kosmetiikkatuotteita joita ei ole testattu eläimillä. Uusromantiikka ja futurismi sekaantui goottirockiin, surulliseen syntsapoppiin [ Yazoo, Erasure, Communards ] sekä raskaan sarjan 1980-luvun glamrockiin [ Hanoi Rocks, Lords of the New Church, Mötley Crüe, Easy Action ]

ja haki muita väyliä.

　

Miten rakennetaan

täydellinen goottibändi,

oi oi tohtori Frankenstein?

Jekyls and Hydes,

and all that´s not so neat n´nice

" oi oi " oli punkin eräs oireyhtymä, ironista kyllä myös romantiikan krijallisuuden hehkein aukeava nuppu eli Shelleyn, Keatsin ja Byronin aikakausi käytti lausahdusta ekstaattisen kokemuksen ilmaisuna jonka jälkimaailma teki pateettisen naurettavaksi.

　

Uuden kirkon herrat ja narrit

Malliesimerkki maailman täydellisimmän goottibändin Frankensteinin kaltaisesta rakentamisesta oli tietysti Lords of the New Church, joka koottiin punkin suurimpien nimien - Dead Boys, Sham 69 ja Damned - entisistä jäsenistä. Nyyh, punkin kuningas on kuollut, kauan eläköön loordi!

　

　

Kyseessä ei ollut siis mikään poikabändi kokoaminen mallia Monkees, Sex Pistols, Popstars ja Idols jossa joku ulkopuolinen rahankäärijä aka marionettimestari kerää yhteen valmiin tuotteen joka narusta vetäen aukoo suutansa enemmän tai vähemmän huulisynkassa, ei, vaan heput - tavallaan - hakeutuivat toistensa suojaan, ja olivat valmiina valloittamaan jos ei maailmaa, niin ainakin jättämään oman persoonallisen ja maukkaan jälkensä historiaan - kuten vampyyri hampaanjälkensä viattomalle kaulalle. Heille siitä syvä kumarrus ja slurps kiitos erinomaisesta! Lordsit lanseerasivat myös [ metallisen ] glamrockin uutta aaltoa 1980-luvulle, ja panivat halvalla mm Madonnaa coverissaan Like A Virgin ja katsokaan kyseistä kuvasingleä - siinä kalpea poika Stiv Bator nostaa morsiuspukunsa helmaansa ja kuviollisten sukkahousujensa kätköistä näkyy osittain tuo vokalistien tärkein instrumentti.

Kyse on tuhmista, luovista pojista.

Punk ei ollut kuollut, se vain haisi pahalta.

Punk´s not dead

Oliko gotiikkaa vaan muilla mailla vierahilla 1980-luvun koittaessa? Ei suinkaan, lintukodossamme oli ainakin Belaboris -projekti - oli se miten feikkiä / huumoria tahansa - joka nappasi nimekseen tärkeimpien kauhunäyttelijöiden Lugosin ja Karloffin etunimet [ tsekkaa vaikka punkpyhättö Lepakon historiikki tai mikä tahansa 80-luvun muistelu jossa asiasta l gotiikasta puhutaan ] ja tietysti goottipunk-helmi Musta Paraati, jonka ahdistunut, kärsivää teiniä ja sittemmin keski-ikäistä nuorta vihaista naista ymmärtävä kasetti Peilitalossa on soinut triljoonakuusitoistakertaa ghettoblastereissani.

Pin Ups oli silkkaa hävytöntä poseerausta - he siis omaksuivat gotiikan ytimen, poseerauksen, coolina olemisen ja avantgardemusiikin t kalkkeen + melun tekemisen, jossa tärkeintä oli tehdä levy vaikka musiikki oli epämusiikkia ja singlen nimi saattoi olla kolmetoista riviä pitkä öbaut.

Pin Upseista kehkeytyi the Nights of Iguana, jossa soitti mm kitaravelho Puka Oinonen,

ja mikseipä samalla Hefty Load. Myöhemmän ajan 1990-luvun gotiikkaa on ilmentänyt mm Two Witches.

Plaraan Outi Poppin Poppologiaa.

Ja kirja aukeni - sattumalta kuten genren sisällä on tapana - aukeamalta jossa puhutaan ryhmästä Belaboris > hypen kaava

Outi Poppin tekstin mukaan:

1. " Miettinen kasaa viidestä hyvännäköisestä tytöstä Belaboris-ryhmän ja myy Epelle idean valokuvan perusteella."

2. " Viidestä tytöstä vain pari ilmestyy levytykseen."

3. " Soundi tekee kuuden sivun artikkelin yhtyeestä, joka on julkaissut yhden singlen, *Odotus* 1983."

4. " Toinen Belaboris kasataan lehti-ilmoituksella ja haaviin tarttuu yksi laulutaitoinen."

Belaboris teki [vielä] yhden hitin cover-version Rakkauden jälkeen, 1984.

Se sopi haikeasti pirtaan illuusion nimeltä kauhuromantiikka hautajaisiin.

Mutta ennen kuin laskemme gotiikan hautaan,

on meidän puettava se parhaimpiinsa..

Yleismaailmallisesti

gotiikan imago

= aatteet, ideologina nihilismi, ja elokuvina kauhu eritoten Boris Karloffin ja Bela Lugosin leffat. Punkin päätön anarkistinen riehuminen [ punkin metafora = kuin lsd:tä vetänyt päätön kana paloöljyllä roiskitulla luistinradalla juostessa karkuun vesikauhuista phil collinsin kuvan nähnyttä rottaa ] muuttui istumiseksi kyllästyneenä aloillaan huulet mustina, posket kalpeina, jäitä poltellen ja kuolemaa odottaen ja sitä romantisoiden - mutta pääasia oli, että näytti hyvältä. Tai hyvältä ja hyvältä, riippuu katsojan silmistä enkä tarkoita nyt tätä kielikuvaa ihan hurmeisen gorella tavalla otettavaksi splätteriksi silpomiseksi vaan että kauneus on katsojan silmäkuopassa, ja gootin silmä on harvinaisen perso kauneudelle, ja persoonallisuudelle mikä kumpikin on inflaatiota kärsivä luonnonvara tänä turhan maallisena lama-aikana. Koska gootti oli individualisti, hän oli myös eksistentialisti.

Oli selkeätä, ettei tulevaisuutta ollut, kun vallassa oli Reagan ja Thatcher. Yhtä aikaa naurettavat hahmot mutta pelottavassa asemassa olemat maailmanvaltiaat.

Kun maailmaa ravisuttavat terroristit, uskon- ja öljysodat, kaikki fanaatikot, itsemurhaiskut, seksi- ja muu korruptioskandaalit, abortoidut sikiöt koska ovat tyttöjä, lapsityövoima jne. on ainoa asia mihin voi luottaa: musiikki jota kuunteli silloin ennen. Se ei petä. Se ei halveksi. Se jopa tarvitsee sinua!

Damned on yksi sellainen, eskapismin muoto ja henkireikä. Iso osa palapeliä jota gotiikaksi kutsutaan.

Siksi tämä osuus. Muistutuksia marginaalista:

Damned - kuten mikä tahansa

muu sähisevä ja vavisuttava

taideräjähdys tuotti minulle

Stendahlin syndrooman,

tiedättehän.

　

*

Oireyhtymän jossa hurmioidutaan kuin riivattuna, sairaalloisella temmolla. Unohdetaan etiketti. Antaudutaan. Tempaudutaan. Sehän on oikea taiteen vastaanottamisen, ja jakamisen merkki! Vähintään. Olin sitten koko Firenzen Uffizin, Louvren, National Galleryn ja Eremitaasin taideaarteiden äärellä - se säkenöi. Voima. Jatkuva kohtaus jossa ihminen erehtymättömän täydellisen taideaarteen nähdessään, sen ainutlaatuisen totuuden ja tarpeellisuuden ymmärtäessään, ja sanoman hyväksyessään menee täysin sekaisin.

*

Smash it up.

Riko se palapeli. Aloita uudelleen.